NO NI, SITTEN LÄHRETÄÄNKI AIVAN UURELLE VUASIKYMMENNELLE

Siinä heti välittömästi uuren vuaskymmenen ekana päivänä äiskä patisti iskän oikeen lääkäriin vaikkei se uutta vuatta sen suuremmin ollu eres juhlinu. äiskä oli nääs pikkasen hualissaan ku se tai oikeestaan ne molemmat luuli, että Kiinan tuliaisina ois tullu myäs semmonen tavallista sitkeempi lunssa, joka alko jo tosissaan rassaan iskän yleiskuntooki. Eihän se nääs meinannu enää ollenkaan jaksaa kunnon lenkkivauhtiakaan ylläpitää ja rupes huahottaan jo piänestäki rasituksesta. Että sen takia iskä sinne tohtoriin meni niitä antipiootteja hakeen. Se lääkäri niitä kuitenkaan määränny, ku se totes, ettei iskällä mitään lunssaan viittaavaa tulehrusta ollu. Jatko niitä toteemisiaan viä, että toi pumppu kyä käy aika kovilla kierroksilla tollai lepotilassaki. Tää virolaislähtönen metisiinari määräs sitten pillerit sykkeenlaskuun, suasitteli ottaan rayhallisesti ja kehotti käymään seuraavalla viikolla omalääkärillä kontrollissa.

Iskä joutu sitten tän päivystyskäynnin jälkeen semmosen viikon verran vakuutteleen äiskälle, ettei sen suamen kiälen kuullun ymmärtämisessä mitään vikaa o. Terveysviranomaset alko nääs ottaan yhteyksiä, että mihinkäs se ukko on oikeen kesken tutkimuksia lähteny ja kenenkä luvalla. Iskä kerto niille tältä päivystävältä vuokralääkäriltä saamansa suulliset ohjeet, jotka ei suinkaan sisältäny tiatoo lähetteestä välittömiin jatkotutkimuksiin sisätautipoliklinikalle. Kerettiin nääs siinä harrastaan viä iskän kanssa viikko lenkkeilyä pikahiivintänä, ennenku sitten kartioloki paljasti onkelman torellisen keskiön ja varsinaisen ytimen.

Nimittäin nääs iskän syrämeen oliki iskeny semmonen laajentuma, että se lihas joutu melkosen koville pumpatessaan tavaraa koko kehoon. Mulle piti sitten hommata vähän virikettä, ku iskä lähti vajaaks viikoks telakalle. Keksittiin semmonen konki, mitä mää en ollu ennen sisäistäny sem paremmin ku ulkoistanuka. äiskä pakkas siihen konkiin aina iltasella kunnon eväät ja pisti sen pakastimeen. Aamusella töihin lähtiessään se anto mulle sen jäisen kumivaipalla vuaratun herkkupalan, johon mää sitten purin tarmooni muutaman tovin. Aika nopeesti mää nääs tajusin miten sen konkin pystyy tyhjentään tiukoilla puraisuilla taikka ihav vaan heittelemällä sitä pitkin kämppää. Ja aina ku äiskä sitten tuli töistä, ni mää kannoin sen konkin sen syliin, kattoin sitä anovasti silmiin ja yritin viästittää, että täytä ny hyvä ihminen se nopeesti ja miälellään välittömästi uurestaan. Joskus se jopa ymmärsi, ei kuitenkaan valitettavasti joka kerta.

Iskä kotiutu sitten semmosilla ohjeilla, että jos ny aluks otettais noi päivittäiset pernilenkit pikkasen aikasempaa rauhallisemmin. Varsinkin ku tua mettässä oli reilut puali metriä lunta, ni saattohan se hiukan jopa hirastaa etenemistä. Mettäänhän mää en nääs sen lasarettikäynnin aikana päässy, ku äiskä ei juuri volvon rattiin rupee. No mehän sitten harjoteltiin iskän kanssa uurestaan nää lenkkihommat. Hirveet pakkasetki osu just siihen harjottelujaksoon. Mutta siinä mitään, iskä on ny jo toipunu sev verran hyvin, että mettälenkkien ajallinen kesto alkaa olla entisellään, matkassa tosin viä vähän hävitään.

Ronna, tammikuu 2010

Määhän jouruin nääs tiätysti peruun kaikki tammikuun tyäkeikat ja muut miälenkiintoset aktiviteetit ton iskän jutun takia. Ku sitten päästiin takasin lähes normaaliin päivä- ja lenkkeilyrytmiin, ni mää tokasin, jotta eikös tästä vois jo vähitellen töihinki lähtee. Määhän nääs kokemuksesta tiärän, että varsinkin tommosilla talvisilla liki laskiaista osuvilla vetokeikoilla yleensä on ollu tapana palkita myäs varsinaiset puurtajat elikäs vetokoirat makkarankyrsällä. Kallion kirkolla me sitten kerättiin makkarapalkalla Dumbon, Eetun, Ripan, Saskan ja Viivin kanssa yhteisvastuullisesti varoja Haitin maanjäristyksen uhrien auttamiseks. Ekaa kertaa vetelin tositoimissa mun uutta kelkkaani. Kyä luisti hyvin, juuri eres tuntunu mitään painoo aisojen takana. Saska oli omaa kelkkaansa jo aikasemmin kerinny kokeilla ja oli se esitelly sitä pernien vetokoulussaki. Ainoo onkelma siiinä kelkavverossa oli noi liian kapeet rännit. Kinosta oli sev verran paljon, että aisan ja kelkan kanssa täyty olla käännöksissä melkosen tarkkana.

Latokaskesken laskiasvestivaaleilla Bonzon iskä yritti tehrä meille oikeen lumilinkolla vetouraa perinteiselle kulku-uralle. Kyähän Antti sen väylän auki sai, mutta lunta oli niin paljon, ettei kukaan kumminkaan oikeen uskaltanu lähtee sille reitille perniensä taikka omia jalkojansa rikkoon. Etittiin sitten lähimaastosta vaihtoehtosia vetopaikkoja, jotka ei kulkis ja kilpailis tapahtuman hevosajelureitin kanssa. Pitkään ja hartaasti etittiinki, meinattiin jo nostaa käret pystyyn, että ensimmäistä kertaa Euroopassa pitää peruuttaa pernien vetokeikka. Ku sitten vihroin useempi sata metriä siirryttiin varsinaiselta vestivaalipaikalta itään, ni aurattua kevyen liikenteen väylää avautu vetotarkotuksiin jopa käännöspaikkoineen. Ja makkarathan me siitäkin keikasta tiätysti kuitattiin.

Iskä on ny luapunu toistaseks kokonaan tosta mun vetokeikkojen ohjastajan hommasta. Sano nääs äiskälle, että lääkärit määräs sille rauhallista liikuntaa. Mää mitenkään rauhaton oo. Tykkään vaan, että sillon ku mennään ja veretään, ni kävelyvauhti on pikkasen liian hirasta. Mialummin mennään semmosta kevyttä ravia. Se kun om mu normaali etenemisvauhtini.

Joo ei silti, kyä mää tykkään käyrä moikkaamassa Reinoo Kaunialassa ja vähän tuntemattomiampiakin veteraaneja Oulunkylässä. Käväsin sel lisäks varsinaisena laskiaistiistaina Pipsan kanssa haliperneilemässä Intian leikkipuiston lastentapahtumassa. Ne eka- ja tokaluakkalaiset paitti rapsutteli meitä, ni paisteli omia makkaroitansa hiukan hualimattomasti. Pipsan kanssa saatiin nääs maistaa useempikin maahan puronnut lenkinpätkä.

Ronna, helmikuu 2010

Mää sinne areenalle sen enempää ku katsomoonka tällä kertaa päässy, mutta henkessä olin tiätysti mukana. Viltsu oli nääs olympialaisten innottamana itte tehny torella hianon Suamen lipun, jota se heilutteli ekassa livenä kattomassaan jääkiakkopelissä. Suomen lippu oli semmonen neutraali kannustus molemmille osapualille, ku ei se viä o ihav varmaa kantanu ottanu omaan suasikkijoukkueesensa. Sini- ja valkopaitaset siä askissa kilpaili keskenään. Viltsu oli pelin alkuvaiheissa sitä miältä, että Suomen lipun väreistä sininen on parempi ja kallistu pikkasen tummempi paitasen kotijoukkueen pualelle. Mutta ku Viltsun isä Eetu, Topi-setä ja jukki selitti, että Tapparaki pelaa omat kotipelinsä Tampereella sinisissä pairoissa, ni Viltsu totes, että tää vanijoukkueen valinta-asia ov viä pikkasen hakusessa. En oo viä päättäny.

Kamalasti oli nääs lunta aurattu monta metriä korkeisiin kinoksiin jopa Mellummäessäki. Meillä oli siä taas perinteinen vetokeikka paikallisten leijonien hyväntekeväisyystapahtumassa ostarin parkkipaikan ympäristössä. Sen tosi ison kinoksen takia ja vuaksi jouruttiin hiukan lyhentään normaalia vetoreittiä. Oltiin sen lumikinoksen takia vähän piilossaki useimmilta talviriahakävijöiltä. Sen takia varmaan hyväntekeväisyyteen tänä vuanna kerätty summa jäi viime vuatista piänemmäks vaikka innokkaita vetopernejä oli kyä paikalla ihar riittävästi ja jopa enemmänki.

Saskan kanssa olin sopinu meneväni mettälenkille. Hoirin sitä ennen kuitenki jokakuukautisen halipernikeikan Oulunkylän kuntoutussairaalassa. Perskutarallaa nääs mitään pehmeetä pulverilunta enää ollukaan mettät täynnä, ku kollikoiran kanssa rymisteltiin Koivukylän/Asolan mettäpolkuja ja varsinkin polkujen vieriä. Joka tapauksessa ne päivien suajakelien ja öitten pakkasten kovettamat olosuhteet kovetti polkujen pohjia jopa siinä määrin, että oikeen etujalan liävää vaikeempaa ontumaahan siitä taas seuras. Olin siinä jo tätä ennen käyny osteopaatiltaki apua hakemassa vammaani. Kyä se aina hetken autto, mutta ny ei toiminu enää Pellen kortisoonitkaa. Nääs ku pari päivää sen suaraan oikeen etujalan olkapäähän elikäs kipukohtaan pistetyllä kortisoonipiikillä ei ollu enää minkäällaista vastetta, ni mää sitten esiinnyin Tseta-päivillä enemmänki ontuvana erikssonina. Tosin siä Hiirimäellä mitään varsinaista näytelmää tai lauluesityksiä ei päivän ohjelmaan kuulunu. Piäntä pantomiinia ny kuitenki. Makkaroita, piirakoita, salaatteja ja muutama sairaaaan hyvä lihapulla siä kuitenki muun ohjelman lomassa syätiin. Mun miälestä ohjelmaan kuulu ihal liikaa kaikellaista seisoskelua ja yleistä rupattelua. Ja kyä mää sen suureen ääneen sekä useempaan otteeseen ilmotinkin, että ny voitas vaikka vetästä semmonen muutaman kilometrin reipas yhteislenkki, ku on näitä pernejäki kiitettävästi paikalla. Ne ehkä oikeen ymmärtäny mun selväsanasta viästiäni. Useempaan otteeseen jouruin nääs äänevvaimentimen kohteeks. Se äänevvaimennin on tasan taluttimen näkönen nahkahihna, joka kytketään mun kaulapantaani. On se kyä kumma juttu, miten semmosella vehkeellä noi haukuntaäänet katoo ihan olemattomiin. Mikään muu keksintö, kehotukset tai komennot ei siihen hommaan kyä tehookkaan. Hillalla samaa keinoo käytettiin ehkäseen sen pyrkimystä hyppiä iskän syliin. Toimi se siinäkin. Monikäyttönen vehje, täytyy sanoo.

Kyä noi kanssamatkustajat ov varmaan ihav vilpittömällä ja hyvää tarkottavalla miälellä liikkeellä ku ne kylvää noita leiväjjämiään mettään. Nehän ei kaikki nääs ainakaan iskän tulkinnan mukaan viä tiärä mun vehnäallerkiastani ja kyvystäni löytää nää niitten leipäkätköt. Löysin meinaan taas muutaman torennäkösesti linnuille, oraville tai muille pullammussuttajille tarkotetun syättöpisteen keskeltä mettää. Oli viä nääs oikeen tampattu näreev viäreen tasanen kolo ja siihen kipattu kuivat käntyt. Iskän kanssa vähän kilpailtiin, että saanko tai paremminki kerkiänkö mää maistaan minkä leipomon tuatteesta saattas olla kymysys. Ny täytyy myäntää, että tällä kertaa mää hävisin, oli se ukko sev verran tiukkana. Pohriskeltiin siinä sitten jälkeenpäin yhressä, että esiintyyköhän noilla luannovvarasilla elikoilla mahrollisesti tota vehnäallerkiaa. Kyä siitäki aiheesta pitäs varmaan jonkimmoinen tutkimus tehrä. Meinaav vaan että, jos tää sama vika riivaa niinku yleisemminki esimerkiks liito-oravia, viirupöllöjä saati pähkinänakkeleita, ni voitais sitte asetuksilla ja muilla uhkasakoilla kiältää tyystin vehnäpitosten leivontatuatteiren jättäminen villiin luantoon.

Seuraavana päivänä mää törmäsin ihan toisessa mettässä tuareeseen ketujjälkeen. Eihäm mun siinä tilanteessa auttanu muuta ku lähtee sitä seuraan. Taas tein löytöjä. Semmoser reisiluun. Se oli varmaanki sen ketuv vaikkei sen ketuv voinu olla. Sel luun koko viittas nääs enemmän johonki isompaan sorkkaeläimeen. Iskä mua maanitteli, että tuoppas se aarre mulle, ni saaraan jonkillaista varmuutta mistä eläinkunnan erustajasta se luu oikeen o peräsin. Mää sitä sille luavuttanu. Se teki sitten semmosen kikan, että lähti vaam meneen eteenpäin sitä pualen metrin syvystä kapeeta polku-uraa. Mää sitä peesaileen, mutta ehäm mää hirveen kauaa jaksanu sen perässä köpötellä. Samalla ku mää ohitin iskän, ni se nappaski multa suusta salamnappoeesti sel luun. Ja ripusti kuusenoksaan sev verran korkeelle, ettem mää sitä ainakaan toista kertaa pääse nappaan. Mää siinä rupesin uteleen, ettenkö mää saa eres mettästä löytämiäni eläinperäsiä luannontuatteikaan syärä? Se vastas, että näissä jutuissa saattaa olla pikkasen erilaista pakteerikantaa ku Ruskeesannalla tarjottavissa pöperöissä. Että ihav vaan elintarvikehykieniasyistä toimitaan ny näin. Sivulauseessa se viä kysäs, josko mää satun muistaan semmosta yhtä joulusta myyrärraatojen syäntiä Hauholla, ku ei kellään ollu kivaa? Emmää semmosta jaksa muistaa.

Pernien yhteiset puuhislenkit om multa tässä alkuvuanna jääny melko vähiin etten sanois jopa kokonaan väliin. Siinä ny oli sitä iskän kremppaa ja sitten tota mun ajoittaista ontumistani. Lauttasaaren erustan jääkävelylle oisin kyä muuten päässy, mutta luannovvoimat esitti just siihen aikaan semmosen pervormanssin, johon kuulu reilut parikymmentä astetta pakkasta ja vaakasuaraan pauhaava lumimyräkkä. Iskä ja äiskä ei suastunu niissä keleissä jäälle lähteen. Kuulin sitten jälkikäteen, että Aapeli, Milo ja Lotte oli pitäny retkisäätä suhteellisen raikkaana. Sipoonkorpeenki oltiin lupauruttu oikeen nuatiovastaaviks lenkij jälkeisille eväsnautinnoille. Iskän kanssa sitä makkaransyäntiä hekumoitiin jo etukäteen, mutta niiv vaan piti sekin huvi ontumisen takia peruuttaa.

Käväsin nääs yks aamu iskän kanssa tossa lähikalliolla aamutoimillani. Mää kerinny ees viä isompia tarpeitani tekeen, hyvä ku sain helmeilevät huamenvirtsat loroteltua, ni siitä kuule romahti oikee etujalka hanken läpitte sillai, että mää rupesin ihan aikusten oikeesti poraan. Ja sitä itkua kesti melkosen pitkään. Iskä arvas, että ny kävi varmaan jalalle pahasti ja lähti pelastaan mua siältä hankesta. Kolmella jalalla mää sitten könysin kotio. Perheneuvottelussa torettiin, ettei siitä Pellen kortisoonista o muv vaivoihini enää mitään apua. Päätettiin vaihtaa tohtoria takasin alkuperäseen ortoperiin.

Saatiin onneks nopeesti Jannelle aika ja sehän totes, että mun oikeen jalan hauislihaksen kiinnittyminen olkavarteen on kyä ihammäsänä. Se sitten pikasessa aikataulussa tähysti tilanteen ja katkas leikkaamalla yläpäästään koko lihaksen. Sano viä iskälle, ettei koskaan kuuna kullan valkeana o nähny noin ihammäsänä olevaa hauislihaksen päätä. Ny mää sitten opettelen kävelyä ilman toista hauislihasta. Kyä sen pitäs ennen pitkää Jannen mukaan sujua ihan kiitettävästi. Aikaa se tiätysti vaatii, että oppii unohtaan etenemisessä ton oikeen etujalan koukistajalihaksen olemassaolon. Vaikeempaa mulle kyä on narussa hiipiminen. Ajattele ny, vähintään kuus viikkoo mennään vaan narulenkeillä, eikä yhtään pääse toteuttaan itteensä.

Multa putos siinä ennen tätä episooria karvakki. Niitä oli kämpän lattiat mustanaan ja äiskä viä karstas useemman virallisen jalkapallon kokosen mytyn suaraan turkista. Tseta-päivillä mää kävin kaikkien muiren tapaan Hilkan salonkissa kaunistautumassa. Hilkka ny enää hirveesti voinu olemattomia karvoja saksia, parhaansa se tiätysti yritti. Nääkään karvallähröt mihinkään riittäny. Janne nääs ajatti tosta oikeen etuolkapään ympäristöstä semmosen pualen neliömetrin alueen aivan nahkapinnaks. Se, joka luulee, ettei näiren toimenpiteiren jälkeen enää pernin karvaa hirveesti huaneympäristössä esiinny, erehtyy kyä pahemman kerran. Perniperheissä nääs mitääv villakoiria ettitä, onne karvakasat aina hiukkasen isompia.

Mää jouruin tiätysti ton kirurkisen operaation takia peruuttaan hetkeks aikaa omat tyätehtäväni. Onneks tästä pääkaupunkiseurun pernien joukkueesta löytyy korvaavaa porukkaa. Prylkreemi elikkäs Brynja lupas hoitaa mun kaks puuhislenkkiä. Se nääs tuntee samat maastot. En o ihav varma tunteeko samat mutaojat, mutta torennäkösesti. Lotte pualestaan lupautu hoitaan mun halibernkeikat Oulunkylässä. Vetopernit pärjää kevään keikat varmaan ilman muakin. Että mää ny tässä sittev vaan kuntourun ja oon tuata pikaa taas entistä paremmassa iskussa.

Ronna, maaliskuu 2010

Tässä onny ollu viime aikoina pikkasen tommosta suhteellisen rauhallista menoo, ku on pitäny harjotella tota kävelyä uurestaan. Mutta melkosen hianosti mää oon siitä hauisvammasta toipunu. Ku muutaman viikon päästä siitä operaatiosta normaali kävely alko sujuun ilman minkäällaisia ontumiseen viittaavia merkkejä, ni mää sain oikeen luvan kanssa alkaan pyrährellä jo vapaasti ilman narua. Jonkin ajan perästä mää hallittinki jo laukanki ontumatta, mutta ravi oli pikkasen vaikeempi hahmottaa. Muutaman viikon päästä sekim alko meneen tyyryttävästi. Täytyy sanoo, että kaikkeiv vaikeinta tossa liikunnan uurelleenopiskelussa oli kuitenki toi pysäyttäminen. Täyrestä vauhrista ku sitä yritin, ni aina tuppas meneen jarrutus pitkäks. Ei vaan nääs ollu kaikki raajat oikeilla taikka paremminki sanoen ihan entisillä kohrillaan. Reilut pari kuukautta siihem meni, että sain köpöttelyn, laukat ja ravit ynnä päsähtymisekki entiselle tolalleen.

Ei se iskä mulle tiäten tahtoen mitään pysähryksen mallia näyttäny. Se kävi nääs semmosessa enempi rutiiniluantosessa sepelvaltimoiren varjoainekuvauksessa tua Peijaksessa. No pari semmosta ahtaampaa paikkaa niistä valtimoista löyrettiin ja lääkäri kysäs, että pallolaajennetaaks nää ny saman tiän ku toi katetriki ojjo valmiiks suanessa. Iskä myänteli, että tehrään ny sillai ku lääketiärettä ja varsinki kartiolokiaa hallittevat asiantuntijat suasittelee. Tiäsi nääs, ettei sen omilla tyäkaluilla, joihin kiältämättä kuuluu myäs avarrin, juuri mennä syrävverisuania rassaileen. Eka laajennus onnistu kartiolokien tyäkaluilla mainiosti ilman mitään onkelmia. Toista ahtaumaa ku sitten lährettiin laajentaan, ni iskä totes, että ny ei kaikki taira mennä putkeen taikka suaneen. Eikä mennykään kuusen syrän pysähty. Osu nääs se korjaava katetri vahinkossa täysiv väärään väylään ja tukki valtimon sillä seurauksella, ettei syrämmen oikee puali saanukkaa tarvittemaansa verta ja koko moottori lopetti saman tiän välittömästi toimintansa. Niin että tuskin se mulle tästä tilanteesta mitään vauhrista pysähtymisharjotetta oli kehittelemässä.

Iskä kävi sitten muutaman viikon päästä Meikussa kuntopyärää polkemassa samalla ku siihen pumpattiin niin paljon isotooppeja, että jos ulkomaille Teiskoo piremmälle meinaa lähtee, ni kannattaa pitää säteilytoristusta mukana. Niitten isotooppien liikkeitä syrämmen lähialueitten verisuanissa kuvailtiin sitten röntkenkoneella rasituksessa ja levossa. Siitä pervuusiokuvauksesta tuli sitten mustaa valkosella, että eiku lisää vaan reippaita mettälenkkejä. Uimassaki saa lämpösillä keleillä käyrä, miälellään ilman saunaa, mutta avantouintiharrastus pitäs ny kyä unohtaa tyystin. Määkä elämässäni montaa kertaa o avannossa käyny, iskä viä vähempi. Sovittiin, että jatkossa pirättäyrytään molemmat semmosesta harrastuksesta, jota ei o varsinaisesti koskaan alotettukaan.

Heti valpurina löyrettiin taas ensimmäiset korvasiänet. Tai siis äiskä haluaa ehrottomasti painottaa, että se ne vuaren kaikkein enstemmäiset korvikset ekana havaitti. Pualessa välissä kuuta tuli oikeen kunnon helleaalto, jonka jälkeen kaikki kevätsiänikasvustot oli täysin pilalla. Sen piänen kesän kuumina päivinä määkin kävin tiätysti uimassa vilvottelemassa itteeni. Enkä näköjään viäläkään o ymmärtäny, että Tummi haluais tulla heitetyks veteen jopa useemman kerran. Mun miälestä yläraja on erelleen tasan yks. Sej jälkeen se pitää kuljettaa hellästi mun hampaissani takasin volvon parkkipaikalle.

Tehtiim me tossa toipilasaikoina iskän kanssa vähän puutöitäki. Turun seurun halipernit oli nääs järjestäny menestyksellisen mats-shoun oheistapahtumineen. Sev verran talourellista menestystä tapahtumasta siunaantu, että mää sain taas vahtia laatua. Lounais-Suameen ojjo ykköstiätä pitkin lähteny neljät pernikärryt paikallisia lapsia ilostuttaan.

Mää koko alkuvuaren aikana päässy kertaakaan pernien puuhislenkille. Arvaa rassasko! Kyä mää olinki sitten aika riamuissani ku lährettiin kevään viimeselle jotokselle Paratiisiin, joka siis sijaittee Vihrissä Salmen ulkoilualueella. Viime vuannahan mulla oli siä erittäin viriiliä nuarta perniherraseuraaki, mutta nymme pernit retkeiltiin ihav vaan likkaporukassa vaikka pari urostaki oli mukana. Nääs jöötti Urho ja lappis Valo anto meirän likkojen nauttia kesäisestä luannosta ihar rauhassa ilman mitään taka-ajatuksia. Se ny mikään hirveen pitkä lenkki ollu, mutta ku mää en taas ollu tottunu semmotteen liikuntaan, ni pari päivää meni siitä reissusta toipuessa. Sej jälkeen oon taas juassu lenkeillä varsin ilosesti ja innoissani ilman minkääv valtakunnan onkelmia. Ja löytänyt tiätysti kaikki mahrolliset ihanat mutaojat, kuralammikot ja muut mahrolliset paikat, joita äiskä tai iskä ei missään nimessä suasittele lähestyyn.

Mettälenkillä piti tehrä vähän normaalista poikkeevia reittivalintoja, ku Kaartin pataljoona tuli taas sinne mun mettiini taas harjotteleen leirielämää ja ampumista. Mää niitä ny enää viittiny sen enempää eres haukkua, aittelin että paukutelkoon ny aikansa, eiköhän noi taas kohta pura leirinsä, kerää kamppeensa ja poistu kasarmimajotukseen. Niinhän siinä kävikin. Mutta iskä rupes ja alko ihmetteleen mikä ihmeen vietti mua vetää mettälenkillä toistuvasti semmoseen mettälämpäreeseen, josta mää en ikinä kuuna kullan valkeena ennen ollu kiinnostunu. Senhän oli ihan pakko tulla kattoon mistä ny oikeen mahtaa olla kymysys. Ja selvishän se. Sinne oli nääs kaartilaisten hualtojoukot kaatanu sopan jämät kuusen juurelle. Iskä sen keitoksen omalla kokemuksellaan makaronien ynnä muitten raaka-aineitten perusteella tunnisti pataljoonakeitoks. Että ny sitten taas jännitetään niitten makaronien takia, pitääkö tässä taas varata aikaa eläintohtorille. Meinaan ton vehnäallerkian aiheuttaman korvatulehrussyntrooman takia.

Neiti D, huhti-, touko- ja jopa kesäkuutakin 2010

Mää itte köpöttelin täysir rauhallisesti sitä mettätiätä pitki. Eikä siinä mun varsinaisen harjotus- tai muun ohjelman mukaan pitäny mitään suurempaa kilpajuaksua järjestää. Tiärä sitten kuka tän sparraajan oli järjestäny. Siinä mitään, vetreytyhän lihakset. Kipitin nääs yhren pupun perässä sellaset reilut puali kilometriä, ku se tuli siihen keskelle tiätä mua pikkasen ärsyttään. Mää, taikka paremminkin iskä ei kyä ymmärrä miksei se rusakko ymmärtäny hypätä tiältä mettän pualelle, jollon mää olisin varmaan lopettanu sen takaa-ajoni. Ehkä se juaksutti mut mahrollisimman kauas pois vaikkapa omien poikastensa luota tai jonkun muun yhtä tärkeen syyn takia. Joka tapauksessa sej jänön motiivi oli etäännyttää mut mahrollisimman kauas tän tapahtuman lähtöpaikasta. Siinä mettätiällä pupun perässä laukatessa tuli vastaan kaks spanielia jokka ulkoilutti yhtä naaraspualeista kaksjalkasta. Sev verran kiirettä mulla piti sitä jänöö jahratessa, etten kerinny niitä normaaliin tapaani eres haukkua. Onneks se jänönen ennen varsinaista maantiätä livahti jonnekin pusikkoon, ni määkin kehtasin hillitä ja pysähtyä orotteleen iskää, joka puuskutti perässä.

Nää juaksuttajat siihel loppunu. Tua meirän puutarhan aurinkonnousun pualeisella lairalla ei o enää ollu muutamaan vuateen varsinaista puu- taikka metalliaitaa. Määhän kyä tiärän missä tontir raja kulkee, ku pensasaita on sem merkkinä. Enkä o tähäm mennessä rajoja rikkonu. Paitti että ny oli pakko, tuli nääs mun mitta täyteen. Mulla on noitten paikallisten kissojen kanssa ollu semmonen sopimus, että ne voi kaikessa rauhassa sähistä mulle ja mää vastaan muaron vuaks muutamalla reippaalla haukahruksella. Että on niinku annettu toistemme olla rauhassa ja kunnioitettu toistemme reviirejä. Mutta ny tää yks uus lajinsa porkkanavvärinen erustaja kehtas tulla keikisteleen sinne meirän itäpuutarhaan. Mää en siltä katilta paljon kuulumisia kyselly, ku se sai jo lähröt. Tää oli enempi semmonen pikajuaksuharjotus, ensimmäistä kertaa Euroopassa mää nääs sujahrin sukkana siitä orapihlaja-airan lävitte sen kissan perään. Omalle tontille palatessa en löytänykään enää samaa aukkoo pensasairassa. Hiukan nolona mää sitten kävelin etuovelle ja soitin ovikelloo, että pääsiskös sisään.

Jo ennen juhannusta löyrettiin tän vuaren ekat kanttarellit. Nautiskeltiin niistä tiätämättä mitään tulevasta. Kanttarellien tulevaisuutta ei nääs tänä vuanna ainakaan meirän tuntemissa maastoissa ollu. Ei ollu minkäällaisia siänten ettimisharjotuksia, kuumuus ja kuivuus tuhos melko täysin täv vuaren keltavahverosaron. Niin, että mää sitten keskityin enempiki tohon uimapualeen. Vaikka kaikki veretki lämpeni helteissä sillai, ettei niistä hirveesti viilennystä löytyny.

Heinäkuussa sitte ku kelit oli jo piremmän aikaa tän pohjosen kotimaamme ulkotiloissa toiminu semmoselta ”läähätän ja läkähryn”-pohjalta, ni mää päätin lähtee etelämmatkalle. Josko siältä löytys eres vähän viilennystä. äiskä varas piletit, majotukset, ruakailut ja kaikki mitä semmoseen reissuun ny kuuluu. Ku aikasin aamulla sitten pakattiin matka-askit ja –kassit autoon ja lährettiin hurruttaan kehä kolmoselta kohti pohjosta, ni mää kyä rotestoin melko voimakkaasti. Meinaav vaan, että eteläv viileyteenhä meirän piti suunnata. Onko ny navikaattori kuumentunu liikaa, onko kartallukijalla tiäatlas varmana oikeen päin vai mistä ihmeestä oikeen on kymysys? Ohjaamosta kommentoitiin vaan, ettei sinne etelään pääse ku tätä kautta. Kyä mää vähän ihmettelin. Taikka oikeestaan aika paljon.

Lähröstä oli kulunu muutama tunti, ku auto- ja lossimatkailun jälkeen ohjaamohenkilökunta ilmotti, että ny ollaan lähtöpaikassa. Mää taas ihmetteleen, että ollaanko me torella palattu lähtöruutuun, kiärretty ikään ku ympyrää ja jos, niin minkä ihmeen takia. Ruskeesannan maisemat oli kuitenki vaihtunu Lounais-Suamen saaristoympäristöön, jossa torennäköisesti puhutaan munkin ymmärtämää tampereen kiältä. Paikan nimi oli ja on erelleenki nääs toi Kaasnääs. Sillai sen paikan nimi ainaski lausutaan vaikka ilmeisesti säästäväisyyssyistä se kirjotetaan vaan yksillä vokaaleilla. Iskä mua siinä satamassa invormoi, että ny pitää vaihtaa kulkuneuvoo, ku perille asti sinne etelään ei millään nelipyäräsellä kuulemma pääse.

Sen takia mun piti siirtyä hyvinki kapeita laiturilta alukseen laskevia keulaportaita pitkin joko laivaan tai veneeseen. Sisämaassa syntyneinä ja enempi järviympäristöjen soutuveneilijöinä me ei nääs oikeen pystytty selvittään oliko se alus pursi, laiva, vene saati kaljaasi. Epa ja Opa sev vanhoina merenkävijöinä ois tiänny, mutta ne ei ny ollu paikalla. Oli ny sitten mikä oli, mutta ilmastointi siitä vesikulkuneuvosta ainaski puuttu. Ei auttanu merituulet eikä aluksen vauhrin tuattama viima. Kuuma oli ja vettä kulu. Onneks mulla oli sitä sualatontaki vettä riittävästi mukana. Pualen tunnin päästä tultiin Hiittisten Rosalaan. Mää kyselin, että onko tää ny sitten se etelä? Ei kuulemma ollu, lämpööki oli viä saman verran ku pohjosessa. Piänen piäntä helpotusta tällä välirastilla anto kevyt sarekuuro, joka ei juuri kylmää vettä niskaan heittäny mutta hetkeks aikaa harmaat pilvet sentään peitti porottavan aurinkon.

Sitten seuras kolme varttia meriveren pärskeitä ja nyjjo hiukan vilvottavampia avomeren tuuliaki. Määkin osasin siinä vaiheessa jo kulkee sujuvasti meirän merikelposen aluksen keulaportaita mennen tullen ylös alas laivasta pois tai takaisin. Hyvä taito se oliki, koska meri keinutteli kahren kallion väliseen laituriin rantautunutta purttamme melkoisella aallokolla. Sen rantautumisen jälkeen mulle sitten paljastu, että nymme sitten ollaan perillä siä etelässä. Meinaan kaikkein eteläisimmässä asutussa paikassa tässä maassa, Suamen eteläisin postikonttoriki siä oj ja majakan valot toimii erelleen vaikka keepeeässät ja muut tekniset vempeleet nykysten laivojen liikkeitä ohjaaki. Niin, siis sen paikan nimi on toi Bengtskär.

Sev verran navakasti tuuli avomereltä, että kyä siä etelässä oli varsinkin varjossa jopa miällyttävän viileetä. Mää tapasin siä tuttujaki. Taikka ainaski Makkosen Samin sukulaisia. Se Sam Makkonen asustelee nääs meirän takapihalla pation alla. Lähempään kontaktiin mää en oo kotiolosuhteissa sen kanssa päässy, ku se aina varmaanki ujouttaan pakenee mua. Mutta nää sen etelän sukulaiset ei juurikaan ujostellu. Paikallisopas valistiki meitä, että kannattaa vähän kattoo mihin astuu, ettei suattan päiten tallaa niitten runsaslukusten konnien päälle. Mää kerkesin paiskaan tassuaki yhren Sam Makkosen sukulaisen kanssa ennenku multa kiällettiin sellaset tuttavallisuuret alkuasukkairen kanssa. Väittivät nääs noi iskä ja äiskä, että mää muka lähestyin niitä hiukan liianki lämpimästi. Matkaoppaan puheista mää sain sellasenki käsityksen, että ennen juhannusta ei koirilla o tulemista koko saarelle. Se ei kyä johru Sam Makkosista vaan saaren kymmenistä haahkanpesistä. Mun viarailun aikana haahkanpoikaset oli jo lentäny pesistä.

Mää veikkaan, että tältä etelänreissulta pernit sai aika monta uutta ystävää. Useempaan otteeseen sain päivän aikana osottaa hyväks torettuja halipernitaitojani. Reissun päätteeks sain oikeen moneen kertaan antaa tassua hyvästiks, ku mua kiiteltiin mukavasta matkaseurasta. Innokkaimmat vanit kyseli jo pernikennelien yhteystiatojaki.

Tiärä ny sitten voiko noihin lehtijuttuihin, siis painettuun sanaan, luattaa enää ollenkaan. Nääs ku Hesari tarjos heinäkuun lopulla tämmöstä ästeeteen uutista vallan totena, että Suamen valtion tupakin myynnistä alkuvuaresta saamat verotulot oli puronnu erellisvuaren tammi-kesäkuun kassavirroista tommoset reippaat kahreksankymmentä miljoonaa euroo. Siis niinku 410 miljoonasta 330 miljoonaan. Joo joo, kyä mää tiärän ja ooj jopa itte huamannu, että iskän lähes pualivuasisatanen ja äiskän pikkasen lyhyempi tupakinpolton harjottelukausi onny päättyny. Siitä sev valmiimpaa sitten tullu. Syyt ja motiivit tämmösiin ratikaaleihin toimenpiteisiin selvinnee varmaan noista aiemmista päiväkirjamerkinnöistä. Mutta vaikka äiskä ja iskä onki vuasikymmeniä tupruttelullaan huamattavasti lisänny kansantalouren verokertymää, ni on toi kahreksankymmenen miljoonan purotus ja vaje sev verran isohko, että mää ny kyä epäilen tässä tapauksessa joko jonkillaista laskuvirhettä taikka sitten iskällä ja äiskällä oj jossain jemmassa alkuvuarelta torella suuret hynät.

Ronna, kesäkuun loppu – heinäkuu 2010