II OSAN 1. JATKO-OSA

kohti uusia seikkailuja

DOLLITUOTTEEN LYHYEN HISTORIAN TOISEN OSAN ENSIMMÄINEN JATKO-OSA

Tossa naapuripitäjässä oli nääs semmoset ämmäm-kisat. Siä oli paljonki nopeita kipittäjiä eri pitusilla juaksumatkoilla. Määkin olisin ihan hyvin voinu vaikka voittaa melkein jokasen juaksun. Mutta, mutta. Mun näyttö tuli liika myähään. Ne mun varsinaiset näytöt elikkä se juaksu alko nääs vasta pari päivää ennen niitä kekkereitä ja sinne ois pitäny ilmottautua jo hyvissä ajoin. Mää sitten tiärä oisko mulla siä hirveen hauskaa ollu kun nääs mää en sen juaksun aikana ollenkaankaan saanu poikien keskustella. Jotenkin mää tunsin itteni pikkasen sosiaalirajotteiseks.

Tää ykskin jeppe tosta muutaman saran metrin päästä, tää Tessu, joka on piikle ja nimestään hualimatta jäniksiä jahtaava poika, ni se tuli pari kertaa ihav varta vasten notkuun tohon meirän portin piäleen. Em mää oikeen tiärä mitä sillä oli miälessä, olisinhan mää sen kanssa varmaan leikkinykki, mutta iskä oli melkosen tuimana ja talutti sen aina takasi sen omaan kotiin. Ja olihan se helppo taluttaa, ku sillä oli oma hihnaki valmiiks kaassa kiinni. Se kuulemma karkailee aika usein aina narttujen juaksujen aikaan.

Äiskä ja iskä oli kutsuttu Tanjan ja Topin häihin just sinä päivänä ku Evilän Tommi (Mansestä nääs, niinku määki) hyppäs niin pitkälle, että pääs oikeen mitalleille. Ku siinä hääkutsussa ei ollu mua mainittu, nimmää pääsin taas Camillalle hoitoon. Tehtiin siinä illan mittaan ja aamullaki tyttöporukassa pitkiä lenkkejä. Ja Camilla harjotteli vaipavvaihtoo. Mää olin sen vaihron kohre. Mulla on nääs paritki semmoset mustat pikkuhousut, johon tää vaippa huamaamattomasti sujautetaan. Sevveran mää kuitenki olin siä häissä läsnä, että iskä muisti puheessaan kertoo hääparille multaki runsaat onnittelut.

Viikko niitten häitten jälkeen mää jouruin sitte taas paimentaan semmosta neljän ukonkörilään seuruetta. Tää ei ollu se sama äijäporukka ku talvella. Nää kolme muuta ketaletta ja iskä on koukavereita Kalevasta. Hyvim mää niitä paimensin. Ei tullu kellekkään ees pintanaarmuja eikä kukaan hukkunu. Se saatto kyä johtua siitä, ettei siinä Länkelmäveren rannassa ollu ku viistoista senttiä vettä. Mää ny kuitenkin varmuuren vuaks uin kaikkien viäressä jokka lähti sitte vähän kauemmas roolaan. Ja yllätys, yllätys, usko tai älä: Mun isoäiti on ollu koko tän miäsporukan rinnakkaisluakalla, just siä Kalevan Yhteiskoussa.

Kuvauksissaki mää oon käyny. Yks aamu mää en saanu ollenkaan ruakaa. Noi sano, että tänään on se kuvauspäivä. Mää ihmettelin, että nii, mitä sitä sitten? Ommusta ennenkin otettu kuvia. Ne vastas, että sut pitää rauhottaa. Mää viittiny niille sanoo, että paljo rauhallisempi mää olisin kyä maha täynnä. No lährettiin sitte Epsooseen. Ja jumankekka, ne kuule iski mulle semmosen piikin, että sitte oltiinki tajunnan rajamailla. Mut nostettiin semmoselle pöyrälle muaviränniin selälleen makaan. Ja sitte tuli tää Janne, joka oli just vähä aikasemmin kehunu mua hyväks, mukavaks ja sopusuhtaseks koiraks, ni se rupeski vetään mun takajalkoja ihan suoraks. Arvaa tuntuko mukavalta? Eikä ne mitään valokuvaa kuitenkaa ottanu. Jotain röntkensäteitä lähetettiin mun läpitteni sillai, ettei siinä kuvassa näy ku luut! Mää en kyä ymmärrä miks äiskä ja iskä oli hirveen tyytyväisiä just sellasiin kuviin, ku eihän niissä ny mitään näy, pelkkää valkosta ja mustaa taikka harmaan eri sävyjä. Ne yritti mulle selittää, että Janne kerto niitten kuvien perusteella, että mua ei elämäni aikana tu vaivaan ainaskaan lonkka- taikka kyynärvaivat. äiskä ja iskä oli torella ilosia, kussillä mun ereltäjälläni oli jonniin verran just semmosia vaivoja. Ne votot menee viä Kennelliittoon virallisten valvojien mitattaviks, mutta Janne ennakoi tuloksen olevan B/0. Mää siitä taas mitään ymmärrä. Äiskä ja iskä sano, että niitten miälestä mää kuulun kennelliiton päätöksistä hualimatta aina ja joka tapauksessa kaikkein parhaaseen A-ryhmään.

Mää sillon suunnilleen vuas sitte lupasin, ettem mää suarita mitään irtisanomisia tän johtamani Dollituatteen organisaatiossa. Ja sanani oon pitäny. Mutta luannollista poistumaa on ollu aika paljo tossa henkilökohtasessa avustajakaartissa. Ne ei nääs kerta kaikkiaan kestä tätä hommaa. Mää myännän, että melko usein ne avustajat on viaraillu kirurkin vastaanotolla. Kaikkia ei o voitu enää pelastaa ku niillä on ollu niin pahoja ruhjeita, vammoja, haavoja ja toisilta on pursunu sisuskalukki ulos. Sitä mistä nää vammat on tullu, voitte mun pualesta kysyä vaikka Bodom-järven syyttäjiltä taikka pualustajilta. Toi mun kaikista läheisin avustajani Kvasimoro jäi sekin nyssitte eläkkeelle ku ei sitä enää kykene kukaan parsiin kunnolla kokoon. Onneks sen Tallinnassa syntyny kaksoisveli löyty Korsosta ja se uskals tulla jatkaan näissä mun avustushommissa. Oikeestaan se tuntuu jopa nauttivan nykysestä hommastaan. Se nääs asu tätä ennen siä Korsossa äiskän siskon Aku-nimisen kiinanpalatsikoiran kanssa samassa talouressa piilossa pimeessä yläkomerossa. Ei se ite sinne komeroon halunnu, mutta Aku ahisteli sitä tämän tämän ja jatkuvasti niin paljon, että vaihtoehtoja ei ollu. Nysse Kvasi kakkonenki näkee päivänvaloo. Voit ny sitte ihan päätellä kumpi noista kuvan veljeksistä on se eläkkeelle jääny ja kumpi on tää uus tuttavuus. Niin ja ohan siinä kuvassa Räpsyki. Se patsastelee vuarokauret ympäriinsä tossa etupihalla.

neiti D, elokuu 2005

Donna, Kvasin veljekset ja Räpsy

Pyärährin tossa syyskuun alussa Porvoossa. Sinne oli urheilukentälle laitettu kehiä niin paljon, että viikonlopun aikana kaikki koirarorut saatiin kansallisesti arvosteltua. Mulle se tuamari anto muuten kaikin pualin mukavat lausunnot, mutta arvosteli mun pukeutumista. Sev viimekuisen juaksun jäljiltä mulla oli viä semmonen kevyt ja vilponen kesäturkki, joka mun miälestä sopi vuarenaikaan nähren vallan mainiosti. Tää tuamari sitä ymmärtäny. Sem miälestä mun kannattais palata kehiin taas ku mun takki ois tuuheempi, etten esiintyis niin niukassa karvassa. Lykkäs sinisen narun vaikkei mua yhtään palellu.

Tässä on ny sitten syksyn alkajaisiks korkattu taas nää meirän pernilenkitki. Mää oon parilla ollu mukana. Ensteks olin Lopella Luutasuolla eksymässä Tanjan johrolla muutaman pernhartilaisen ja pernin keralla. Tanja kyä väitti suunnilleen tiätävänsä missä läänissä me oltiin, mutta Millan iskän keepeeässä-paikannin väitti meirän olevan likipitäen Islannissa pikkasen Reikjaviikista luateeseen. Sitte ku rupes löytyyn kanttarelleja ja mustia torvisiäniä, ni päästiin taas takasi kartalle. Ja löyrettiin ku löyrettiinki se nuatiopaikka, missä sitte syätiin eväät. Pari satunnaista samoilijaa sattu samoille tulille. Ne ei kuiteskaan ollu varannu meille koirille mitään syätävää, itte veteli kaikki kampinkinsa!

Tää meirän alajaoston jengi oli kutsunu Kanta-hämäläiset pernit vastaviarailulle kumme oltiin siä niitten viaraina viime talvena. äiskä oli jo ennen sitä lupautunu semmoseks muanitusvastaavaks näissä meirän alajaoston tapahtumissa ja se räknäili, että miten suuri makkarapino tarvitaan hämäläisten ruakkimiseen. Mää ja iskä tykätään aika hirveesti rillatusta, nuatiolla taikka takassa paistetusta makkarankyrsästä. Me suasiteltiinki, että tää hualtovääpeli satsais ja panostais oikeen kunnolla niihin makkarahankintoihin. Loppujen lopuks se makkarakasa oli häviävän piäni, ku ei siältä Hämeestä ketään tullu. Niillä oli kaikilla jotain esteitä. Mää esittelinki sitte sillä lenkillä paikalliset suat, lätäköt ja kurasimmat ojanpohjat ihav vaan omalle porukalle. Mutta paistettiin me lopuks kuitenki niitä makkaroita.

Hilla kävikin kanta-hämäläisten pualesta täälä onneks jo etukäteen riahumassa. Hillan iskä kävi nääs tyäkalukaupoissa vähä shoppailemassa sillä välin, ku mää ja Hilla reuhattiin ensin mettässä ja sitte laitettiin Ruskeesannalla matot ojennukseen. Kai siinä meni samalla pari kiveeki tualta puutarhanki pualelta pois sijoiltaan, mutta henkilökunta varmaan osaa sijottaa ne taas paikoilleen. Kannattaako tonne ulkotiloihin ees sijottaa niin piäniä noppakiviä, jokka ei ees pysy paikoillaan? Mää vaan kysyn.

Yhtenä pyhänä mää olin mukana ton AA-kerhon siäniretkellä.Siä oli ihan hauskaa. Sen kerhon muarosti nääs ne viime kuussa naimisiin menneitten Topin ja Tanjan Anopit & Apet. Seuraavana viikonloppunaki mää juaksentelin mettässä ihan riamuissani ja siäniäki löyty taas jonkuv verran. Sitte ku päästiin kotio, nim mää ajattelin hetken levähtää tossa meirän patiolla. Siitä mitään lepoo tullu. Taas jumankauta joku mustakeltanen lentävä pörisevä otus pisti mua vasempaan silmäkulmaan. Ja lykkäs myrkyn. Kolme kyytaplettia piti heti kohta niällä, ja laskihan se turvotus. Muttei siinä viä kaikki. Sitä silmäkulmaa kutitti nääs niin hirveesti, että mun oli ihan pakko hiaroo sitä tassulla aina kun äiskän ja iskän silmä vältti. Seuraavana päivänä ne sano, että ny mennään kyä tohtoria tapaan, kusse mun vasen silmä oli täysin pois pelistä ja rähmi vaan. Kirsun Kirsti sitte toteski, että mää olin varmaan ihan itte onnistunu hiaroon siihe silmän sarveiskalvoon jonkinasteisen vaurion. Määräs penisilliiniä useemman kerran päivässä ja lisäks yhren päiväannoksen pupillinlaajentajaa ja kehotti viä lopuks oleen rauhallisesti jonkin aikaa. Kotona mää jouruinki sitte seuraavan vuarokauren pitään sellasta inhottavaa töttöröö kaassa. Se pernien tötterö onki kuulkaa sen kokonen, että hyvä ku ovista mahtuu. Mutta hyvät oli ropit. Kontrollissa ku käytiin, niin eipä näkyny vammoista jälkeekään.

Ootteko muuten viime aikoina tavaillu noita sanomalehtien urheilusivuja taikka kattellu telkkarista saman alan uutisointia. Ne on nääs noi Tapparan paparaiset alottanu tän vuaren jääkiakkoliikan aika vahvasti. Niillä on enämpi pisteitä ku kellään muulla. Sen takia ne ilmeisesti johtaaki sarjaa. Sem mää kyä tamperelaisella taustallani tiärän, että tähän väliin pitää kuitenki sanoo, että kausi on viälä nuari ja markinaalit on piäniä.

Viime kuussahan oli ne häät. Tässäki kuussa oli taas aihetta juhlaan, ku Jennistä tuli äFäMmä eli vilosohvian maisteri. Se on nääs kiitettävästi perehtyny tiatojenkäpistelyyn. Sitä paitti Jennihän nää sivutki on alun perin luanu, mitä ny iskä sitte vähän sisältöö mun ja Dollin avulla tuattanu. Sitä mää kyä vähä ihmettelin, ku jen varotteli oikeen kirjallisesti naapureitaan, että sen valmistujaisista voi mahrollisesti aiheutua yhden illan ajan häiriötä naapureille. Enkä mää ollu ees siä paikalla! Sitä paitti äiskä ja iskäkin lähetettiin juhlapaikalta kotio jo ennen ku nuarison edustajat saapu paikalle. Joo, ja juhlia on odotettavissa lisääki. Nimittäin iskästä on ny jo lähes yheksän kuukauden odotuksen jälkeen tulossa jukki.

neiti D, syyskuu 2005

Rajasaaressa

Tossa kuun pualessa välissä pakattiin reppu ja lährettiin hurrutteleen Hillalle päin. Tais olla kuitenki pensatankki aika tyhjä, kumme pysähryttiinki jo Hyvinkään nurkilla. Säähän varmaan tiärätkin, että Hyvinkään ystävyys- taikka kummikaupunki on nääs se Huonostkää. No me pääryttiin sitte Kytäjän maisemiin. Reittivastaavilla oli useempiaki karttoja ja se sama keepeeässä, mitä Millan iskä käytti jo siä Lopen Luutasualla. Mää ajattelin, että eiköhän niillä ny pärjätä yks pualentoista peninkuuluman ja muutaman tunnin sennensamoilu, ku polut ja muut kulkutiät oli nääs suhteellisen helppokulkusia. Kum Milla oli viä käyny nuuskimassa maastot jo pariin kertaan aikasemminki, nim mää ampauruin heti lährössä sen kanssa etujoukkoihi. Ja välittömästi meirän perään ihan siis suarastaan lähituntumaan liimautu se ainoo reissuun uskaltautunu poika Miro. Ayralla (oikeasti Ayda, suom. huom.) oli heti alkumatkasta ilman lämpötilasta hualimatta sevverran hiki, että sen piti käyrä jo ekassa lammessa vilvottelemassa. Eikä kai se hiki laskenu koko matkan aikana, kusse kävi joka ikisessä jorpakossa lutraamassa. Me muut vaan aina juatiin siististi rannalla seisten. Ekan kerran kummää huamasin siä metikössä muitakin liikkujia, ni mun piti iskän kialloista hualimatta mennä niille rähjään. Ne saatto vähän pelästyäki mun haukkumista, äiskä kyä pyyteli niiltä sitte hirveesti anteeks. En tiä saiko.

Nirppu ku on jo reilusti ylitte kymmenvuatias, ni se tuumas, että ja se oikasee Sallin kanssa ja lähtee viritteleen valkeeta nuatiopaikalle ja orottelee meitä muita sitten siä. Sano viä, että sen kohtauspaikan nimi o Piilolampi, yrittäkää löytää. Me muut jatkettiin sitte tasan eri suuntaan kohren uusia seikkailuja.

Sohvi osotti jatkossa, että kyä perniki voi olla kiinnostunu paitti metsästyksestä niim myäs akilitytaitoja vaativasta kiipeemisestä. Se ois nääs halunnu nousta joka ikiseen mettästysmiesten jahtitorniin ja kaikille muilleki korokkeille. Ei sitä kuitenkaan päästetty, ku ei tiäretty kuinka se ois saatu siältä alas. Oli niitten tikkaitten askelväli nääs semmosta puolta metriä. Aika ja maisemat vaihtu tasaseen tahtiin. Risteyksissä arvuuteltiin aina kulkusuuntaa, mutta koko aika erettiin vaellusvauhtia.

Sittem mää vasta huamasin, ettei nää veijarit kyä Jukolan viästissä pärjäis. Niitä oli nääs kolme vähemmän ku niitä Nurmijärven veljeksiä. Enkä mää usko, että Venlojen viästissä menis sen paremmin, eihän niillä tyttärilläkään kellään ollu ees ottalamppua mukana. Siinä vaiheessa kukaan ei enää tiännykään missä me oltiin, paitti tietenkin eksyksissä ja aivan mettässä. Mää yritin selittää, että ollaanhan me ny kartalla, ku niitä karttojaki oli kerta useempi mukana. Katseet kääntyki sitte kartanlukijoihin ja muut sano, että me seurataan vaan johtajaa. Kaikkihan me tiärettiin kyä missä etelä o, sen näki aurinkosta, joka aina välillä pilkisteli. Välillä vihmo vettä taikka räntää. Iskä uteli, etteikös sen keepeeässän tarjoomia koortinaatteja vois siirtää tohon kartalle, ni tärettäis vähä tarkemmin missä mennään ja jatkoreitin valinta sinne kätköpaikkaan elikkä Piilolammelle ois huamattavasti helpompaa. Kussitte kartta ja keepeeässä kommunikoi keskenään, nimme huamattiin, että eksymä ja eranto oli aika suuri ja että me oltiinki aivan väärällä kartalla taikka oikeestaan karttalehrellä, mikä ny siinä tapauksessa oli melkeen sama asia.

Sitte otettiinki uuret suuntimat ja lährettiin taas. Ennen pitkää me havaittiinki, että oltiin kuljettu ympyrää eikä pohjoista kävelyreittiä Piilolammelle löytynyt viä tälläkään kertaa. Nirppu ja Salli soitteliki jo notskipaikalta, että polttopuut taitaa loppua ennen ku pääjoukko ehtii paikalle. Sovittiin kuitenkin, että saavutetut asemat pidetään, hiillokseen puhalletaan ja ennen päivänlaskua tavataan. Miro joutu kuitenkin kiiruhtaan pois jopa etuajassa, ku sen uuren vain ja ainoostaan perniruakien säilyttämiseen suunnitellun uuren jääkaappi-pakastin yhristelmän ilmotettiin laskeutuvan Epsooseen vajaan tunnin varotusajalla. Me muut köpöteltiin sitte rauhallisesti kohren tankkauspistettä. Ayra kävi tiätysti aina vilvoittelemassa jokasessa lutakossa ja Sohvi tarkasti kaikki tornit ja tikkaat. Mää kävelin Millan kanssa ihan rauhallisesti. No nii, paitti tiätysti sillon ku vastaan tuli niitä kypäräpäisiä pyssymiähiä. Niillä oli oikeen semmoset kuularuiskut. Että ku sillä posauttaa toista rintamukseen, ni jonkuv värinen läiskä jää. Siitä sitte kuulemma näkee, että kuka o osunu ja kehenki. Mutta kyä niitä kypäräpäitä haukku joku muuki, enkä pelkästään mää.

Nirppu ja Salli oli ku oliki onnistunu pitään hiilloksen henkissä. Ja kyä makkarankyrsät maistu tosi maukkaille patikoinnin päälle. Milla oli viä tuanu mukanaan semmosen kuperan esineen, joka laitettiin siihen tulen päälle. Ekaks siihen laitettiin vähä traania ja sitte kaarettiin Millan äiskän tekemää taikinaa päälle. Voi että kuule oli hyviä paistoksia. Noi paikalla ollet kaksjalkaset syätti meille nääs pari ekaa pannullista, ku niitten miälestä paistotuloksen ulkonäkö ei ollu muka riittävän hyvä, ei muka vastannu kurmee-tasoo?

Sitte kumme päästiin tältä samoilureissulta takasi kotio, nimmää toivoin, luulin, vahvasti orotin ja jopa uskoin, että ny mää pääsen vihroin ja viimein vähä lepäileen. Katin kontit, kissan viikset ja Tampereen Ilvekset. Nää purki nääs vaan repun, vaihto vaatteet, pakkas sen repun uurestaan ja taas mentiin…

samoilemassa

Mää jo vähä kerkesin miättiä, että olikohan se oikee tepastelureitti sinne Piilolammelle vihroin löytyny. Että käyrään nyssitte köpöttelemässä oikeet polut. Mutta me suunnattiinki etelään päiten kohren merta ja sitähän ei oikeen pysty piilottaan. Kunne viä kerto, että ny mennäänki taas kyläileen sinne meilahteen Rajasaaren kupeeseen, nimmää uskoin että ny löyretään helposti perille. Kysyin viä varmuuren vuaks, että mennäänkö me nyssitte sinne Tarjalle ja pitääkö mun ajaa takaa sitä Miskaa ja Ronttia? Ne vastas, että eiku siihe naapuriin Pekalle ja Eevalle. Se helpotti, ku siä saa tämmöne vanha kyläluuta olla ihan rennosti, eikä tarvi kaikkia rotokollia nourattaa. Mutta emmää pystyny oikeen kunnolla nukahtaanka, kummää tiäsin, että jossain vaiheessa iltaa ne rupee kuitenki syämään. Kannatti tiätysti sinä aamuna herätä ja siks toiseks pysyä valveillaki, sain nääs määkin pari palaa sitä rillissä lampeerattua entrekoteeta.

Seuraavana aamuna mää tyänsin mun kirsuni iskän niskakuappaan, taputtelin sitä vähän etutasullani ja annoin sille pari rohkasevaa pusua aamun avajaisiks. Se kiitteli mua hirveesti. Oli nääs saanu kerranki nukkua kasiin asti. Yleensähän mää teen noi samat rituaalit siinä kuuren pintaan, ehkä pikkasen ennen taikka yli. Mää en oikeen ymmärtäny, ku äiskä ja iskä kilpaili sitte keskenään, että kumman jalat ois jäykemmät ja mistäkin kohtaa. Mua mistään kolottanu. äiskä siinä vähän venytteli ja iskälle tuli hetkellinen päänsärky. Ei se siitä äiskän voimistelusta johtunu. Se luki nääs aviisista, että HPK oli voittanu Tapparan. Iskä on aina luullu, että toi lyhenne tarkottaa Hillan Paras Kaveri ja kuitenki näin pääs käymään. Mää lohrutin sitä, että katto ny kuka johtaa sarjaa, täytyyhän kaverilleki muutama piste joskus antaa, muutenhan tää menis ihan ykspualiseks ja miälenkiinto koko liikaan häviäis. No se siitä sitte rauhottu ja mää pääsinki iltapäivällä kouun harjotteleen seisomista ja eteenmenoo.

Hilla tuli sitte viä henkilökohtasesti varta vasten kertoon iskälle, ettei sillä oo mitään Tapparaa vastaan. Ohan seki sentään syntyny samassa riäväkylässä kummääki. Ja Juvankarulla arvostetaan kunnon kiakkoo. Kusse Hilla sitte pyärähti tässä, nimme likat tehtiinki piäni jekku. Mentiin nääs Maunulan koirapuistoon arvuutteleen, että kumpi meistä on kumpi. Kaikki oli ihan hoo moilasina, kunnes ne vihroin ja viimein tajus, että mullahan on viäläki toi valkonen punkkipanta, josta meirät voi erottaa. Kyä meitä likkoja nauratti, kunne kaksjalkaset välillä rapsutti ”ronnaa” ja mää olin ainakin viiren metrin päässä. Ja sitte ne leperteli ”hillalle”, joka ei varmaan ollu ees kuuloetäisyyrellä, kussen piti lukee kaikki puiston postit. Ja kyähän sää ny tajuat, että kaikki ne viästit oli Hillalle ihan uusia, kusse ei ollu siä käyny. Oon mää nääs sevverran siskolikkaa siä puistossa kehunu ja mainostanu, että kaikkihan sen nimeltä tunsi. Millakin muuttaa tuata pikaa siihen puiston kulmille. Mää kyä sen jo tiäsinkin, mutta siä puistossa mulle uutisena kerrottiin, että se on käyny jo tutustumassa paikkoihin.

Iskä on viime aikoina seurannu uutisia tosi tarkasti. Eihän sitä ny kuitenkaan niissä kerrottu, mutta kympin uutisten aikana se sitte kuitenki tapahtu. Eetu ja Marikahan on orotellu tätä tapahtumaa jo yhreksän kuukautta. Nyssitte iskästä tuli jukki ja äiskästä mum, ku Touhu-Petteri päätti nääs Kätilöopistolla tulla katteleen, että miltäs tää suamalainen elämänmeno tuntuu ihan kasvoista kasvoihin. Mää sitä Touhu-Petteriä päässy kattoon, on kuulemma Haikaranpesään kaikilta nelijalkasilta pääsy kiälletty ja muiltaki otetaan kenkät jalasta. Sen takia Siiri ja Pähkinäki joutu oleen kotona. Iskä siä kävi ja kerto mulle, että koko perheellä kaikki on ookoo, isää myäten. Se TeePee piti oikeen rivakasti iskän peukalosta kiinni sillä aikaa kun sen vanhemmat söi ja TeePee loikoili siinä jukin käsivarsilla. Mää enny sitten tiärä mikskä se rupee mua sanoon. Mulle kelpaa kyä kaikki: ronna, tonna, hauva taikka vuhvuh. Mää oon kuitenki ajatellu sen varhaislapsuuren aikana jossain vaiheessa antaa sille kyytiä. Semmosta rauhallista, joko bernikärryissä taikka sitten ahkiossa.

Touhu-Petteri

Iskä onnistu sitte lopulta hankkiin sevverran pensaa, että päästiin ku päästiinki Tervakoskelle asti. Siä oli nääs viikonloppuna HD-kerhon sääntömääränen 1,25 vuatis-kokous ja illavviatto. Toi lyhennehän yhristetään aika usein nopeisiin moottoripyäriin, mutta tässä tapauksessa se tarkotti kahta melko vilkasta nelijalkasta, jokka on kyä kans aika nopeita. Moottorit Hillalla ja mulla onki ihan omasta takaa ja pyöristä saattas meirän touhuissa olla pelkkää haittaa. Päiväohjelmaan kuulu semmonen vaellus, jonka päämäärä oli aika korkeella sijaitteva luannonsuajelualue. Sen paikan nimi on Kiimankallio, mutta me otettiin siskolikan kanssa ihan rauhallisesti. Nautiskeltiin siinä laavulla eväitä ja ihasteltiin Hiirimäen vapausrankastuslaitokseen päin avautuvia upeita maisemia.

Reissun jälkeen halukkaat pääsi tiätysti saunaan. Mää menny, ku sinne ois pitäny mennä oikeen portaita pitki alakertaan. Ei Hillakaan löylyyn menny, mutta kyä se kävi lämmityshommissa auttelemassa. Illallinen tarjottiin sitte oikeen kultivoirusti, siinä oli nääs omissa kupeissaan erikseen lisukkeet ja papanat omassa kulhossaan. Mää otin pelkästään niitä lisukkeita. Hilla maisto muutaman papananki, mutta mää kyä luulen, että se oli ihan puhras vahinko. Jälkiruuaks oli urheilua, meinaan pesäpalloo. Mää olin siinä vaiheessa jo aika täys ja siskolikka oliki ainoo, joka mursi sen nahkasen rouheella täytetyn pelivälineen avauskoorin.

Pallopeleistä mulle tuliki miäleen, että Hillan porukka oli perskuta rallaa viäny meiltä kahressa matsissa kaikki kuus sarjapistettä. Me oltiin siinä päiväm mittaan taklailtu, harhauteltu, spurttailtu, karvattu ja tuuleteltu. Vaikka valmentajat anto meille täysin vapaat käret ja tassut, ni kaikki tää tapahtu ehrottomasti reilun pelin henkessä. Yhtään penalttia ei vihelletty, mahtoko pilli soira kertaakaan ees pelikatkon merkiks. Lääkintähenkilöstöllä ja muilla vysioterapeuteillaki oli pelkkää luppoaikaa. Illalla katottiin sitte matsin tulokset murheiluruurusta. Ja niinhän siinä kävi, että kirvesrinnat palas notkuun kiakkoliikan piikkipaikalle.

HD-vaelluksen tauolla

Maatapanon aikaan äiskä teki vallotuksen. Se valtas nääs sen seinänviaruspaikan. Aamulla iskä sitte sanoki, että on se kyä kaukaa viisas, melkeen metrin päästä. Iskä parkkeeras nääs oman ruhonsa vaakatasoon just siihen paikkaan, mihin oli sijotettu HD-kerhon yäkävelyn hyppyrasti. Järjestelykomitea lepytteliki iskää sen takia aamulla, ku tarjolla oli kirkommenojen sijasta hauskaa kotimaista raamaelokuvaa.

Jaksoin mää sitte kuitenki viä pyhänä vääntäytyä kouun. äiskähän on nääs sitä miältä, että ensiks leikki ja sitten vasta tyä. Ja siä koussahan mua vasta kehuttiinki, opet ja äiskä, iskäkin myhäili sivussa. Oon kuulemma oppinu paljon kaikellaisia taitoja sitte viime näkemän, sano tää ope, joka ei ihan joka kerta oo paikalla.

neiti D, lokakuu 2005

Neiti D  1,25 vee

Kävin taas vähän samoilemassa. Ihan tossa lähellä Sipoonkorvessa. Vaikein suunnistusosuus tais olla löytää lähtöpaikalle, ku jotkut ajo viä viimesestä mutkasta väärille urille. Nirppu oli ny jääny kotio, ku sillä oli erellisenä päivänä ollu ykstoista-vuatissynttärit. Tiätäähän senny, että tommoset juhlat jo vähäv väsyttääki. Mutta oliha meitä paikalla erustava otos sennenkoiria: Elmo, Fido, Milla, Salli, Sohvi ja mää.

Fido rakastu heti lährössä Salliin niin kauheesti, ettei se koko reissun aikana paljon maisemia kattellu, se näki vaan ja ainoostaan uuren tyttöystävänsä. Tää toinen poika elikkä Elmo, joka on krosse, oli puolestaan niin kentlemanni, että se anto meille muille likoille täyren liikkumavapauren. Mutta Elmo onki nääs joku aika sitten suorittanu menestyksekkäästi ton käyttäytymiskokeen. Ja sitä paitti se on jo ollu yhren norjalaisen krossetytön kans sillai, että se kyä tiätää mitä tositoimet oikeesti tarkottaa.

Ekaks me kiärrettiin Kalkkiruukin luantopolku. Se oli helppoo suunnistusta, seurattiin vaan polkua, jonka varteen oli puihin sirottu valko-vihreitä nauhoja. No vaikeusastetta lisäs pikkasen semmoset alamäkeen viävät melko jyrkät ja kosteuresta liukkaat aika pitkät portaat. Me koirat kyä selvitettiin se homma kulkemalla niitten portaitten viäressä vähän pitävämmällä alustalla, vaikeempaa tuntu olevan noilla kaksjalkasilla. Iskälläki rupes naama punottaan ja ottalohko kastuun vasta niitten portaitten jälkeisissä muutamassa pitkähkössä nousussa. Meille alunperin Veittistä lähtösin oleville nelijalkasille nää piänet maaston epätasasuuret ei juuri tuanu kaukasta kotimaatamme miäleen. Noustiin sitte nääs muka oikeen Korkeelle Vuarelle (Högberget på östra-Vanda eller Sibbo). Se ny mikään hirveen korkee nyppylä o, vaivaset 74,6 metriä merenpinnasta. Kyä Alpeilla noi lukemat on pikkasen toista kaliperia. Siältä vuarelta kateltiin sitte sivistystä, niinku kehä kolmosen varrella olevia voimalinjatolppia ja Hakunilan vesitornia.

Laskeuruttiin siältä mäeltä takasin akraariyhteiskunnan liäpeille. Matkalla Elmo ja mää haukuttiin muutamat vastaantulijat, taikka enempi se taisin olla taas mää joka haukku, mutta Elmo anto kyä hyvää taustatukee. Vanha kalkkikaivos näytti sev verran syvältä jorpakolta, ettei meitä päästetty tutustuun sen arkeolokiaan eikä muuhunkaan historiaan saati nykytilaan. Köpöteltiin sitte ihan siitä lähtöpaikan vierestä käymättä lähtöruurun kautta ja pääryttiin yhrelle savupirtille. Ku muut miähet oli tehny polttopuut, ni iskä näytti vanhat partiolaistaitonsa sytyttämällä pirttiin tulet ihan ilman tulitikkuja. No hyvä on hyvä on, se käytti paria sytytyspalaa ja sytkäriä. Salli sai piänen henkährystauon, ku sovittiin, että se sai ainoona mennä sinne pirttiin sisään ja panna maate.

Ruvettiin siinä sitte syämään eväitä. Millan miälestä ainakin iskä työnsi evästään ihav väärään leipäläpeen. Se otti nääs semmosen tukevan haara-asennon takajaloillaan ja nosti etutassut iskän olkapäille ja sano topakasti, että mulle kans. Loppujen lopuks ne eväät sitte syätiin semmosessa järjestyksessä, että ainoostaan Elmo ja mää liikuttiin siinä savupirtin lähiympäristössä vapaasti.

Seuraavalla etapilla ei enää ollukkaa niitä valko-vihreitä nauhoja puitten kyljissä. Siks ne lykkäskin kartan iskän käteen, ku muilla oli kuulemma käret täynnä. Yks mutka sillä meni vähän pitkäks ja jouruttiin palaileen sata metriä takasi päin. Iskä oli kyä alunperin sen polun pään kohralla ehrottanu, että tästä voitais oikasta, mutta tää oikasu-terminolokia ei oikeen purru kaikkiin kanssamatkustajiin. Löytyhän se oikee polku ja loppumatkalla me vaan sitten puljailtiin mutakuopissa ja muissa lätäköissä. Paitti tiätysti Sohvi, joka löysi ku löysiki rakkaan harrastuksensa. Loppumatkalla nääs löyty muutama mettästystorni, joihi Sohvin ois taas pitäny ihan väkisin päästä kiipeen.

Sitte ku me saavuttiin takasi Kalkkiuunintiän parkkipaikalle, päivä alkoki jo hämärtyyn. Yritettiin viä kaikki yhressä laskee kuinka monta EI-komentoo Fido oli reissun aikana kuullu, mutta siinä kahrensaran paikkeilla kaikilla loppu sormet ja varpaat kesken. Mulla oli kuitenki hauska reissu, kotimatkalla mää otin piänet tirsat ja kotona mää kävelin suaraan pesuhuaneeseen. Äiskä sitten vähä autto mua noissa suihkuhommissa. Niinku esimerkiks avas vesihanan ja säätö verenlämmön sopivaks. Anto mulle suihkun jälkeen viä puhtaan pyyhkeenki.

haliberni-lisenssi

Kävin testissä. Tulos oli positiivinen. Pee-näytettä ei tarvittu. Ne mitään topinkia ettiny. Katto vaan, että osaanko mää käyttäytyä rauhallisen arvokkaasti erilaisissa tilanteissa. Määhän tuun tiätysti toimeen kaikkien koirien kanssa ja ihmisiinki mää suhtaurun aina ennakkoluulottomasti vaikka niillä olis minkä näköstä kremppaa taikka jotain ortoperisia apuvälineitä. Mua saa silittää ja rapsutella lapset ja vanhukset ja kaikki siltä väliltä. Lasten halailunki mää viä ymmärrän, mutta ku Minna rupes lähenteleen ihan toren teolla, nimmää rupesin miättiin, että mitähän sillä ny oikeen o miälessä, emmää ny ton kans rupee painiin. Pakitinki sitte kohteliaasti pois siitä tilanteesta. Ehäm mää pusujakaan anna ku iskälle. äiskä on siitä pikkasen kateellinen. Hihnassa mää osaan tiätysti kulkee ihan niinku pitääki, istun jos tarve vaatii ja tuun luakse ku pyyretään. Ennenku se testi alko, ni siä tarjottiin kahvia ja pullaa. Kukaan ei kertonu mulle, että siihen serviisiin kuulu kakkuaki. Yhrellä tualilla oli sitte semmonen kakunpalan jämä, jonka mää jo pari kertaa ohitin. Mutta kummun piti viä kerran mennä siitä viärestä, nimmää hotkasin sen siitä kuleksimasta. Iskä ei paljo portaissa juakse, se käyttää hissiä. Kyähän määkin tiärän missä kohtaa siinä elevaattoriissa istutaan. Nymmää jouruinki sitte näyttään sille, että osaan mää kulkee liukkailla lattioilla ja vaikka kivisissä kiärreportaissaki. Tää porraskäyttäytyminen yllätti iskän ihan kuusnolla, ku eihän meillä kotona o ku pelkkä sokkelin korkune piäni rappune. Ahtaisiin paikkoihinki mää mahrun, jos vaan tila antaa myären. Sitä mää en vaan viäkään ymmärrä, miks äiskä piti meteliä siä yhressä kulmassa ja kolisteli kaikkia mahrollisia kakkuvuakia ja muita keittiövälineitä.

Em mää ny ihan puhtaita papereita siitä testistä saanu. On siinä aanelosella nääs myäs mustaa valkosella ja sel lisäks viä vähä punasta, ruskeeta ja allekirjotukset. Mutta nymmää oon sitte toristettavasti siirtyny huleista haleihin. Tää oli nääs halipernitesti, jonka järjestäjänä oli tiätysti itte HB eli Hilkka. Mullaki o nyssitte paperit, toristukset ja muut lisenssit, että mää voin osallistua lastentarha- ja vanhainkotikäynteihin. Nyv vaan orotellaan, että koska rupee keikkaa pukkaan.
Marraskuun viimesenä pyhänä oliki taas enemmän tapahtumia. Ei tarvinnu Hesarista juuri Minne mennä – palstaa tavailla. Aamupäivällä maassa oli nääs muutama sentti puhrasta uutta lunta, aste pari pakkasta ja aurinko paisto kirkkaalta taivaalta. Sehän oli sovittu juttu. Meinaan se, että ohjelmaan oli nääs merkitty, että sillon tehrään taas mun ohjastama pernilenkki Mätäkivennummen maastoissa. Osanotto oli mukavan runsas, mukaan saatiin pernien lisäks viä krosse, lapukka ja pari pernhartilaista. Tepasteltiin siä pöpelikössä vajaat pari tuntia. Mun täyty koko aika kulkee kärjessä ja näyttää tiätä. Mää nääs tiätysti tiäsin missä ne kaikki polut menee, nehän oli olosuhteiren vuaks lumen alla piilossa. Loppumatkasta nähtiin muutama muuki koira, jokka oli ulkoiluttamassa emäntiään ja isäntiään. Varsinki ne kaksjalkaset oli kyä ihmeissään, kum mettästä yhtäkkiä putkahti esiin semmonen muutaman kymmenen metrin jono meikäläisiä. Ykski sano, että on siinä perni poikineen. Mää tarkensin sille sevverran, että varsinki tässä etujoukoissa meitä on kyä enempi likkoja.

Mää tiäsin jo etukäteen, ettei sen lenkin jälkeen juurikaan o aikaa silmiä ummistaa. Mulla ku oli nääs heti sejjälkeen täv vuaren pikkujoukauren avaus. Tää mun HPH:n koirakou ja MYKY järjesti siä meirän koutuskentällä yhteiset kekkerit. Säätila oli pikkasen huanontunu, taivas rupes harmaantuun ja siältä alko tippuun semmosia jalkarätin kokosia riapaleita. Mutta mää olin kuullu, että tilaisuuteen oli varattu rillimakkaroita niir reilusti, että niitä piti riittää ylemmäärin mulle ja muilleki oppilaille. No ekana ohjelmanumerona oli semmone leikkimiälinen viästikilpailu, jossa mun piti kuskata äiskä piänen temppuraran ympäri ja lähettää sitte seuraava koira matkaan. Sillä raralla oli yks rasti, jossa piti löytää ja hotkia kolme pikkurillin pään kokosta makkaranpalaa ennenku sai jatkaa. Siis mun piti syärä ne, ei äiskän. Se kellekään normaalilla haju- taikka makuaistilla varustetulle koiralle tuattanu mitään onkelmia. Mää vaan rupesin miättiin, että tässäkö ne paljon puhutut makkaratarjoilut nyssitte o. Ei sentään, kyähän siältä löyty rilliki vähän syrjempää. Ilmeisesti sen takia, ettei tuaksut ois häirinny meirän suarituksia. Oltiin siinä viästissä varmaan hopeella kuuresta joukkueesta. Palkinnoks saatiin, niinku kaikki muukki, hyvää miältä, kehuja, rapsutuksia, kilpailun aikasia kannustuksia ja tulihan niitä orotettuja makkaroitaki sitte vihroin ja viimein vähän runsaammassa kattauksessa. Sitte oli semmonen piirileikki. Säähän tiärät sej jutun jossa pyäritään piirissä ja sitte pitää istua, mutta tualeja onki yks liian vähä. Se putoo, jolle ei riitä tualia. Meillä mitään penkkejä ollu, mutta säännöt oli aika liki. Tuamarit hylkäs nääs aina sen, joka istu viimesenä kum musiikki loppu. Oli meitä lährössä varmaan semmonen kolme-neljäkymmentä koiraa pyärimässä siinä rinkissä. Äiskä hurras ku piiri piäneni jo kuuteen ja mää olin viä mukana. Mutta sitte mun keksit loppu, eikä mulla tiätenkään enää pitäny niin kiirettä sen istumisen kanssa. Mää kävelin rinkistä ulos. Kyä nää oli hauskat juhlat. Pikkujouistahan kerrotaan semmosiaki juttuja, että siä juaraan liikaa klökiä ja ruvetaan sitte urputtaan pomolle. Emmää ainakaan nähny yhtään semmosta tapausta, kaikki käyttäyty siivosti eikä kukaan ees rähissy.

neiti D, marraskuu 2005

Tässä onny muutama kuukausi tavailtu noita aakkosten alkupään kirjaimia. Itehän mää oon nääs Ii-pentueesta. Mutta sinne asti ei sentään tarvinnu mennä ja vaikka mää oonki neiti Dee, ni seki kirjain purotettiin tässä tarkastelussa pois. Enkä mää ny ihan Aa-telinenkaan oo, kummää pirän enemmän reippaammasta menosta. Vaikka ohan mulla tiätysti äirin eli Lyylin pualelta vom Veit- ja vom Soonwaldblick-merkkistä ja isän eli Callun pualelta av Leulva-nimistä perimää suaraan alenevassa polvessa ja varmaan lonkissaki. Mun sisäsen kauneuren tutkimista varten mua piti elokuussa pikkasen rauhottaa, että saatiin lonkista kuvat Espoon eläinsairaalan röntkenin Gee-säteillä. Janne sano heti, että Beet. Ne kuvat piti sitte kuitenki viärä viä Kennelliittoon virallisen valvojan hyväksyttäviks. Siä sitte yhristyksen kuvienkäsittelijä arpoki tulokseks Ceet. Mää näistä nymmitään ymmärrä, mutta äiskä veti herneet nenään. Se sano, että kyä Janne tiätää ja tää ei jää tähän.

Sen takia äiskä oliki sitä miältä ja halus ja vaatimalla vaati, että kattokaapas nyk kuulkaa niitä kuvia pikkasen tarkemmin, että löyrettäs siältä viä se puuttuva kirjainki. Ne järjesti siä kennelliitossa sitte semmosen paneelin, jossa niitä kuvia kateltiin varmaan oikeen luupin kanssa ja olan takaa ellei peräti heittimellä. Löytyhän se äiskän haluama kirjainki. Oikeelta puolelta viälä. Nääs mun lonkat onki nyssitte virallisesti vahvistettu sillai, että oikee puali on Bee ja vasen säily Ceenä. Enköhän mää ny ton aakkosten alkupään osaa.

hilla

Moro, mää oon Hilla, ton Ronnan sisko. Vähän niinku Matti ja Teppo, paitti että ne on kai poikia ja Turust. Mun täyty ny päästä ite kirjottaan tää juttu, ettei Ronna vaan rupee kaunisteleen totuutta. Tässä kävi nääs sillai, että mun iskä, se Seppo, lähti käymään kaverinsa luana. Kun se kaveri asuu tua muutaman aikavyähykkeen päässä Kiinan Shanghaissa, ni eihän Seppo ny ihan joka päivä päässy mua lenkille viämään. Olihan se tiätysti järkänny mamman hoiteleen mun hualtohommat, mutta ku Ronna pyyteli ja aneli mua Ruskeesannalle muutamaks vuarokaureks, niim mää suastuin. Oonhan mää sia ennenki käyny telmimässä, että tutut paikat ne o. Mää orotinkin tältä viarailulta sellasta tuttua hulinaa, vilskettä ja vilinää. Eikä vauhtia ja vaarallisia tilanteita tiätysti puuttunukkaa.

Heti automatkalla Ruskeesannalle Ronna alko siä takahutlarissa taputteleen mua olalle ja poskelle. Sirkka ja Jukka kyä kiälsi sitä, ettei siä peräkontissa mahru leikkiin. Sen se viä usko. Ne veikin meirät sitte ekaks mettään purkaan pahimpia paineita ja jälleennäkemisen riamuja. Mää on kyä käyny Ronnan kanssa siinä mettässä ennenki. Se ei vaan tainnu muistaa sitä, kussen piti mulle oikeen kärestä kiinni pitäen näyttää siä kaikkia paikkoja. Ja ku mulla ei oo käsiä, ni se valitti toiset ulokkeet. Nimittäin mun korvat. Noi paheksu voimakkaasti sen käytöstä, kiälsi ja komensi sitä, muttei se mitään uskonu. Päivvastoin, otti välillä melkosen tukevan otteen mun niskasta ja kaastaki.

Sisätiloihin meille molemmille oli varattu kaluttavaks nauran reisiluuta. Pureskeltiinhan me sitäki, mutta Ronna kyä jatko kaikista kialloista hualimatta enimmäkseen mun korvien, niskan ja kaan pureskelua. Tottakai mää panin hanttiin, mutta ku se on pikkasen mua pirempi, ni pystypainissa se aina pääsi kiapauttaan mut alleen ja iskeen hampaansa muhun kiinni. Välillä Ronnaa revittiin oikeen miäs- tai naisvoiminki irti musta ja moitittiin ja kiällettiin tosi kovasti. Muttei se mitään auttanu, heti ku silmä vältti, se oli taas mun kimpussa. Se on kuulemma saanu vähän aikaa sitte oikeen Haliperni-lisenssinki. Mää en kyä ymmärrä millä perusteilla. Ei sen toiminta mitään halailua ollu. Enempi se kävi päälle ku yleinen syyttäjä.

Emmää tiätysti itekään mikään pulmunen oo. Kerranki ku pääsin pääkaupunkiseurulle vähän piremmäks aikaa, ni mää piletin kaikki yät. Siitäki hualimatta, että Sirkka ja Jukka järjesti päiväohjelmaaki. Me tehtiin aika pitkiä lenkkejä mettässä ja Ruskeesannallaki. Ne yritti varmaan väsyttää Ronnaa, ettei se ois koko aika mun kimpussa ja mua ne yritti kai sitte saara nukkuun yäni rauhassa. Ronnan kohralla tavotteen saavuttaminen epäonnistu täysin. Vaikka me viarailtiin viä parissa koirapuistossaki, missä se ois voinu rääkätä jotain muutaki ku pelkästään mua. Mää oon ymmärtäny, että Ronnan iskä harrastaa puutöitä. Enempi sen hommat kyä rupes muistuttaan metallihommia. Se alko nääs hitsaileen Ronnalle aika voimakkaasti..

Me mentiin sitte ittenäisyyspäivänä pernilenkille Vaakkoihin. Noi ajatteli, että siä on sev verran muitaki pernejä, että Ronna jättäs vihroin ja viimein mun korvat, niskan ja kaan rauhaan. Turha toive. Noitten Ronnan jatkuvien etupään hyäkkäysten lisäks viä yks Eetu rupes ahristeleen mua takaapäin. Mutta se sentään usko, ku sitä kiällettiin. Vaikka Siarkka ja Jukka ois hirveen miälellään pitäny mua vähän pirempäänki, ni mää päätin siltä seisomalta lähtee takasin mamman lua kotiin. Pitäähän munki ny joskus saara levätä rauhassa. Ohan sitä viime aikoina lehrissäki kirjoteltu tosta lätkästä ja kaukaloväkivallasta, mutta ei kai ne ny viime aikoina oo sentään toisiaan purru.

Sitä mää vaan, että omme ny kohta pualitoista vuatta Ronnan kanssa leikitty ja riahuttu ihan sulassa sovussa. Ohan ne leikit tiätysti joskus ollu aika rajujaki, muttei se koskaan oo mua tällä tavalla kohrellu. Ja kyä mää oon ollu ennen siä Ronnan luana ilman Seppoo ilman mitään onkelmia. Osaisko joku asiantuntija ny sanoo, mikä siihen siskolikkaan oikeen on menny? Onko siihen iskeny joku viirus, pasilli taikka muu semmonen?

Hilla

Joo, kyähän mää taisin aika ronskisti kohrella Hillaa. Mutta ku Seppoo ei näkyny mailla eikä halmeilla, nimmää luulin, että ny Hilla muuttaa kokonaan meille. Täytyhän mun sen takia näyttää Hilppikselle, että kuka näillä reviireillä oikeen o pääjohtaja ja määrää mitä tehrään. Näyttihän se mun touhu varmaan aika hurjalta, mutten mää ny niin tosissani ollu, että mitään vammoja ois saatu aikaan. Semmonen kilpailutilanne ja lauman arvoasetelman määritys oli noitten Hillan peräänkuuluttamien asiantuntijoirenkin miälipire. Nää asiantuntijalausunnot se pyysi isoäiriltä ja Jalosen Mikalta.

Sittem mää häärinki muutaman vuarokauren ihan omin nokkineni, enkä juuri rotukavereitani tapaillu. Mutta viikonloppuna rupes taas pukkaan pikkujoua. Ne oli nääs nää pääkaupunkiseurun pernien ja muittenki sennenkoirien kekkerit. Mää en tällä kertaa esiintyny missään ohjelmanumerossa. Mutta kyä se oli kuule mukavaa juasta ja kirmailla, haistella ja haastella kavereitten kanssa. Iskä vahti koko ajan mun käyttäytymistä, muttem mää siä ruvennu ketään kurmoottaan. En eres Emppua tai se mua, ku sillä oli just jalka parantunu, eikä se viä saanu riahua vapaasti.

Varsinkin äiskä oli mua Hillan viarailun aikana varotellu ja uhkaillu, ettei tommosella käytöksellä o orotettavissa yhtään joulahjaa. Väitti, että tontut kertoo joupukille kuinka tuhma mää oon ollu. Tiärä sitten niitten tonttujen ja Korvatunturin välisistä tiaronsiirtoyhteyksistä, mutta kyä mää ainakin viä sain oman paketin joupukkipernin lahjasäkistä. Yks juttu mua siältä pikkujouista jäi vähän ihmetyttään. Nääs, kunne anto äiskälle ja iskälle semmosen pääkaupunkiseurun vuaren perniväen konkaripalkinnon. Siitä, että ne on ollu mukana alajaoston erilaisissa riannoissa jo monta vuatta. Kyähän mää ny sen tiärän. Mutta kuka niitä o aina patistellu liikkeelle kaikkiin katrilleihin, koutuksiin, lenkkejä vetään, samoileen pitkin mettiä ja muihinki juttuihin? Mää vaan kysyn. Kyä ne pernikynttilät iskänki miälestä kuuluu Dollille ja mulle.

joupukkiberni

Viettelin nääs joun pyhät tua Hauholla ihan maalaismaisemissa. Se oli semmonen valmiit ruuat ja ohjelmat ynnä majotus-paketti. Ettei tarvinnu äiskänkään ressata siivousten, laatikoiren taikka rosollien takia.

Siä mun sitte aatonaattoiltana toivotti tervetulleeks talon oma pihavahti Iines. Siinon kolmasosa perniä ja loput sitte muita rotuja. Sen ikäki ojjo siinä viirentoista kintailla, mutta kyä se vaan jakso reippaasti touhuta Emmin, Idan, Pepitan ja mun kanssa. Se Iines päivystää siä pihalla vuarokauret ympäriinsä kesät talvet ja jout ja juhannuksekki.

Kumme tultiin sinne Ilorantaan, ni oli jo aika pimeetä vaikka lunta oliki kyä reilusti maassa. Mää lährin hetikohta tutustuun, nuuskiin ja haisteleen uutta ympäristöö. Sev verran mää pirin iskästä hualta, että se näki koko ajan missä mää olin menossa. Muttei sekään nähny ihan kaikkee mitä mää niitten latojen ja riihien kulmilla touhusin.

Siä oli vähäm myähemmin sitte vanhassa riihessä semmone jounavaus ja lökitilaisuus kaikille jouviaraille. Mutkin esiteltiin. Ja lapsekki esiinty. Sofie esitti yhren melko pitkän ranskankiälisen joulaun. Mää niistä sanoista mitään ymmärtäny, mutta ilmeisesti Callun perintönä mää oon saanu semmosen sopraanon taikka muun lauäänen, että munki piti pikkasen säestää. Sofie sai siitä hualimatta mahtavat aploorit.

Sitte keskellä yötä mun tuli torella paha olo. Ennenku noi kerkis ees silmiä avata taikka kummemmin reakoira, nimmun oli pakko päästää suun kautta piäni purskautus kämpän lattialle. Ulkotiloihin tulikin sitte enempi tavaraa, erestä ja takaa. Vartin välein koko yän. Aamulla mää huamasin, ettei mun henkitys ihan piparmintulle tuaksunu. Jätinki iskän aamupusut väliin. Eikä mulle kyä aamupalakaan maistunu.

Teim mää sitte aattona ennen jourauhan julistusta viä semmosen piänen lenkin Iineksen kanssa . Se sai kyä isäntäväeltä luvan lähtee ihan ilman narua opastaan meitä. Pikkasen mua kuitenki pelotti, kusse niiren parin ohimenneen auton kohralla hyäkkäs niitten autojen takarenkaisiin. Emmää ny kuitenkaan niin peloissani ollu, että mun erelleen pualen tunnein välein toistuvat nestepitoset tarpeitten tekemiset siitä ois johtunu. Mää yritinki vaan lepäillä, mutta ei sekään ihan helppoo ollu. Luntahan mää olin viä erellispäivänä syäny, mutta ny mulle ei puronnu enää vesikään.

Ku äiskä sitte oli puronnu saunassa käyressään pari kertaa avantoon ja palas joukirkkoreissultansa, nim mua ruvettiin juattaan. Iskä piti kuanoo auki ja äiskä kaato pikkasen vettä kitaan ja iskä laitto kuanon takasi kiinni. Pakkohan se vesi oli nialasta. Tää johtu siitä, ettem mää ny siis enää syäny lunta, juanukkaan en ollu enää mitään reiluun pualeen vuarokauteen. Rupeshan siinä jo ikenetki pikkasen vaaleneen. Tää pakkojuatto anto taas vähän jounpunaa mun hampaitten viäreen. Jouaterialta ne pummas sitte piimää ja sitäki mulle kaareltiin samalla metorilla suuhu. Muutama pala kinkkuaki ois ollu tarjolla, muttei mulle torellakaan maistunu. En koko pyhinä eres viittyny koskee mulle varattuihin nauran reisiluihin taikka muihin lahjakekseihin.

Eihän siä nääs tiätysti mitään eläinlääketiäteen tohtoria, lisenssiä taikka muuta asaintuntijaa paikalla ollu. Seuraavaan riagnoosiin pääryttiinki sitte ihan maalaisjärjellä:

Iineshän tappaa siältä kotipihaltaan kaikki myyrät ja muut jyrsijät, mutta se ei syä niitä, vaan jättää ne raarot ihan itekseen sinne kerolle happaneen. Mää sitten varmaan löysin sillon aatonaattona yhren tälläsen kunnon myyräpaistin, joka oli tekeytyny aika oivaan kuntoon. Kusse viä oli pikkasen pakastunuki eikä sen takia maistunu hirveen pahalta, nimmää luulin, että se kuulu just siihen tilatun paketin ruakailuosuuteen ja söin sen. Sen paistin pakteerikanta poikkes kuiteski kotiympäristössä tarjolla olevista tuatteista sevveran voimakkaasti, että mun maha ja sualisto rupes sitte hylkiin kaikkee nestettä ja ravintoo.

Mun jouv viettohan sujuki sitte loppuajan aika lailla makuulla, mitä ny sillon tällön kävin ulkona kurkkaamassa, löytyskö siältä sualesta viä jotain. Muutaman päivän mää söinki sitte kotona vaan pelkkää riisiä ja pakastekalaa. Uureks vuareks kunto koheni kuitenki jo sillai, että mää jaksoin taas riahua mettässä ja koirapuistossa vanhaan malliin ja kyä ne luut ja keksikki taas kelpas.

neiti D, joukuu 2005

Vuas vaihtu ja raketit paukku ja räjähteli meilläki pari päivää. Siis ei ny ihan täällä meillä sisällä, mutta tossa lähiympäristössä. Mää niistä raketeista mitään ymmärrä, pikkasen se meteli kyä häiritti mun uniani. Mää oon kuullu, että jotkut mun lajitoverit tarvii siinä räiskeessä jotain valeriaanaa tai muuta rauhottavaa. Mutta määhän oon muutenki aina tosi rauhallinen enkä riahu juuri koskaan. Heti uurenvuaren päivänä mää liityin Ruskeesannan nopeen poiminnan joukkoihin ja alotin toiminnan välittömästi. Rupesin nääs siivoon sitä ympäristöö. Melkeen jokaselta narulenkiltä ja muutaman kerran mettästäkin toin kotio sellasen tyhjän pahvihylsyn, josta ne sputnikit oli ammuttu. Iskän miälestä ne ampujat ois kyä voinu ihan hyvin kerätä itekin omat jätöksensä. Sekun poimii aina nopeesti ja tarkasti talteen munkin jätökset. Mitähän se niilläkin tekee? Se laittaa ne aina säästöön tossa postilaatikon kohralla semmoseen harmaaseen pönttöön. Mää en oo viittiny kertoo sille, että joku varastaa sen säästöt. Kerran viikossa siinä käy nääs yks kaveri, kippaa sen laatikon omaan autoonsa ja häviää sen siliän tiän ämmässuan suuntaan.

Loppiaisena pukkas sitte vuaren nollakymmentäensimmäistä pernien kinkunsulatuslenkkiä. Perinteisesti se oli kuulemma ollu jossain ihan muualla, mutta ny retkeiltiin Laukkalassa. Määhän en jouna ees kinkkua maistanu ja se myyrärraatokin oli varmaan jo poistunu elimistöstä. Ettei mulla sillai mitään isompaa rasvanpolttotarvetta ollu. Millan ja Pimun kanssa mentiin kuiteski kärkijoukoissa taas semmosta haipakkaa, että peräpäästä tuli hikipäisiä ja puhkuvia moitteita matkavauhrin tasosta. Niille oli varmaan kinkku ja muut herkut maistunu. Hirasteltiin sitte vähän ja kiärrelttiin siä paikallisten peltojen reunoilla olevia lehmi- ja lammashakoja. Tyhjiähän ne ny talvella oli. Sylvi ja Tyyne oli paikallisoppaina ja ne tiäs kertoo, että ainaski kerran yks lähellä asuva koira oli kesällä karannu ja käyny niitten lampaittten kimppuun ja pureskellu niitä.

Siitä mulle tulikin sitte miäleeni yks Hesarin yleisönosastokirjotus ihan tän vuaren alusta. Siinä nääs Marianne Epsoosta pohtii, pähkii ja ehrottaa ratkasua Suamen susionkelmiin. Harmaaturkkien määrän, niitten ravintoketjun, lammas-ja porotalouren, hirvikannan, yrittämisen oikeuren ja ekolookisten vaihtoehtojen perusteella se on löytäny keinon meirän kaikkien verovarojen oikeelle käytölle. Marianne tarjoilee nääs lammastarhaajille ja muillekin petovahtia tarvitteville valtiovallan kustantamaa koutettua suajelua susia vastaan. Vahtipalvelun nimi on satakilonen koutettu kaukaasianpaimenkoira, jota Mariannen miälestä suretkin kunnioittaa. Koirapuistossa mulla onki just sopivan rotunen kaveri, meinaan Pinja. No ei se Pinja ny kyä ihan sataa kiloo paina, mutta oham meirän yhteinen elopaino niillä nurkilla, ainaski hujakoilla. Nii, että voitais nääs Pinjan kanssa tehrä yhteistyätä, mää paimentasin ja se pelottelis. Pelkästään tiätysti niitä susia. Että löytyykö kysyntää tämmöselle palvelulle? Jossei ois välitöntä petouhkaa lammas- taikka muille laumoille, niim me voitais sitte väliajat harjotella Pinjan kanssa omia pysty- ja mattopainiotteitamme. Ja kyä siältä koirapuistosta löytyy eksperttejä kaikkiin muihinki lähtöihin, noutajista vihikoiriin, kokoja Lillistä Maksiin ja värivalikoima valkosesta mustaan ja kaikkee siltä väliltä.

Seuraavaks sitä mun syämätöntä kinkkua sulateltiin taas parin päivän päästä Puujaassa. Joureissulta palatessa mää käväsin moikkaamassa Hillaaki. Mutta sattuneesta syystä en sillon oikeen jaksanu rökittää sitä. No tällä retkellä se saikin taas kunnolla tiätää, mitä torellinen sisarrakkaus oikeen o. Ja mua toruttiin taas. Siitä Hillan kurmotuksesta. Hilla ku ei saanu sekuntiakaan kulkee rauhassa. Se Puujaa on tua Hausjärvellä siinä Hiirimäen kupeessa. Ennen sitä reissua iskä tankkaili pitkään sen oman isoisän tekemää sukututkimusta, jonka mukaan sen suvun esi-isät on ainaski tuhatseittemänsataa-luvulta asti asunu niissä maisemissa. Niitten asumat rakennukset on kyä nykysin kans jo historiaa, kunne on lahonnu. Hausjärven kirkon hautausmaalla ovviä semmonen paasi, jossa muistellaan sen aikasta Erik Sigfridinpoikaa. Sillä Erikillä oli nääs samoja keenejä ku nykysi iskälläki, vaikkei mitään RNA-tutkimksia o tehtykkää.

Sitte mun täytyy kertoo teille yks juttu siitä miten voiraan tämmöstä viatonta luantokappaletta syyttää ja syyllistää. Tää tapahtu sillon kummää ekan kerran tapasin silmästä silmään Teepeen, sen iskän pojanpojan. Se ei ollu sillon viä saanu ees oikeeta nimeensä. Pappi kastoViljamiks, mutta kavereitten kesken sovvaan Viltsu. Olihan mää nääs tiätysti jonkiv verran innoissani semmosesta piänestä kääröstä, tutkin ja haistelin, että kukas kekkeruusi tää ny sitte oikeen o. Seurasin tarkasti viärestä kusse söi äirinmaitoonsa. Siinä sitte illan mittaan innoissani onnistuin huiskaseen hännälläni yhren kokislasin nurin tohon sohvapöyrälle. Siinä mitään, jäljet siivottiin ja jatkettiin juttua. Muutama päivä kulu ja jonkun teki miäli kattoo jotain vanhaa vireoo. Muttei se naru siiinä koneessa minkään pyäriny, ei minkäällaista kontaktia kaukkarin ja vireoaparaatin välillä. äiskä sano ekaks, että vaihretaan ny siihen kaukosäätimeen uuret patterit ja niin se vaihtoki. Ei mitään elommerkkiä viäläkään. Sitä paitti niitä vireoita ei ainakaan iskän koutuksen omaava kaksjalkanen pysty käyttään etupaneelista, vaikka ois miten tavannu käyttöohjetta. Harvoin se oli niillä vehkeillä osannu ees naruttaa oikeeta ohjelmaa, eikä koskaan ainakaan ajastamalla. Sitten nää kekkas, että varmaan sitä siirappista sotakolaa oli päässy sinne säätimen sisätiloihin sillon kusse kuppi meni nurin. Ne tuumi kans, että se joutaa varmaan siihen samaan harmaaseen postilaatikon vieressä olevaan pönttöön mihin mun muutki jätökset jemmataan. Seppo sitte anto piäntä vinkkiä ja ehrotti iskälle, että mitäs jos se avais sen kapulan ja putsais näppäimmaton ja piirilevyn. Iskä aitteli, ettei se kai ainakaan enempää voi sitä säärintä hajottaa ja rupes ettiin piäntä ruuvimeisseliä. Ennenku se alko avaan sitä vempelettä, nimmää tokasin, että otas ny kuitenki noi patterit pois. Ja niinhän siinä sitte kävi, että vaikka mua oli vahvasti epäilty ja jopa syytettykin sen kolajuoman ja kaukosäätimen sympioosista, ni ei siinä loppujen lopuks ollu kymysys ku siitä, että äiskä oli laittanu ne uuret patterit väärin päin.

Muutaman päivän piteli semmosia reiluja kakskymppisiä pakkasia, lehressä veikattiin että ne tuntu yli kolmekymppisiltä, ku jonkiv verran samalla tuuliki. Mulla mitään hätää ollu. Vauhti kiihty samaa tahtia ku lämpömittarin lukema laski. Samallaisia lenkkejä mää teen kelillä ku kelillä. Ohan se tiätysti niinki, että satunnaisia vastaantulijoita oli niillä lenkeillä sitä vähemmän mitä suurempia pakkaslukemia selsius-mittari osotti. Ainoo paikka mihin toi kylmyys tosissaan iski, oli iskän vasemman kären etusormen pää. Se minkä se nääs meinas vileerausveittellä leikata melkeen jopa ihan irti, sillon kusse viime vuanna jännityksellä orotteli Hillan enstemmäisen näyttelyn tulosta. Kyä pakkasista oli mulle vähä hyätyäki. Dollin alottama pikkulintujen lihotusrojekti jatkuu nääs erelleen, vaikkei ne tiaiset ja muut hippiäiset juurikaan oo kasvanu. Kovilla pakkasillaha ne tyhjentää ravintolansa aika nopeesti ja sitä täytyy sen takia täyttää aika useen uurella pähkinäsatsilla. Jotta ne sais aina laarukasta ja terveellista ravintoo, nim mun piti aina täytön yhteyressä maistaa ja testata muutama pähkinä, että siivekkäittenki ruuan taso säilyy vähintään EU-rirektiivien tasolla. Viime aikoina oonki sitte syäny useemman pähkinän, hyviä ja ravitteviahan ne onki.

Donna, puolitoista vuotta

Tuli tossa mullekin mittariin semmonen pualitoistavuotta. Mää siitä mitään numeroo tehny. Tarjoilin vaan kaikessa rauhassa kaikille tutuille ja muilleki nelijalkasille vastaantulijoilleki rolikit. Otatin kuitenki ittestäni ton voton.

Ihan loppukuusta oli sitten tää ressanvaalien ratkaseva kiarros ja ratkasun paikka. Mää talutin äiskän ja iskän heti aamutuimaan äänestyspaikalle ja kehotin valitteen. Vaikkem mää nuaresta iästäni johtuen ite päässykkään äänestään, ni kyä määkin nääs jourun aina joskus valintoja tekeen. Meinaan nääs, että just sinä pyhänä mun ei juurikaan tarvinnu Hesarin Minne mennä tänään-palstaa tavailla, ois pitäny jo ilman sitäki revetä samaan aikaan Hulluksentiältä lähtevälle pernilenkille taikka lähtee Käpälämäkeen. Mulla mitään pelkotiloja oo. Valittin kuitenkin sen Hiirimäen suunnassa sijaittevan Käpälämäen. Siä oli nääs tset-päivät.

Tsweiertiimin (kennel Zweierteam, suom. huom.) pentueilla oli nääs kokoontuminen siinä Käpälämäen kupeessa ihan Räätykämmäen ja Limppumäen viäressä. Ohjelmaa ja vauhtia siinä porukassa riittiki. Tiätysti jo pelkästään mun ja Hillan ansiosta, vaikkei ne muukkaan juuri ser rauhallisempia ollu. Varsinki muaki nuarempi Muumi se ov varsinainen vauhrinpitäjä. Ohjelmista mää osallistuin ekana Toko-reppaukseen, jota Mika veti Kertun ja Arton kanssa. Hyvim mää kuulemma seuraan. äiskän kehon kiälessä ois pikkasen korjaamisen varaa ja palkitteminen on Mikan ja erityisesti mun miälestä vähän myähässä. Kyä mää nääs pystyn syämään niitä makupaloja onnistuneen suarituksen jälkeen huamattavasti nopeemmin ja vaikka enemmänki. Hillan auton takahutlariin oli sijotettu kauneussalonki. Siä kävi kaikki nartut ja melkein kai kaikki uroksetki leikkauttamassa Hilkalla hiuksensa. Määkin sain taas korvakarvat kunnolla ojennukseen. Sitte Hanne kertaili mulle vähä näyttelykäyttäytymistä. Että miten mää tuamarin arvosteltavana seison, miten mää asettelen mun jalat ja muutenki esittelen kaikki mun parhaat pualeni. Niitähän on nääs etu- ja takapualen lisäks ainaki oikee ja vasen. Sittemmää kokeilin ekan kerran ihan uutta juttua. Mulle pantiin nääs länket kaaan. Sitte niihin länkiin kiinnitettiin aisat. Ja niitten aisojen perässä oli kärryt. Mun tehtävä oli sitte vetää niitä kärryjä. Iskä oli tosi ylpee, kummää suariaruin tästä hommasta kunnialla, vaikka ne kärryt ei ollukkaan sen itte tekemät. Hillakin koitti samaa juttua, eikä meistä kumpikaan vetäny ku kerran linkkuun aisojen väliin. Siinä vaiheessa rastit oliki melkein suaritettu ja mää pääsin pikkasen huilaan. Nääs kun siinä ny kuitenki oli ohjelmanumeroitten välissäki juastu porukalla koko aika pitkin pihaa.

hd-kerhon kokoontumisajo

Vähäm mää ihmettelin siinä Hillan kanssa painiessani, että missä ihmeessä se meirän isä oikeen o. Meirän äiti Lyyli oli jääny Tampereelle. Mutta Hanne väitti, että Kallu kuiteski on paikalla. Selvishän seki lopulta. Kallu oli joutunu sisätöihin, keittiöhommiin. Kum muut pernit touhus pihalla, ni Kallu laitto pöytää koreeks. Ja joutu sitte viä varsinaisen serviisin ajaks toimiston pualelle. Saihan se kyä kiitosrapsutukset kaikilta, mutta niiv vain joutu taas jäämään yksikseen tiskaan, ku ohjelma jatku.

Seuraavaks oli vuarossa näyttely. Liisa oli valittu pualueetomaks tuamariks, kussillä ei ikiomaa perniä. Tää oli semmonen parikilpailu, jossa jaettiin ihan ouron värisiä naruja. Tuamari ei paljastanu perustelujaan eikä sitäkään mitä niitten narujen värit tarkotti. Tuamariin yritettiin kyä vaikuttaa melko voimakkaasti ja mää uskaltasin väittää, että Mika melkeen painosti tuamaria. Liisa piti kuitenki linjansa. Yleisön kannustus ei ehkä ihan yltäny Hakamettän hallin Tappara-pelien tasolle, mutta piänemmät liikaseurat ois varmaan ollu kateellisia positiivisesta kannustuksesta. Ehän mää mitään pokaalia tai ruusuketta voittanu, sain nääs hirven. Ja seuranneissa arvonnoissa voitin viä toisenki. Se onki melkosen hyvä tulos, sillä noi lelut ei tuppaa mulla kovin kauaa kestään. Niitä täytyy melkeen jatkuvasti käyttää kirurkin ommeltavana.

Kaikista paikalla olleista perneistä otettiin sitte viä pärstäkuvatki. Saattaa olla, että kuvissa näkyy osa omistajaaki. Nää kuvat tulee tonne mun kotikennelin sivuille. Ja tiärättekö mitä, mää oonki ny mukana vaaleissa. En tiätenkään äänestäjänä vaan oikeen ehrokkaana. Jos nääs haluat näissä vaaleissa äänestää semmosta suurimmaks osaks mustaa, niin käy ihmeessä antamassa äänes parhaaks valittemalles symppis-pernille osotteessa: www.zweierteam.com. Sitähäm mää en tiätysti tiärä minkälainen Iroli tän vaalin voittajasta tulee ja kuinka hirveeseen julkisuusrumpaan se joutuu.

neiti D, tammikuu 2006

Piäntä korvatulehrusta pirelly. Se muuten niin ois häirinny, eihän se ny miltään tunnu ku korvaan antipioottia kaaretaan. Kyä kaikki oli ennev vanhaan paljo helpompaa, niinku sillon kummää Kaukajärveltä Ruskeesannalle muutin. Sillonhan mulla nääs oli nääs kanssa samallaista onkelmaa. Kusse Hilla oli pureskellu mun korvaani. Ei siihem maailman aikaan mitään puhristusaineita käytetty, suoraan vaan penisilliinit kuulokäytävään. Mutta ny ne korvat pitää pari kertaa päivässä viä siivotaki. Ruutataan nääs molempiin kuuloelimiin ihan sinne käytävään saakka semmosta puhristusnestettä. Ja se ei kyä oo kivaa. Yritäpäs ite. Kippaat korvaas muutaman pisaran vaikka vettä. Mää luulen, että sullakin rupee aika nopeesti pää heiluun ja rupeet viä hyppiin yhrellä jalalla. Aina kummää oon nähny jommankumman noista ottavan sen Vetrirermin putsausputelin käsiinsä, nimmää oon yrittäny tekeytyä ihan huamaamattomaks. En oo onnistunu. Kyä ne vaan o väkisin lääkärin ohjeita nourattanu. Mää kysyinki sitte tästä jutusta toisen miälipiteen. Näytin nääs korvani Papulle, niinku tosta kuvastaki selviää. Eihän Papu ny juurikaan lääketierettä oo opiskellu, muttei noissa kuulolaitteissa sem miälestä mitään niiv vakavaa vammaa oo, joka ehkäsis meirän leikit. Mää oonki nyssitte yrittäny ehrottaa, että Papu vois ruveta mun omalääkäriks. Saas nährä meneekö se ehrotus läpi.

tohtori Papu tutkii korvaa

No ei se Papun lääkärilisenssianmus menny läpi. Mutta oikeessa se silti oli. Jälkitarkastastuksessa nääs ihan oikee kout ja kurssit käyny eläintohtori totes mun korvat terveiks.

Ja sitte vakavaan asiaan. Niinku mää jo viimeks kerroin, nimmää oon nyssitte ehrokkaana vaaleissa. Ny äänestetään ja valitaan suasikkiparia mun kotikennelin perneistä ja niitten omistajista. Mää myännän, että toi omistajapuali voi pikkasen purottaa mun kalluppilukemia. Onneks iskä sentään ymmärsi olla änkeemättä siihen vaalikuvaan mun kanssa. Vaikka mää en kyä tiärä mihin tehtäviin taikka hommiin tän vaalin voittaja pääsee ja mahrollisesti joutuu. Tässä vaalissa ei nääs pualuepolitiikalla, uskonnolla eikä ees penkkiurheilullakaan o mitään merkitystä. Ny on kymysys tärkeemmistä asioista, ollaan nääs perimmäisten kymysysten äärimmäisillä rajoilla taikka sitten niiren keskiössä. Saat itte valita. Niinku tiätysti senkin, että äänestätkö mua vai et. (äänestys on nyttemmin jo päättynyt). Erellisissä vaaleissahan tää Tarja meni voiton kunniaks heti nakkikioskille. Joo, kyä määkin voisin mennä. Mutten varmaan tilais yhtään kuumaa koiraa. Mää sentään mikään kannipaali oo, mää ottasin vaan ne makkaraperunat.

Sev verran pakkasia piteli, että pääsin oikeen merejjäälleki. Kävin nääs kiertämässä käärmeluaron tua Lauttasaaren erustalla. Se oli taas semmonen perniporukan retki. Siä luarolla syätiin sitte eväitä. Tai ne söi joilla oli. Aika monella oli. Mun täytyy ny korostaa tätä verpiä, että oli. Kyähän mulle kotonakin aina sillon tällön ruakaa annetaan, mutta yleensä mää käyn koirapuistossa pummaamassa kaikkien muitten keksivarastot. Siä käärmeluarolla mulle iski kuitenki oikeen hirveen kova ja suuri nälänhätä. Iskä ja äiskä häpeili siä näreitten takana, kummää ensteks vein ruuat lapsen suusta (Niilan kädestä, toim. huom.) ja sej jälkeen viä saman perheen äirin kärestä, kusse rupes nääs tekeen niin laajamittasta havaintoesitystä jostain sen omasta tarinasta, että sen sämpylä sojotti suaraan kohren maata. Sen havaintoesityksen jälkeen sillä oliki sitte enää kämmenen sisään mahtuva pala patonkia jäljellä. Ne maahan suunnatut osat senkin eväistä oli syäty ennen ku se kerkis ees kissaa sanoo. Lottahan katteli mua vähän pitempäänki, eikä äiskä ja iskäkään hirveesti kiitoksia jaellu enempi meni noottien pualelle.

Wäiski

Dollin velikin oli mukana sillä reissulla. Nääs Wäiski. Ei se ny enää harmitellu mun läsnäolooni samalla tavalla ku sillon pikkupentuna, kusse oli meillä hoirossa enkä mää antanu sille hetken rauhaa. Mää en ny enää nääs ollu koko aikaa sen kimpussa. Wäiski pyysi mut viä lenkin jälkeen kahvilleki. Me mitään sumppia juatu, mutta määkin sain taas maistaa Tiinan keittiön eväitä. Wäiski on kyä tosi upeessa kunnossa ja kyä tää keittiömestari ov varmaan aika suuri syyllinen siihen asiaan. Askellus o niinku nuaremmallaki pernillä, tarvittaessa piisaa vauhtiaki ja kiiltävää karvaa on tosi runsaasti.

Seuraavalle pernilenkille ei sitten enää kukaan uskaltanu ottaa eväitä. Mää olin sillä lenkillä taas ohjastajana, kummää niillä poluilla pyärin harva se päivä. Mätäkivennummella ja Firan montuissa touhus toistakymmentä sennenkoiraa ja muutama muuki lajitoveri oli päässy mukaan. Mää ny sitte tiärä kumpi tällä lenkillä joutu kovemmalle. Meinaan Hilla vai Lotta. Lotta veti nääs urhoollisesti koko matkan Niilaa pulkassa. Mutta ei Hillallakaan helppoo ollu. Sen piti koko ajan tiätysti telmiä mun kanssa, mutta pikkasen yliaktiivista poikaseuraa tuppautu sen peräpäähän koko ajan. Eikä tää yks poikaperni ymmärtäny vihjailuita, haukkumista, kehotuksia eikä eres suaraa puhetta. Sev verran määki ny aina Hillan pualta pirän, että yritin häätää sitä kolmatta pyärää meirän leikeistä ja jokku muutki yritti antaa sille vähän käyttäytymisneuvoja, muttei se ollu moksiskaan, jatko vaan samaa touhua.

mettässä

Helmikuussahan oli tää ystävänpäiväki. Sen takia mää rupesinki kirjanpitäjän hommiin. Mää oon ny nääs kirjannu kaikki semmoset karvaset kaverit, joitten kanssa oon ees pikkasenkin tän kuun aikana leikkiny. Ohan niitä tiätysti semmosiakin, joitten kanssa ei saa morjestaa, haistaa taikka juuri ees häntää heiluttaa. Tässon ny kuitenki lista niistä kavereista, joitten kanssa oon saanu vapaasti telmiä: Aatu, Aku, Ansa, Amos, Beatha, pari Bellaa, Boris, Dallas, pikkasen mua isompi toinen Donna, Doris, Edda, Elmeri, Elmo, Elvis, Eppu, Heta, Hilla, Hilppa, Holly, Hupi, Iida, kaks Iitua, Jade, Jekku, John, Jope, Joppe, Konsta, Kvatsa, Laku, Lilli, Miila, Mimosa, Missy, Molla, Mökö, Nasu, Nelli, Netta, Nero, Nirppu, Noppe, Odessa, Pake, Papu, Pax, Penni, pari Pinjaa, Pipsa, Ramses, Remu, Riko, Roni, Roosa & Roosa, Salli, Sohvi, Sylvi, Tupu, Tyyne tuplana, Veera, Vento, Viivi, Viki, Vohveli, Wäiski.

Kävin mää taas koussakin. Siäkin oli paljon kavereita, mutta niitä ei voi laskee tohon erelliseen litaniaan, ku siä pelkästään harjoteltiin eikä leikitty. Hilkka, Kikka ja Marjo piti sellasta pernien vetokoua. Opeteltiin nääs, että miten kärryt, pulkka taikka ahkio seuraa sujuvasti mukana. Määhän olin jo siä tseta-päivillä pikkasen kokeilluki ja kummää ny tän virkani pualesta oon nähny niitä kuljetusvälineitä jonkiv verran, ni voin sanoo, että ihan kivasti ne kärryt mua seuras. Tosin niihin ny ei viä saa mitään painoo laittaa. Parivuatisena sitte vasta tiäretään, että minkä kokoset länkivaljaatki mulle pitää hommata.

mää verän ny kärryjä

Helppoohan mun tiätysti oli ny niitä kärryjä verellä, kunne oli nääs Dollituatteen omaa tuatantoo. Laskiaissunnuntaina ne samaset kärryt joutu sitte varsinaiseen testiin. Kyseessä oli nääs yks vanha suamalaiskansallinen sanonta. Ja näin raportoi paikanpäältä erikoiskirjeenvaihtajamme Hilkka B. vahvistaen useiden silminnäkijähavaintojen perusteella, että sanonta ”pappia kyydissä” sai täysin uusia ulottuvuuksia ja ehkäpä merkityksiäkin:

pappia kyydissä

”Su 26.2. olimme Kallion kirkolla viemässä eläkkeelle siirtyvän kappalaisen, rovasti Seppo Mäkelän, lähtösaarnansa ja kahvitilaisuuden jälkeen koirakyydillä kirkkoa kiertäen kotiinsa kirkkoa vastapäätä. Sylvi jaksoi hyvin vetää ja kärrytkin kestivät.Tilaisuus oli iloinen ja yllätys onnistunut.”

Torniossa taikka jossain semmosessa T-alkusessa paikassa oli aika suuret talvikisat. Kukaan suamalainen ei ny tällä kertaa pystyny ihan kultamitaliin, mutta melkonen porukka meikäläisiä oli kakkossijoilla, niinku siis hopeella. Ja hopeeta tuli mullekin. Nääs siinä suasikkiäänestyksessä, Muumi nappas voiton tassummitalla.

Jos mää viä joskus uurestaan tämmösiin karkeloihin lähren, ni sillonhan ei voi tiätysti enää tavotella muuta kuv voittoo ja kultamitalia. Sen takia mää orottelenki viä pikkasen tarkempia tuloksia näitten vaalien tilastoista. Niinku, että äänestikö nuaret kaupunkilaiset enemmän ku maaseurun keski-ikäisväestö ja mikä mahto olla eläkeläisten panos? Paljonko tuli ääniä ihan Suamesta, entäs koko Eeuusta verrattuna esimerkiks Usaan? Kyä nää ois nääs hyvä tiätää. Siks, että mää tiätäsin kenelle mää mun sanomani oikeen kohristan ja erityisen tärkeetä ois tiätysti tiätää mikä se mun sanoma oikeen o? Kannattaako mun satsata ja panostaa ihav vaan ja pelkästään paikalliseen ilmaisjakelumainontaan, pitäskö ilmotella oikeen valtakunnallisissa lehrissä vai onko menestyksen erellytyksenä klopaalinen auriovisuaalinen näkyvyys ja millä kanavalla?

Mutta yhren asian mää sanon jo ny. Kahta ev vaihra. Ja koska en Turun sinapppia syä, ni enstennäki mää pysyn kyä aina omana ittenäni, imakokonsultit älkööt vaivautuko. Ja toiseks tää pääjohtajan homma on elinikänen. Eihän täälä ny nääs muuten nää palikat pysys missään järjestyksessä. Että sen takia mää en kyä pysty irrottautuun mihinkään hirveen pitkäaikasiin rojekteihin.

Pätkätyät kyä sopii. Kustaankartanon vanhainkorissa olikin laskiaistiistaina semmonen talviriaha. Mää olin siä ekaa kertaa ihan oikeella keikalla. Puin haliperniliivit päälle ja aloin rennon rauhallisesti lähestyä osallistujia. Kaikki ne rapsutteli ihan kiitettävästi, uteli rotua, nimee ja sukupualta, kehu mua ja meitä kaikkia kilteiks ja hyvin käyttäytyviks koiriks. Yritti ne tarjota rillimakkaraakin. Mutta meillehän on nääs erityisesti terotettu, että artistit ei näillä keikoilla syä muita kuin omia eväitään. Iskä oli varsin ihmeissään, että mää olin ku olinki sisäistäny sen ohjeen. Mitä ny välillä oli hihna aika tiukalla. Siä oli paikalla vähän kookkaampiaki nelijalkasia, pari parikymppistä hevosta. Ne veti semmosia isoja kärryjä, joihin mahtu reilusti toistakymmentä ihmistä. Keikan lopuks määkin pääsin niitten kyytiin laskiaisajelulle. Mun seuraavalla halipernikeikalla yleisö onkin sitte ikähaitarin toisesta päästä.

eka keikka

neiti D, helmikuu 2006

Seuraava keikka oliki sitte vähän vauhrikkaampi. Yleisöki oli sev verran riamuissaan, että paikalle saapu ekaks palokunta semmosella ruiskuautolla ja sitte tuli vähän ajan päästä viä poliisiki. Minkäänasteisesta järjestyshäiriöstä ei ny tällä kertaa kummiskaan ollu kymysys. Viätettiin vaan rauhallista Päiväkummun päiväkorin laskiaistorstai-iltapäivää. Ne viranomaiset oli nääs siä kanssa esiintymässä. Mun oli tiätysti pakko tarkistaa, ettei sinne poliisiauton asiakasosastoon ollu vaan jääny ketään. No, eihän siä tiätenkään ketään enää ollu, mutta hajut oli kyä ennenkokemattomat. Palokunta sai mun pualesta olla muuten rauhassa, mutta se palopäällikkö nualetutti mulla tyhjän hernerokkalautasensa.

Ne alle kouikäset tais tykätä musta ihan tosissaan. Rapsutusta, silitystä ja halausta riitti nääs ylemmäärin. Mää otin kaikki tyynesti vastaan. Tiäsinhän mää jo yhren kerran kokemuksella miten keikoilla pitää käyttäytyä. Ja olihan tän keikan yleisöki jossain määrin etten sanois jopa himpuv verran osallistuvampaa ja aktiivisempaa, ku sillä ekalla esiintymisellä. Sitä paitti mää sain ny melkeen kaikki silitykset, ku Ida, Iines ja Rolle veteli niitä lapsia ahkiossa. Niillä pitiki kiirettä, eikä ne juurikaan ehtiny rapsuteltaviks.

Sitte maaliskuun alussa loppu mun muutaman kuukauren talvilomani. Taas mentiin kouun harjotteleen tottelemista. Omasta miälestäni mää suariuruin aika hyvin niissä seuraamisharjotuksissa ja tais se opekin vähän kehua. Sen takia mää en kyä ollenkaan ymmärtäny, ku seuraavan viikon lopulla tää henkilökunta sano, että mulle on lätkästy muutama viikko pakkolomaa. Karanteeniin laittovat. En päässy ees koirapuistoon kavereita morjestaan. Mää kellekään mitään pahaa ollu tehny. Yksikseen piti vaan narussa kulkee! Ne selitti, että mulla onny taas se juaksu. Voi herranjestas ja -duudeli, juaksenhan mää useesti jokaikinen päivä. Sitte ne selitti, että kaikki mun poikakaverit sekoo, jos ne pääsee haisteleen mua. Mää tokasin siihen, että oonhan mää ne kurissa ja herran nuhteessa pitäny tähänki asti. Ei oo ykskään täysjärkinen karvanen nelijalkanen tullu toista kertaa yrittään, kummää oon kertonu millanen likka mää oikeen oon. Kaikille oon nääs sanonu, että leikkiä kyä voiraan ja painiaki harrastetaan, mutta siihen se sitte jääki. Erellisen kerran mää muistaakseni juaksentelin housut jalassa sillon kummää olin Camillan luana hoirossa, Tommi Evilä hyppäs starionilla mitaleille ja Topi ja Tanja meni naimisiin.

Joo, kyä se niiv vaan o, ettei tässä ny romaaniks asti o maaliskuusta kertomista. Sev verran rajottunutta oli toi seuraelämä ja muut aktiviteetit ton juaksun vuaks. Kaikki noi mun pehmolelut kyä viaraili useempaan otteeseen sairaalahoirossa ommeltavana, ku ei kenenkään muun kanssa saanu temmeltää. Mutta enköhän mää tästä tuata pikaa taas pääse liikkuun vähän vapaammin. Luulisin, että sitte on taas enempi kerrottavaa.

Neiti D, maaliskuu 2006

Loppuhan se juaksuki. Mää lährinki siitä sitte hetimmiten mun hoitotätiä, sitä Camillaa, moikkaan. Iskä ja äiskä häippäs saman tiän kylille pilettään. Ne oli läksiäisissä. Topi nääs viätti viimesiä päiviään vähään aikaan Suomessa. Se karkas päästäisenä Ameriikkaan töihin. Tanja ja niitten kissat, Jermu ja Körmy, lähtee toukokuussa perässä. Neljän vuaren viisumi on kaikilla taskussa. Ettei tässä nyssitte ihan joka päivä varmaankaan nährä. Camillan kanssa me ulkoiltiin ja reippailtiin muutenki. Muttei se suastunu kuiteskaan ottaan mua mukaan virpomisreissulle. Pelkäs varmaan, että mää oisin syäny kaikki sen virpomispalkkiot. No joo, ehkä se liikunta ja reippailu riitti ilman virpomisiaki. Mentiin nääs sitten sen hoitosession jälkeen iltapäivällä taas pitkästä aikaa kouun. Mää käyttäyryin siä hyvin rauhallisesti. Sen takia mää en taaskaan ymmärrä, miks se ope kehotti mua kesken tunnin lähteen kotio. Mää mitään tehny. Ja tasan samaa miältä oli se opekin. Sano vaan, että jos sillä kertaa ois harjoteltu paikalla makuuta, mää oisin ollu ehrottomasti koko luakan riimus.

mun hoitotäti Camilla

Tapparalle ei tän vuaren jääkiakkosarjassa juuri menestystä suatu. Tulihan se mestaruus kuitenki perheeseen. Meinaan vaan, että Hillan PalkintoKaappi sai taas täyrennystä ja ekan kerran kultaset jääkiakkomitalit. Mää ny siitä kirvesrintojen viirennestä sijasta mitään pulttia ottanu, meillähän niitä mestaruusviirejä roikkuu Hakamettän hallissa pitkälti toistakymmentä. Mutta kyä mun täytyy toreta, että pikkasen oon sen juaksun jälkeen ollu alamaissa. Koirapuistossakaan en oikeen hirveesti jaksa riahua kavereitten kanssa. Hillankin mää annoin olla suhteelllisen rauhassa, kusse kävi mua piristämässä. Mettässäki iskä joutuu jopa orotteleen mua, kummää haistelen jokaikisen kanervan, näreen ja viä kaikki sammaleetki.

Mää täytin jo varttia vaille kaks ja samana päivänä tehtiin Vaakkoihin perinteinen pernilenkki, tällä kertaa eväitten kera. Siä äiskä ja iskä rupes jo vähän hualestuun. Mää en nääs enää kirmannukkaa kärkijoukkojen etummaisena tiarustelijana. Enkä ees taukopaikalla yrittäny syärä kenenkään muitten eväitä! Kyä ne mun kaveritki vähän ihmetteli, että mikä ny oikeen o. Kotonakaan mullei oikeen ollu toi aamuruaka maistunu, mutta mitään aamupahoinvointiin viittaavaa en kuitenkaan ollu havainnu. No täähän herätti kaikellaisia spekulaatioita, joista yleisin oli semmonen valeraskaus. Että mää niinku orottaisin, että kohta syntyis semmosia pikku-Ronnia ja –Roneja.

Näähän sitte hätäpäissään kiikutti mut oikeen lääkäriin. Kyseli siltä, että mikä ny neuvoks. Ne selitti Ellulle, että mää oon vähän apaattis-vlegmaattinen, kavereitten kanssa en juurikaan leiki, ruaka ei oikeen maistu, merkkailen aika usein, kuljen lenkeillä enempi takajoukoissa ja kaikkee semmosta. Iskä ja äiskä oli tavannu oikeen lehrestä, että valeraskauksia voiraan hoitaa ihan lääkkeilläki. Ellu oli tasan samaa miältä. Kysy kuitenki ihan enstemmäiseks, että juako se enemmän ku normaalisti. Mää siihev vastasin, että ottaahan ne snapsut sillon tällön, ruuan kanssa joskus punaviiniä, ellei oo kala-ateria. Sillon ne jua vettä taikka paremman kalan kanssa valkosta viiniä. Mää itte juan aina joko raanavettä, sarevettä, mettässä joskus puroista ja lammikoistaki, jälkiruuaks yleensä piimää. Mutten mää sen enempää nesteitä nauti ku ennenkää, iskä suamensi Ellulle. Aikansa mua kopeloituaan ja jotkut näytteet otettuaan Ellu sano, ettei tää ny ihan siltä vaikuta. Kaikkien kokeiren tulokset osotti, että mää oon riimakunnossa. Pakteereita ei löytyny karvav vertaa, vaikka oikeen yritettiin viljellä. Kohtu oli täysin normaali, nisäkkään ei ollu yhtään turvoksissa. Ellu toteski, että voi se vika silti olla korvien välissä ja katto suaraan silmiin äiskää ja iskää. Nehän sen lääkärikäynnin nääs makso.

Olihan tässä tiätysti riamukaittaki hetkiä. Viltsu pääsi nääs ekaa kertaa samalle tasolle mun kanssa. Sekin saa ny pyäriä lattialla. Mää mitään ravuureitani esittäny, mutta Viltsu nauro mulle aivan maha kippuralla. Jenny ja Jerry kävi kanssa moikkamaassa ja jäi ne sitte yäkski, kummää oikeen nätisti anelin. Me käytiin illalla ja aamulla lenkillä sillai, että välillä hihnan päässä oli Jerry ja sitten tuli Jennyn vuaro. Sitten aamulenkillä oli Jennyn vuaro pitää vleksiä käressä. Kuinka ollakkaan ton Maisematien poikki juaksi vasaani, jota kukaan muu kummää ensten ei huamannu. Mää muistanu kuka siä narun päässä just sillon oli ja lährin melko vauhrikkaasti sen linnun perään. Mää vetäsin siinä samalla Jennyn kumoon, mutta ei sen housut onneks menny rikki, kusse ymmärsi kuitenkin päästää siitä hihnasta irti. Mää vaan nääs ajattelin mennä kertoon sille vasaanille, ettei tässä mitään suajatiätä oo. Me tarkistettiin sitten heti Jennyn polvi ja mää puhalsin siihen muitten mukana. Kotio ku päästiin, ni laitettiin siihen laastari. Kukaan ei ihan varmuudella osannu sanoo, että mihin kohtaan se laastari pitäs laittaa. Onneks Jenny sentään osas näyttää sen paikan ja ihan oikeesta jalastaki.

Neiti D, huhtikuu 2006

Isoäiti esittää

No, huh huh! Kyä noi kuumat ilmat ottaa aina äkkiseltään jonkiv verran voimille. Hellerajaa nääs lähestyttiin heti toukokuun alussa ja mua ruvettiin taas talven jälkeen rahtaan näyttelyyn. Eikun pesulle ja vöönattavaks. Pesutulos arvosteltiin Tuamarinkylässä. Ja arvakkaas mitä. Mää sain ekaa kertaa elämässäni sellasen vaaleenpunasen narunpätkän. Se merkittee, että mää oon erinomanen perninpaimenkoirien erustaja. Tuamarin miälestä mää oon kaunislinjanen ja veminiininen ja mulla on hyvät mittasuhteet ja luusto. Mun pää vois sen miälestä olla vähän vahvempi, mutta kaa on erittäin hyvä. Ja kulmauksetki on hyvät. Ikäsekseni mulla on hyvä runko. Häntää mää pirän välillä vähän liian korkeella. Mun väritystä se kehu kauniiks, mutta hännänpäässä vois kyä olla pikkasen enemmän valkosta. Turkki ei sen miälestä ollu ihan parhaassa kuasissa vaikka äiskä oli koko erellisen illan sitä hoitanu. Mun liikkeitä ja luannettakin se tuamari kehu erittäin hyviks. Että luakkavoitto irtos. Tosin siinä perninarttujen nuarten luakassa ei ollu muita osallistujia kummää. Parhaan perninartun valinnassa mää putosin juuri ennen ku neljä parasta valittiin. Kyä äiskä oli aivan haltioissaan mun menestyksestä. Se jännitti nääs ennen kisaa niin, ettei mitään rajaa. Se pystyny ees esittään mua kehässä. Onneks isoäiti pelasti tilanteen. Ilman sen esitystaitoja mun saamani narun väri olis voinu perinteinen tummempi punanen. Niitä vaaleenpunasia narunpätkiä oli siä Tuamarinkylässä keräämässä mun piolookiset vanhemmatki. Me otettiinki sitten oikeen perhepotretti. Mun äiti Lyyli on tossa mun vasemmalla ja isä Callu oikeella pualella.

perhepotretti

Iltapäivällä oli sitten viä palveluskoirarotujen joukkuekisa eli kasvattajaluokka. Mää olin siinäkin mukana erustamassa pernejä Lyylin, Selman ja Taunon kanssa. Ku isoäiti oli jo kerinny lähteny Tampereelle, ni Liisa juaksutti mua kehässä. Ja kyä sekin hyvin homman osas. Sijotuttiin nääs kaikkien kisaan osallistuneiren rotujen joukossa heti Saksan- ja Australianpaimenkoirien jälkeen ronssille. Ja taas äiskä oli iham myyty. Ei sen pualeen kyä iskälläki oli hymy melko herkässä. Olihan tää mun paras näyttelymenestys kautta aikojen, koskaan taikka ikinä. Eikä kuulemma tuamaritkaan olleet ihan siältä hövelimmästä päästä. Semmonen seuraushan tästä tiätysti on, että mun täytyy varmaan taas piakkoin ryämiä pesuhuaneeseen puunattavaks.

Palveluskoirarotujen erikoisnäyttelyn kasvattajaluokka, BIS III, Kennel Zweierteam

Ei ne mun antamat pissanäytteet ihan riittäny, vaikka niistä kyä selvästi näki, etten mää mitään topinkia oo käyttäny. Varmana en oo nääs mitään anapoolisia steroireja taikka muita luvattomia aineita nauttinu. Silti iskä raahas mut uurestaan tohtorin tutkittavaks. Ne vaihto tohtoriaki, halus nääs varmaan kuulla toisenki miälipiteen. Verta luavutin kolmeen lasiputkiloon ja pikkasen lattiallekin. Pikasen analyysin perusteella mun verikin oli täysin kunnossa. Yks putkilo lähetettiin sitte viä tarkempaan syyniin. Ultraäänelläkin tutkittiin mun sisäelimiä, muttei siinäkään etsinnässä mitään hualestuttavaa ilmenny. Eikä sen tiukemman verianalyysin perusteella löyretty minkäänlaisia merkkejä yhrenkään elimen vajaatuatannosta taikka ylitoiminnasta.

Sitte ruvettiinki miättiin, ett mitäs seuraavaks tutkittais. Ehroteltiin neurolookia ja ortopeetia. Pääryttiin ortopeeriin joka kattois, ettei mulla vaan oo mitään kipupisteitä jokka haittais tai hirastais mun leikkimistä ja liikkumista. Iskä varas mulle taas uuren lääkäriajan. Mutta sitten se kyä vähän ajan päästä peruutti sen. Se nääs huamas tossa helatorstain kiäppeillä, että mun käytös muuttu totaalisesti. Mää juaksinkin taas mettälenkeillä etujoukoissa ja viä aika lujaaki. Tein semmosia omia spurttejani ihan niinku ennen vanhaan ja muutenkin aloin touhuta taas vanhaan malliin. Iskä sitten oikeen kalkymalaattorilla laski päiviä ja vuarokausia siitä mun juaksun alusta, lisäs siihen alkuun tärppipäiväluvun ja sen päälle viä 63 vuarokautta. Tuloksena oli just tän vuaren toukokuun kakskytäneljäs paivä. Sillon nääs ne mun olemattomat pentuni synty, eikä mun sen jälkeen enää tarvinnu varoo niitten pualesta. Ja hormoonikki palas normaalitasoon. Nyssitte keskustellaankin siitä, millon ois kohtuullista varata seuraava lääkärikäynti. Mää veikkaan, että elokuussa. Ne meinaan aikoo poistattaa multa kohrun, kummää en kuulemma niitä oikeita pentuja tu tekeen.

äiskienpäiväkukkaset

Nää lääkäreissä juaksemiset ei mua juuri innostanu. Mää pääsinki sitte kostaan iskälle. Kunnääs äiskällä oli just koirakoun aikana jotain kiinankiälisiä harjotuksia, nimmää otin iskän hihnan päähän ja talutin sen sinne koutuskentälle. Olihan se tiätysti kentän lairalta seurannu millai kunnon koirakon pitäs toimia. Että niinku homma oli sem miälestä teoriassa täysin hallussa. Käytännön suarituksista iskä kuitenkin pyys, aneli ja uhkas mua visusti vaikeneen. Mialummin se kertois varmaan siitä, miten mää taas puin pari kertaa haliperniliivit päälle. Niin ja loppukuusta kävin esittäytymässä Järvenpäässä. Yks liettualainen täti oli sitä miältä, että mun turkki on ny taas ihan kuasissa ja naisellista tempperamenttia on riittävästi. Mun liikkeet, kulmaukset, luut ja niska oli hianot, mutta mun silmiä se piti liika vaaleina. Tähän silmälausuntoon iskä halus ihan väen vänkällä antaa oman kommenttinsa: mantelinmuotoiset, ruskeat, kauniit ja ennenkaikkea luottavat. Luakkavoitto napsahti ja tällä kertaa mää en ollu ees ainoo erustaja omassa luokassani.

kikka esittää mua

neiti D, toukokuu 2006

Pikkasen piti kiirettä. Mää nääs tapailen sillon tällön tua mettässä yhtä vippettiä. Sen nimi on Lucky. Viime vuanna se kävi juoksemassa tsekeissä asti mestaruuskilpailuissa. Vaikka autolla se tiätysti sinne meni ja tuli, ei se ny sentään koko matkaa juassu. No nysse on käyny kahressakin karsintakilpailuissa ja se ov valittu Suamen maajoukkueeseen urosten erustajaks maastojuaksun maailmanmestaruuskisoihin. Kummää sen kuulin ja sattu just kohralle semmonen sopivan mukava pehmee hiakkapohjanen maasto, nimmää aloin sitä sitte vähä sparraan. Vetelin nopeita spurtteja tiukoilla käännöksillä ja eiku Lucky perässä. Ihan totta, usko tai älä, mutta se juaksi mun perässä! Mutta joka tapauksessa mää pirän sille tassuja pystyssä niissä ämmäm-kisoissa. Voi olla, että me keritään viä herkisteleen sen kuntoo ennen vinaaleita.

Mun onny aivan pakko kertoo semmonen elävästä elämästä temmattu tositarina, minkä vois esittää vaikka ihmeellinen luanto tokumentissaki. Tää on sev verran raarollinen juttu, että heikkohermosten kannattaa vaihtaa välittömästi sivustoo. Mentiin nääs mettälenkille. Pysäköitiin auto siististi siihen tienvarren levitykselle. Sitte ku oltiin palailemassa, nim mää ne löysin. Siltä paikalta ov vähintään kaks kolme kilometriä ellei enempiki lähimpään lutakkoon. Meinaan järveen, lampeen, jokeen tai muuhun semmoseen ympäristöön, missä kiruksia käyttävät elikot yleensä asustaa. Ja merelle ylitte kaks peninkuulumaa. Varmaankin joku kummallinen luannonilmiö, liäkö valekutu tai joku muu semmonen, oli kuiteski saanu ne eväkkäät vaelluspuuhiin. Tiärä sitten lepäilikö ne vaan siinä kuivan ojan piantareella. Koville se reissu kuitenkin oli ottanu, kunne oli kaikki ihan nääntyneitä. Iskä sano, että eihän tässä ny oo päätä eikä hantää. Mää siihen tokasin, että ohan noilla viä päät jäljellä ja niitten häntää sanotaan muuten pyrstöks. Siinähän ne pyrstökkin makas. äiskä uhkas soittaa ihan mihin vaan, että tommoset kalavaellukset kuivalla maalla pitäs kyä kiältää ja raaroista ainakin pitäs hualehtia. Niillä kaloilla oli ollu kyä melko pitkä reissu. Sen näki nääs siitä, miten ne oli laihtunu. Eihän niissä ollu jäljellä ku pää, pyrstö, selkäruato ja pikaksen eväntynkää. Lihaa ei enää luitten päällä juuri näkyny. Ja kaikki matkaeväänsäki ne oli jo kerinny nauttia. Niillä oli nääs siinä viäressä kumolleen käännettyinä matka-askeina kaks semmosta valkosta isoo muavilaatikkoo, jokka oli ihan tyhjiä. Meinaan vaan, etten oo ikinä ennen tämmösiä kalavaelluksia nähny.

Yks ilta pörhällettiin sitte taas Hillalle. Siä oli Seppo pystytyttäny pellolle semmoset pikkasen isommat ainaski muutaman hehtaarin narukehät. Mää siitä heti arvasin, että näyttelyä se taas pukkaa. Ja oikeessa olin. Nuarempi isoäiti siä Hillan pesutuvassa mut ensten äiskän kanssa pesi ja sitte terassilla vöönas. Se näyttely oli kyä vasta parin päivän päästä, niin että mun piti sitte ne vuarokauret kulkee ihan siististi. En saanu nääs mennä minkään mutaojiin, suajuaksut ei ollu suatavia eikä uimaankaan ollu mitään asiaa. Siä näyttelyssä sitte vanhempi isoäiti juaksi mun kanssa kehässä. Ja kyä määkin toimin erinomaisesti. Ruusukkeita ja kuppeja tuli enempi ku koskaan. Hillan pesukin oli onnistunu, kusse taas viimevuatiseen malliin pesi mut ja kaikki muutki. Mutta sain määkin ny ekan erkkarisijotukseni. Sitä paitti Hilla oli varmaan reenannu Sepon kanssa siä omilla pelloillaan niissä isommissa kehissä.

Mulla on ny pari uutta kaveriaki. Tohon naapuriin muutti ihan just semmonen pikkunen pernipoika. Sen nimi on Aksu. Se ny viä kauheesti saa kirmailla pitkin kyliä, ku se ei oo viä saanu kaikkia hinkuyskä- taikka muita rokotteita. Mutta kyä me oj jo tuttavuutta tehty.

kaveria en jätetä

Tää toinen kaveri on Tummi (engl. dummy). Tää Tummi esiteltiin mulle tua mun uintipaikkani rantahiatikolla. Ja eikös se heti hypänny sinne lotikkoon ilman mitään järkevää syytä ja viä ilman henkenpelastusvälineitä. Mää kävin välittömästi pelastamassa sen kuivalle maalle turvaan. Pirin sille piänen saarnanki siitä, miten typerää on tollai heittäytyä veren varaan, ku ei itte osaa uira. Kellua se kyä osas ilman pelastusliivejäki. Kolme päivää se sitte hyppi sinne keskelle lampee ja aina mää sen pelastin. Nää pelastusoperaatiot kävi sille kuitenki niin raskaiks, että se sitte kuali. Se oli nääs jo heti ekana päivänä joutunu hakeen kirurkisia neulontapalveluita. Kolmannen päivän uintikertojen jälkeen se oliki sitte niin puhki ja pahassa kunnossa, ettei mitään ollu enää tehtävissä. Sen sisuskalut, semmoset piänet muavihelmet, ulkoisti ittensä. Siinä vaiheessa iskä oli sitä miältä, että kyä keppien heittely saattas tulla halvemmaks, mulla mikään kestä. Onneks äiskä oli mun pualella ja sano, että ny lähretään kipin kapin kauppaan uutta Tummia hakeen. Ihme ja kumma. Tää tuareempi Tummi on nääs viäki suht koht ehjä, vaikka mää oon pelastanu sen varmalta hukkumiskualemalta monta kertaa useemmin ku sen ensimmäisen. Pitäsin mää siitä kotonakin hyvää hualta ja leikkisinkin sen kanssa. Mutta se Tummi pistetään aina johonki kaapin päälle taikka komeroon, etten mää pääse siihen ees käsiks eli tassuiks. Mää ymmärrä miksei se sitte kotona hypi samalla lailla ku siä lammella, vaikka mää miten vinkusin.

neiti D, kesäkuu 2006

Ne airatut alueet siä Hillan pihalla mitään näyttelykehiä ollu. Siä onki ny nääs kesän ajan heppoja lairuntamassa. Mutta ne kehä- taikka lairunnarut on kyä vaarallisia. Munhan piti varotteluista hualimatta mennä niitä heppoja moikkaan ja niille häntää heiluttaan. Sillon mää sainki kuulkaa semmosen säkärin hännän päähän, että toista kertaa en kyä enää mee. Hilla oli oppirahansa maksanu ja läksynsä oppinu jo aikasemmin.

Hellettä piteli melkein koko heinäkuun. Saretta ei saatu ku muutama hassu vesipisara. Onneks sentään meressä siä Rajasaaren rannassa ja tua hiakkamontun lammessa piisas vettä sev verran, että mää pääsin kuumilla keleillä välillä vähän vilvotteleen. Paitti sitten ku sinne Rajiksen rantaan rupes pukkaan jotain vaarallista sinilevää, ni mää polskuttelin pelkästään tua hiakkamontun puhtaissa pohjavesissä Tummin kanssa. Sitä Tummia ei sitä paitti viäty ollenkaan sinne Rajikseen meripelastushommiin, ku nääs kaikki muutki koirat ois varmaan ruvennu kilpaileen mun kanssa siitä, että kuka sen oikeen saa pelastaa. Niin no, kävin mää kerran sinilevien kukinta-aikanaki siinä viäreisessä Seurasaaressa, mutta se oli enempi semmonen kuivan maan kulttuurikävely ja oravien ponkailuretki.

Pari kertaa mut pestiin taas oikeen samppoollaki. Entuurestaan jo tiäsin, että taas mennään jonnekki korkeintaan saran kilometrin etäisyyrelle esiintyyn. Nynnää tän vuaren esittäytymiset onki sitte ohitte ja mun täytyy kyä sanoo, että tulossalro muarostu erinomasen hyväks. Voitin nääs oman luakkani kaikissa niissä kisoissa, missä Hilla ei ollu mukana. Hillalla on nääs tuamareitten miälestä huamattavasti parempi EBV ku mulla ja siitähän ne tuomarit tuntuu tykkäävän.

Vaikka mulla koirakoulusta oliki koko heinäkuu lomaa, niin yks tärkee pernihomma piti kuitenki hoitaa. Siinä Maunulan koirapuiston kupeessa on semmonen pitkäaikaispotilaille tarkotettu Suursuan sairaala. Remu oli käyny siä viime vuonna niitten kesäjuhlissa hurmaamassa koko porukan. Ku Remu oli kuitenki ny itte toipilaana estyny, ni mää ja Kobito puettiin haliperniliivit päälle tän vuaren kesäjuhliin. Helle oli melkonen tuulettomalla sisäpihalla, mutta kyä me ehrittiin kerätä sev verran silityksiä ja rapsutuksia, että meistä tarinoiraan siä sairaalan osastoilla varmaan taas muutama kuukausi. Ja kyä ne hoitajat viä lähtiessä vannotti, että ens suvenaki pitäs taas saara meitä ”isoja mustia koiria” halattaviks ja rapsuteltaviks.

”Haihtuvi nuaruus” kirjotti aikoinaan jo Leinon Eikka. Ja niinhän siinä sitten kävi Hillalle ja mullekin. Suamen kennelliiton virallisten aikarajamääritysten mukaan meitä ei nääs enää nuarten luakkaan hyväksytä eikä nährä. Me onny sitte molemmat siirrytty kaikissa sen lajiliiton kilpailuissa taikka muissa tapahtumissa aikusten sarjaan eli avoimeen luakkaan. Vaikka mää oon kyä sitä miältä, että me molemmat ollaan oltu koko tän astisen elämämme ajan aina täysin avoimia. Mää näistä aikuisjutuista tiätystikään viä paljon mitään tiärä. Iskä anto vaan semmosen vinkin, että jos mää ny vaikka lähiaikoina sattusin eksyyn johonkin karaokepaariin, ni ensimmäisenä mun ei ihan välttämättä kannattas valita omaks esityksekseni sitä Koivuniämen Paulan ”Aikuinen nainen mä oon” piisiä. Paremmin mulle ehkä kuitenkin viä sopis vaikka Mörri Möykky taikka jotain sen tapasta.

kaks vee synttärikakut

Mutta kyä se niin o, että toi ikä selvästi rupee Hillaa ja mua jo painaan. Ei me enää nääs jaksettu omissa synntärikemuissamme ees koko yötä riahua. Tosin siihen tais pikkasen vaikuttaa se, että meirät joskus aamuyän tunteina eristettiin eri huaneisiin. Noi kaksjalkaset ei muka muuten pystyny nukkuun ollenkaan. Synttärikakut oli maukkaita, mureita ja nopeita syärä. Ne oli tehty perinteisellä reseptillä, pelkästään nakkien määrä oli tuplattu viime vuateen verrattuna.

Viime kuussahan mää tein sen karmasevan löyrön: ojan penkereellä kaloja, joista ei ollu ku ruarot, pää ja pyrstö jäljellä. Iskä tavas Vantaan Sanomista, että samallaisia keeniteknolokian saavutuksia oli löyretty runsaasti lisää Lahrentien varrelta. Ajatteles ny ite, mihin tämmönen jalostustoiminta ennen pitkää johtaa. Ereltäjäni Dolli löysi sentään aikoinaan pikkupoikien jäljiltä ihan oikeita kaloja, jokka oli tekeytyny lammen rannalla muavikassissa viikon tai pari. No, Dollihan repi tiätysti sen pussin auki ja kiäriskeli niitten märäntyneitten kalojen seassa sillai, ettei mikään samppoo taikka teotorantti saanu ees kotiväkee lähestyyn sitä pualtatoista metriä likemmäs.

Donna kaksi vuotta

Äiskä puhuttelee mua melkein päivittäin jollain uurella hellittelynimellä niin, etten mää ittekään pysy aina perässä kenestä se puhuu. Iskä noita lempinimiä keksii pikkasen harvemmin, kusse ny nääs on tommonen totinen vaktoihin luattava insinöörityyppi, jolla ei juuri huumori kuki. Mää voin kertoo tästä esimerkin. Kaikellaista jätettä sinne mettään meiränki lenkkipolkujen varteen kuljetellaan. Iskä oj jo pitkään ihmetelly, etteikö kaikissa suamalaisissa asunnoissa viä tälläkään vuasituhannella oo sisävessaa. Nääs kunnoi isommatki tarpeet tullaan tekeen sinne vartin päähän sisvistyksestä. Ja ihan varta vasten ne tortut sinne polun varteen ov väännetty, ku serlaa on ollu taskussa riittävästi peräpeilin pyyhkimistä varten. Tämmöseen jätökseen mää ny sitte taas kerran törmäsin. Ja kuinka ollakaan, mun piti ihan varta vasten, ilman mitään painostusta, täysin omasta aloitteestani, vapaaehtoisesti, mahrollisesti jonkun atavistisen vietin ohjaamana ynnä tilanteesta kenties jopa nauttien kellahtaa pää erellä siihen ihmisperäiseen ruskeaan kasaan. Iskä tajus tilanteen heti kum mää kiärährin, mutta myähässähän se oli. Tää ny kuitenkin kuvaa iskän luavuuren tasoo. Senhän ois tiätenki pitäny siivota se mettä ennen meirän lenkkiä. Kummää sitten nousin otta ruskeena sieltä käytettyjen serlan papereittein välistä, mää sain taas uuren hellittelynimen. Mää ny viitti sitä tässä sanoo, mutta se on yhryssana, jonka ensimmäinen osa on ihmisen kiintee uloste ja jälkimmäinen taas saman kaksjalkasen kaulan yläpualella oleva osa. Sitä se iskä kuitenki kiitteli, että onneks sitä ensimmäistä oli vaan muun pään ulkopualella

Neiti D, heinäkuu 2006 Musta vähän tuntuu, että noi Soneran mainosnikkarit ov vilkuillu tätä palstaa. Meinaan vaan ku siinä niitten kaupallisessa tiarotteessa ny esiintyy semmonen terrierin olonen koira sohvalla kotikaraokensa äärellä ja veisaa just sitä ”aikuinen nainen mä oon”-piisiä. Ei silti, onhan senkin tiätysti pitäny jonkin verran etukäteen harjotella, että se osaa käyttää niitä kaukonäppäimen säätimiä. Ja nuattikorvaahan siltä veijarilta näyttää löytyvän, niin menee nuatin päälle että.

Se kuivuus minkään hellittäny. Niiv vaan jäi tältä suvelta kanttarellikoulun jatkokurssit käymättä. Hesarissa loppukuusta väitettiin, että yks koiranulkoiluttaja löysi Kirkkonummelta seittemän kanttarellin mättään. Samassa artikkelissa asiantuntijat sano, ettei siitä ny mitään numeroo kannata tehrä, ehkä Keravan suunnalta vois tänä vuanna löytyä toinenki samallainen esiintymä. Mää en saanu mettässä ees suupiäliäni mustiks, ku kaikki mustikatki kuivu omiin varpuihinsa. Kaikki koulutus on kuitenki aina tärkeetä ja totta mooses mää halusin taas jo sivistyksen pariin, ku koirakoulun lomat loppu. Mutten mää sinnekään päässy, vaikka iskä ja äiskä väitti, että kurssimaksut on kyä suaritettu, ni ei mulla siinne ollu menemistä. Nimittäin, vaikka jotkut väittää, että huhtikuu on kuukausista julmin, ni kyä se mun miälestä on elokuu. Vai mitä meinaat seuraavasta:

Ei oo nääs tää aikusen pernin elämä mitään helppoo. Eihän tässä oo menny juuri kuukautta siitä, kummää kuuluin viä nuarten kirjoihin. Nymmää oon kärsiny aikuiselämäni aikana jo kaks rapulaa, vaikka pisaraakaan en oo mallasjuamia saati väkeviä ikinä enkä koskaan ottanu, piristeistä tai muista huumeista puhumattakaan.

Eka rapula tuli sen kohrunpoistoleikkauksen narkoosin takia. Siihen päälle mää kärsin aika voimakkaasti siitä päänympärystötteröstä. Sen ulkohalkasija om muuten semmoset reilut viiskytä senttiä, koitas ite miten hommat toimii semmonen häkkyrä päässä. No täytyhän mun sitä pitää, ettem mää vaan turhaan nualis ja tulehruttais sitä leikkaushaavaa. Hyvin se haava sitten paranikin, ei tullu minkäänmoisia komplikaatioita. Sel leikkauksen hoito-ohjeitten perusteella ei hetkeen aikaan juurikaan pirempiä mettälenkkejä tehty eikä käyty puistossa kavereitten kanssa riahumassa taikka telmimässä. Kotinurkilla vaan piti remmissä rauhallisesti tepastella.

Nää mun toimintaa voimakkaasti rajottavat kiallot kesti kokonaista kaks viikkoo! Kyä niin pitkä tisponipileteetti rassaa varmaan ihan ketä tahansa. Jonkiv verran, etten sanois runsaasti, purkamatonta enerkiaa kerkiää kertyä kenen tahansa vilkkaan pernin ohimolohkojen väliin. Sej jälkeen ku haavat oli kiitettävästi arpeutunu, ni viikon verran mää sitten tällä erää kerkisin mettälenkeillä kohottaa iskän ja äiskän rappeutuvaa kuntoo.

Sitten tuli nääs seuraava rapula. Mentiin yhtenä aamupäivänä ihan pikipäin poikkeen lääkäriin, ku mulla oli piäntä tulehrusta oikeessa korvassa ja samalla sain sellasen kennelyskä-rokotuksen. Kaikki meni oikeen hianosti, käyttäyryin mallikkaasti ja sain ropit korvaa varten. Lähtiessä viä lääkäriltä kysyin, että voinko mää mennä uimaan. Oli nääs kuuma päivä eikä erellisen rapulan kiallotkaan enää sitä uimista estäny. Se sano, ettei siitä ny varmaan mitään haittaa oo, jos mun korvat sitte puhristetaan ja lääkitään sen uimisen jälkeen. Sanottiin sitte näkemiin ja luvattiin tulla kolmen viikon päästä korvakontrolliin. Vaan kuinkas kävikään, aikamääritykset heitti täysin häränpyllyä.

Lährettiin siitä sitten kunnon mettälenkille ja Timmin Tummin kanssa uimaan sinne hiakkamontun lammelle. Aika monta kertaa mää ehrin sen Tummin pelastaaki. Viimesellä pelastusreissulla mun vasen takatassu sitten osu siinä rannan läheisyyressä johonkin verenalaseen terävään esineeseen sillä seurauksella, että isoon anturaan tuli koko sen pituurelta sentin syvä viilto. Ja vertahan siältä rupes pursuun. Pari tuntia oli kerinny kulua siitä sovitusta kolmesta viikosta, ku taas oltiin tapaamassa samaa lääkäriä. Onneks se otti mut hätätapauksena jonon ohitte suaraan toimenpirehuaneeseen. Että tää toinen narkoosi ja rapula johtu ny sitte siitä. Tikkejä tuli tassuun runsain mitoin, semmoset reilut pualitusinaa.

Liikkumiseen tuli tiätysti taas melkosia rajotuksia. Iskä ja äiskä vaihto tassusirettä pari kertaa vuarokauressa, suihkutteli ja putsas sitä mun anturaa ja jalkapohjaavähintään kerran päivässä ja syätti antipiootit perään. Aikoinaan äiskä oli yhressä pernitapahtumassa harjotellu Dollin terveen jalan kanssa sitä tassusiteen tekoo, muttei se nyn niin helppoo ollukkaan. Mutta kyä ne iskän kanssa oppi sen aika nopeesti tekeen sillai, että se sire oli napakka muttei liian tiukka. Paljon siinä siteessä on kyä erilaisia pehmeitä materiaaleja, joista tärkein oli tiätysti toi mun vaatima tyttömäisen vaaleenpunanen ulkokuari.

tassuside

Pari päivää siinä menikin aika rauhallisesti. Sittem mää kuitenki rupesin ontuun ja käveleen kolmella jalalla. Siinä vaiheessa mentiin taas pika pikaa ja kipin kapin tapaan lääkäriä. Ensten otettiin parit röntkenkuvat, joilla varmistettiin, ettei mun tassuun vaan ollu jääny mitään viarasta esinettä, lasia tai muuta vastaavaa. Ei ollu. Mutta yhren tikin solmu oli hiärtäny mun varpaani aivan vereslihalle ja sehän ny sattu joka ikisellä askeleella. Korjailtiin vähän tilannetta ja laitettiin semmoset tupot varpaitten ja anturoitten väliin, ettei se solmu enää tökkis.

Taas meni muutama päivä olosuhteisiin nähren mukavasti. Yhtenä iltana ku sitä haavaa taas suihkulteltiin, ni äiskä huamas, että nyhän tästä on pari reunimmaista tikkiä revenny. Mua oli kyä varoteltu, ettei ne tikit anturassa välttämättä kestä, ku siihen sentään kohristuu melkonen paino. Sel lisäks se haava alko vuataan, enemmänkin kai lihasnestettä ku verta. Se haava oli nääs auennu sev verran, että kunnon palkeenkiäli vanhaa anturanahkaa oli tuareen orvaskeren päällä. Sehän pukkas taas uuren lääkärikäynnin. Ja uuret antipiootit. Ja jatkoo tassusiteen käytölle. Toivottavasti nysse seuraava käynti, joka on sovittu ens kuun alkuun olis jo viimenen täv vamman tiimoilta. Sillon otetaan ne loputki tikit pois.

Määhän oon luanteeltani aika vilkas ja liikkuvainen. Näillä jatkokäynneillä sitte lääkäri kyseli, että pitäskö mut rauhottaa toimenpiteitten ajaks, kunne saattaa tuntua epämiällyttäviltä. Iskä meni sitte vastaan mun pualesta, että rauhottavia ei tarvita: Oonhan mää koirakoulussa jo sentään oppinu meneen maate ja pysyyn tarvittaessa paikallaniki. Ja hyvä oli, että kiälsi ne mömmöt. Mää oisin joutunu taas kärsiin rapulaa. Tää jatkokäyntien lääkäri usko iskää ehkä senkin takia, että se tuntee mut. Milillä on nääs itelläänki kolme perniä ja se on ollu näissä meirän pernien yhteisissä puuhissa ainakin yhtä kauan iskä ja äiskä. Se on nääs vuasien mittaan ollu yhristyksen paikallinen puheenjohtaja, joulunäytelmäkirjoittaja ja –ohjaaja, koirakatrillikoreokraahvi ja pernilenkkien ja –vaellusten koortinaattori. Että kyä mää hyvissä käsissä olin.

Rikospaikkatutkinta siä lammen pohjassa suaritettiin kans. Syyllisiks epäiltyjä oli tutkinnan alkuvaiheessa kolme, eli oliko onnettomuuden aiheuttajana rannan läheisyyressä veren pinnan alla aa) terävä kivi, pee) nuarison erustajien jäljiltä jäänyt rikkinäinen kalja- taikka muun lasipullon osa vaiko see) jokin muu terävä esine. Iskä ja äiskä kävi kahlailemassa sen rannan ilman mua, koska mää nyt oon jäävi tässä tapauksessa. Rannalta löyty aika paljon lasia, muttei onnettomuuspaikalta eikä käsikopelolta verestä. Puukkoja, veittiä tai muita teräviä metalliesineitä ei havaittu. Pinnan alla oli pari erittäin teräväsärmäistä kivee, jotka poistettiin pohjasta.

Näiren tutkimusten perusteella Ruskeesannan rikosoikeus on päätynyt olettamukseen, että kyseessä oli puhras onnettomuus, josta voiraan syyttää vaan ja ainoostaan erellistä jääkautta taikka luontoa yleensä. Elämä on. Tekevälle sattuu. Muutkin vanhat vepsäläiset sananlaskut varmaan osuvat paikalleen. Niinku esimerkiks se, että vahinko ei tuu kello kaulassa. Mulla mitään kelloo o, pari pantaa vaan. Ja ne on toiminu hyvin. Ympärivuatisella pannalla mää pirän kontaktin taluttajaan ja sulan maan aikana punkkipanta on ehkässy sel lajin lähestymisyritykset.

Neiti D, aikuinen nainen?, elokuu 2006

Se mun hoitotäti Camilla viaraili Ahvenanmaalla leirikoulussa ja lueskeli siä mun erelliset kuulumiset. Ja toi sitten mulle sen takia tuliaisiks ja lohrutukseks kengän, semmosen oikeen syätäväks tarkotetun. Se maistu torella hyvältä. Ja viä paremmalta maistu se, että Camilla oli oikeen ajatellu mua ja mun pikkasen rajotettua elämäntilannettani. Mää rupesinki jo kyseleen, etteikö noi iskä ja äiskä vois lähtee jonnekin reissuun taikka eres pitempää iltaa viättään, että mää pääsisin taas sinne hoitoon.

Camillan lisäks muutki matkaili, nimittäin ne iskän aivan enstemmäisenä tekemät pernikärryt. Ne käväs yks viikonloppu Eestissä. Siä oli eteläisessä naapurimaassamme pernien suvijuhlat, joitten ohjelmasta erikoiskirjeenvaihturimme Hile raportoi seuraavaa:

Eesti Sveitsi Alpi Karjakoerte töuuhing: Suvepäev 26. augustil Pärnumaal! Helsingi veotiimi numega Sveitsiläiset Vetäjät eesotsas Hilkka Berglindiga, kes bernikäru lahkelt laanutisad. Tuulile, Raunole ja nenede Bossile bernikäru vedamise demonstratsioosinemese eest.

suvijuhla

Että näin. Ite en hirveesti matkaillu ton anturajutun takia. Mutta täytyy sanoo, että ympäristöoppia opiskelin ihan uurella tavalla. Löysin nääs kartalta paljon sellasia mettämaastoja korvaavia narussakuljettavia kävelyreittejä, joita en aiemmin ollu tiänny olevankaan. Vapaat kirmailut näreiköissä ku oli nääs kaikkien tohtoreitten tuamioissa kiällettyjä. Koirapuiston kavereita ja niitten kanssa telmimistä mää kyä kovasti kaipasin.

Viis viikkoo mää nääs tepastelin kiltisti narussa kävelyvauhtia pitkin päällystämättömiä kevyen liikenteen väyliä ja mettäpolkuja. Kyähän ne lenkit riittävän pitkiä oli, mutta ei siinä remmissä juurikaan kuntoo kohottavia intervalliharjotuksia tehty. Ulkoillessa jouruin käyttään aina vasemmassa takatassussa saapasta ja tassusuihkussa kävin parikin kertaa vuarokauressa. Suihkun jälkeen se koipi kuivateltiin ja pursotettiin sitten tuupista hunajarasvaa anturaan ja lopuks viä peiteltiin tassu siteeseen. Hoiron loppuvaiheessa ruvettiin kyä käyttään jo semmosta kevyempää sirettä. Jos ny jollain sattuu oleen onkelmia sen tassusiteen rakentamisessa, niimmää voin kyä neuvoo. Meinaan kokemusta o.

donna ja krinja

Sitten iskä vihroinki sano, että ny lähretäänki kuule taas vapaasti juakseen mettään. Se mitään .juassu. Köpötteli vaan mun perässäni, kummää kirmasin pitkin ja poikin kankasmettää, semmosta pehmosta maastoo. No em määkään kyä jaksanu spurttailla siä ku puali tuntia, ni jopas olinki aivan puhki. Iskä totes kuitenki, että ohan meillä viä viikko aikaa kohottaa kuntoo. Meillä oli nääs viikon päästä pernilenkki, jota ennalta mainostettiin semmoseks melko pitkäks, niinku pualentoista penin kuuluman mittaseks. Ja mää olin viä nääs sen lenkin vetäjä, kartallukija ja muutenkin vastuussa koko touhusta.

No eihän sinne lenkille sitten uskaltautunukkaan muita ku likkoja : Ayda, Brynja, Edda ja mää. Sev verran olin kuntokoulussa siinä viikon mittaan viaraillu, että helposti juaksin tän lähes viirentoista kilsan lenkin pikkasen vajaaseen kymmenneen kilometriin. Oikomiset johtu kyä täysin musta riippumattomista syistä. Ja määhän kunnioitin muitten osaalistukien aikatauluja. Lenkin jälkeen paistettin viä makkaratki ja johan sillon rupes tuleen poikiakin paikalle. Elmeri, Eppu ja Otto oli nääs käyny sytyttämässä nuation ja paistatteli sev viäressä päivää lievässä tihkusateessa meitä likkoja tai makkaraa orotellen.

Neiti D, syyskuu 2006

”Kyä ny o maailman kirjat sekasin”. Mää oon kuullu joskus tämmösen vanhan kansan sanonnan. Meillähän niitä kirjoja ov vaan kaks, mutta sekasin meni nekin. Iskä lykkäs nääs jo syyskuun lopussa sem mun aapiseni, missä opetetaan löytään kanttarelleja, meirän kirjaston vasemman takalohkon luoteiskulmaan. Siäniä ei ollu nääs näkyny. Almanakan mukaan taas samaan aikaan alko jo talvikausi, ku Tapparan äijät alko rakenteleen sellasia kuvioita, joilla saaraan pikkumusta vastustajan pömpeliin. Liikakauren alku oli aivan mainio. Ennen ekaa SM-liikapeliä Tappara oli nääs tasoissa kaikkien muiren kanssa.

Tiärä nyssitte onko toi siänestyski muuttunu enempi talviurheilulajiks, kuv vasta lokakuussa muutaman kunnon sateen jälkeen niitä vahveroita sekä keltasina että suppiloina rupes mettästä löytyyn. Täytyy kyä sanoo, ettei iskääkä just siinä tilanteessa hirveesti kiinnostanu meirän yhteiset kuntokoulurojektit. Siä se vaan hiipi nenä maassa, vaikka mää pahasti pelkään, ettei se hajuaistin perusteella itte niitä siäniä löyrä.

Hiukan vilkkaampaa vauhtia mulle löytyki siältä koirapuistosta. Kyä oli hianoo taas pitkästä aikaa nährä kavereita. Ja ajatteles ihan itte, kokonaista kaks kalenterikuukautta kerkes kulua, etten mää nähny Hillaa ollenkaan. Jälleennäkemisen riamu oli tiätysti rajaton, ku Hilla poikkes kylässä. Laitettiin nääs yhressä matot ojennukseen ja sohvatyynyt järjestykseen. Sitte me pistettiin viä varaston koivuklapitkin aivan uuteen siistiin pinoon ja mettässä vähän kurmuutettiin toisiamme. Ei se iskän kuntokouluohjelma ollu kuitenkaan täyrellinen. Muutaman tunnin ku Hillan kanssa riahuin, ni johan alko tulla yläluamee okulaarin päälle. Mutta torennäkösesti me riahutaan taas jatkossaki.

Ennenku se tassuhaava sattu, ni samana päivänähän mää olin sille tohtorille valitellu pikkasesta korvatulehruksesta. Se lääkäri sillon sano, että mun kannattas ehkä välttää tota vehnän syämistä, kusse kuulemma voi aiheuttaa justa niitä korvaoireita. Ehäm mää nym mitään pullaa ollu siihen astikaan mussuttanu, mutta sillon loppu nääs kaikki muukki makaroonit ja leiväjjämät. Kyä mää kuitenki pualeni oon pitäny ja osani verotan erelleenki niistä leivän päälle laitetuista kinkuista, juustoista ynnä muista tarvikkeista.

Yks lauantai törmäsin mettässä semmosiin punatakkisiin ja –lakkisiin miähiin, joilla oli pyssykki olalla. Ne ois hirveesti halunnu mut mukaansa jahtaan sellasta kolmen henken hirviperhettä, jonka ne oli karottanu yhrelle sualle. Niillä ku ei nääs ollu omaa koiraa mukana, ni sen takia ne ois halunnu käyttää mun palveluita. Mää kiältäyryin. Mulla mitään mettästystä vastaan o. Mutta mää olin nääs jo pari päivää aikasemmin löytäny itte oman riistani. Siähän se oli keskellä umpimettää, jonkun huuhkajan tai muun viirupöllön tuare ruho. Kerkesin mää sitä jonkiv verran höyhentään, nylkeen, perkaan ja pikkasen maisteleenki, ennenku iskä kerkis hätiin. Yllätys mulle oli se, että iskä on näköjään niin suuri lintujen ystävä, että se käski mun välittömästi jättää sen siivekkään rauhaan. Mää yritin selittää, että tää ny ois kyä täysin suasitusten mukanen vehnätön ateria, riisiäkään en tarvis. Ei se uskonu, väitti vaan että mulla on kotona muka parempaa ruakaa.

donna ja ramu

Nyhän on niin, että se Maunulan koirapuisto, jossa mää aika usein käyn kavereita tapaamassa, on kaavotettu asuntoalueeks. Kukaan ei vaan oikeen tunnu tiätävän millon se rakentaminen mahrollisesti alkaa. Mutta sen alottamisen pitkittämiseks käyrään ny armotonta viivytystaistelua. Mää nääs kerran juoksin siä semmosta suht vilkasta vauhtia niin, että tanner tömisi. Ramun äiskä oli kuitenki sitä miältä, ettei se mitään töminää ollu, vaan tärinää. Että just siinä kohrassa maa tärähteli sillai, että joku luala, maakellari tai vähintään muu ontto kohta siä maan alla muka täyty olla. Hurjimmissa skenaarioissa arvuuteltiin jopa soran jälkeistä asekätköö. Ne yritti saara meitä koiria kaivaan siihen kohtaan pikkasen isompaa kuappaa, mutta meillä oli just leikit kesken. Parin päivän päästä löyty pistolapio ja arvaa mitä siältä maan uumenista reilun pualen metrin syvyyrestä löyty. Vanhaa rakennusjätettä, siis niinku vuarivillaa ja jätemuavia, jokka ei varmaankaan ois hellyttäny museovirastoo suajeleen sitä koirapuistoo. No eikös siältä sitten hetken perästä löytyny vähän isompia kiviä, jokka oli asettunu melko säännöllisen ympyrän kehälle. Ja sillä kertaa oltiinki jo ihan aikusten oikeesti yhteyressä museovirastoon, että ny täältä varmaan löyty vanha viikinkihauta. Tulkaa ny nopeesti kattoon ja suajelkaa. Konstit on monet, sano sekin mummo joka eteenpäin lumessa ja samalla pyyhki pöydällä kissaa. Mää kyä luulen, että kaikista paras koirapuiston suajelukeino olis ostaa jostain hyvin varustetusta kaupasta kilon pussi liito-oravan papanoita ja kylvää ne puitten juurelle. Meinaan vaan, että oraviahan siä on runsaasti. Niitten liito-ominaisuuksista mää en kyä tiärä. Mulle se puisto on tärkee sen takia, että siä hoituu nää mun sosiaaliset suhteet ja sel lisäks siä voi leikkiä kavereittein kanssa. Tällä hetkellä mun kaikkein parhain leikkikaveri on ehrottomasti Ramu. Se osaa nääs niin ihanan hellästi purra mua kurkusta, kummää kellahran selälleni ennen tai jälkeen meirän yhteisiä pikajuaksuharjotuksia. Sitä paitti Ramun niskanahkaki on semmosta elastisen venyvää sorttia.

Lokakuun lopussa oliki sitte synttäreitä kerrakseen. Ensten nääs jukki ja äiskä kävi Viltsun yks-vuotispileissä. Mää en sinne päässy, ku Viltsulla on ne kaks kissaa, Siiri ja Pähkinä. Viltsun kanssa mää pärjään kyä ihan hianosti. Se ei ees verä mua hännästä taikka roiku mun korvissa, niinku yks semmonen yhreksän viikkonen pernipentu Dumbo, jonka satuin vähän aikaa sitten tapaan. Iskä kyä totes, että ihan samalla lailla mää muka itte toimin saman ikäsenä. Mää oon kyä tasan varma, etten oo iskän korvissa taikka hännässä ikinä roikkunu.

Seuraavat synttärit oliki sitte siä koirapuistossa. Maunulan seniori, koirapuiston kruunamaton kuningas, johtaja Hupi täytti kokonaiset seitsemäntoista vuotta. Juhlakalu itte kävi vastaanottamassa onnittelut, luki tarkasti päivän postit, otti muutaman reippaan hölkkäaskeleenkin ja nautti varmasti saamistaan runsaista lahjoista, jotka koostuivat pääosin hänen henkilökohtaisesta herkustaan: possunkorvista.

Sitten viä lauantaina oli tossa meirän naapurissa ton kauppakeskus Jumpon seitten-vuatisjuhlat. Siä on kaikissa sisääntuloaukoissa semmoset kialtolaput, että tänne ei sitten koirilla o mitään asiaa. Stockmann on nyssitte majottunu sinne viime vuanna valmistuneeseen laajennusosaan. Stockan (tampereeksi Stoka) politiikka on kuitenki sellanen, että karvasempiakaan asiakkaita ei hyljeksitä. Niimpä mää olinki siä paikallisissa juhlissa halipernikeikalla Aydan ja Brynjan kanssa. Käväsin leluosastollakin, mutta eihän ne kakarat musta ollu kiinnostunu. Kaiken maailman parpeja, äksön mänejä ja muita kuormureita ja pehmoleluja ne vaan hipelöi. Mutta nää aikuset kaupassakävijät ja varsinkin paikalliset myyjät oli ihan myytyjä. Sen lisäks sain palkkioks viä uuren pehmosen vinkulelun ja puruluun.

donna, ayda ja harri

Ookko muuten huamannu, että ku pirempään täälä ihan etelässä asustelee, ni tohon puhekiäleen rupee tuleen kummallisia konsonantteja. Määkin käytän näköjään peetä, seetä, reetä ja jopa ehkä ähvääkin melkeen ku starilainen. Mutta ja vaikka elämä on, ni perninä aion kyä pysyä tästä ereskin päin enkä tuu juuriani unohtaan.

neiti D, lokakuu 2006

Mää en kyä ihan helpolla hermostu eikä iskäkään muista, että mää oisin koskaan ikinä millekään tai kellekään suuttunu. Mutta joku raja se om mullakin. Yks päivä nääs pari semmosta ihan rehrin ja reippaan näköstä nuarta miästä soitti ovikelloo ja saapasteli suaraan olohuaneeseen ennenku mää kerkisin niitä eres kunnolla morjestaan saati nuuskiin. Ja arvaa mitä ne teki? Tarras kiinni meirän sohviin ja rupes retuuttaan niitä pihalle. Sillon mää ajattelin, että kyä tässä ny jotain häikkää o, nehän näyttää selvästi varastavan mun köllöttelyalustat. Määhän nostin siitä aikamoisen metelin. Mää yritin iskälleki selittää, että kato ny hyvä ihminen mitä täälä tapahtuu, missäs sää ny ittekki tästä lähin löhööt ja katot niitä kiakkopelejä ja muita komerioita. Iskä oli varmaan ihan sokissa tai muuten lamaantunu, ku se vaan tyynesti seuras sivusta tilannetta. Mää sentään yritin pitää meirän pualta ja juaksin ja haukuin ulos asti kattoon, kunne kaverit heitti meirän sohvat niitten umpikuarma-auton lavalle. Mää olin kyä tosi vihanen, että tämmöstä voiraan tehrä ihan keskellä kirkasta päivää, vaikka luntahan sillon kyä sato, aika reilustiki.

Kummää sitten riittävän selvästi ja ponnekkaasti ilmasin, että tää peli ei ny kuulkaa kyä vetele, ni tulihan ne kaveritki vihroin synnintuntoon. Ne kanto nääs sohvat takasin olohuaneeseen. Vaikka ne ei kyä ollu samat. Niissä oli semmonen uuren karhee tuaksu, että olis niinku just paketista otettu. Eikä niissä ollu viä ees yhtään perninkarvaa. Ne kaverit sitten rapsutteli mua vähän aikaa ja pyysi viä iskältä allekirjotuksen semmoseen paperiin, ettem mää kanna niille kaunaa näistä tapahtumista. Hyvät sohvat me tässä vaihrossa saatiin. Mutta mitenkähän ois käyny, jos mää en ois ollu paikalla vahtimassa, että torellakin saaraan uuret niitten vanhojen tilalle?

tää on mun sohva

Joo, nykysin mää käyn yälläkin aina kattomassa, että ne uuret sohvat on varmasti tallella. Samalla mää aina pikkasen testaan, missä asennossa niillä saa parhaimmat unet. Huanoo asentoo en o viä löytäny.

Himpuv verran hurlumheita ja hulapaloota oli taas havaittavissa Ruskeesannalla ja lähiympäristössä. Hillan iskä piipahti nääs taas Kiinassa ja Hilppis tuli meille kyläileen. Määhän sain viime vuanna aika paljon jopa runsaasti nuuskaa ja noottia siitä, mitem mää koko ajan pomotin ja kurmotin Hillaa. No nymmää annoin sen olla sisätiloissa suht koht rauhassa. Mettässähän me riahuttiin tiätysti molemmat sillai, että sammaleet onny sitte hyvin pitkälti ihan uuressa järjestyksessä.

Hilppis pääsi käymään siä mun koulussaki. Meillä oli teemana toi liikkeestä istuminen. Hyvin se Hillaki seuras ja istuki aina sillon tällön. Semmosesta piänestä puutteesta ne opet sitä pikkasen moitti, meinaan että se oli tyystin unohtanu ton perusasennon mistä kaikki liikkeet lähtee.

Hilpeetä ja huimaa menoohan meillä Hillan kanssa tiätysti oli, mutta mutta. Koirapuistoon mää en Hilppistä taira enää uskaltaa viärä. Se nääs hurmas siä välittömästi Ramun, sem mun poikaystävän ja parhaan leikkikaverin sillai, ettei Ramu nähny, kuullu tai haistanu ketään muuta Hillan. Seuraavalla kerralla kummää sitten näin Ramun, nimmää kyä keskustelin sen kanssa aika vakavasti tästä meirän suhteesta ja uskollisuuresta yleensäki. Ja sitten mää heittäyryin Ramun eteen selälleni.

marraskuun ilta

Ku Hilla oli palannu Tervakoskelle, ni seuraavana aamuna mää nukuin omaan henkilökohtaiseen kaikkien aikojen ennätykseeni: puali kymmeneen! Erellinen ennätys parani kerralla reilun tunnin melkein pualitoista! Kerkesin just ja just aamulenkin kipasta, aamutoimet suarittaa ja aamupalan syörä kujjo seuraava perni soitteli ovikelloo ja köpötteli ovesta sisään. Wäiski eli se Dollin veli tuli nääs meille päiväks evakkoon. Niillä oli kotona ristiäiset ja joku kummin kaima tai muu kasteviaras oli allerkinen perneille. Emmää sitä wanhaa herraa leikkiin saanu vaikka kuinka yritin, mutta käytiin me kuiteski senioripernien lenkillä. Se on semmonen iäkkäämmille perneille tarkotettu luannossa liikkumismuato, jossa matkavauhti sopeutetaan aina osallistujien kunnon mukaan. Oli siä Wäiskiä vanhempiaki mukana ja selvittiinhän me pualestatoista kilometristä tasamaata vajaassa tunnissa.

Sitte ku Vilma tuli illalla hakeen Wäiskiä takasin kotio, niin ne kerto meille minkä nimen se Vilman pikkusisko oli saanu: Minttu Eveliina. Ton ensimmäisen nimensä se sai Dollin ja Wäiskin oman äirin kutsumanimen mukaan (sen virallinen nimihän oli Alppimajan Daniela).

Seuraavana päivänä oliki sitte heti aamulla kirkonmenojen jälkeen vähän vauhrikkaampi pernilenkki. Ja munhan piti tiätysti kipittää runsaan osallistujajoukon kärkiryhmässä, ku ohjelman mukaan mää olin sen lenkin kartallukija. Vaikkem mää mitään karttaa tarvinnu, tutuissa Mätäkivennummen maastoissa me kuljettiin. Kaksjalkaset kulki pitkin polkuja ja mettäteitä, muille osallistujille mää esittelin ojia, lätäköitä ja suan lämpäreitä.

Iltapäivällä olikin sitten tän vuaren viimenen koulupäivä. Kyähän mää siitäkin aika hyvin selvisin. Piänet moitteet tuli opelta siitä, että mää rupesin haukotteleen kesken tunnin. Mää yritin selittää, että on kuule ollu aika huimaa menoo koko viikon, muttei se mitään ymmärtäny. Sano vaan tunnin lopuks, että seuraavan kerran nährään sitten maaliskuussa. äiskä kyä uhkaili, että tota liikkeestä maahammenoo jourutaan harjotteleen koko loman ajan.

neiti D, marraskuu 2006

Vuasittain jaettava Vuolasvirta-palkinto on korkein Suamen Kennelliiton myäntämä huamionosotus ansioituneille koirankasvattajille. Ja arvaapas kuka sen tänä vuanna sai. Tiätysti mun Kaukajärven isoäitini Hilkka. Mää niistä pistelaskusysteemeistä paljon ymmärrä, mutta kyä mun ja Hillan, eli koko i-pentueen, nimet oli kuitenki mainittu niitten koirien joukossa, jotka oli eresauttanu tän pystin saamisessa.

joulutonttu

Mua onny viime aikoina haukuttu kriminaaliks. Mää tiärän, että toi Krimi on tiätysti se niämimaa jossain Mustan meren rantamilla ja naali pualestaan, niinku kaikki muutki varmaan tiätää, semmonen valkonen napakettu. Krimi- ja terminaalin pualestaan erottaa toisistaan siitä, että tän jälkimmäisen etuosa tarkottaa vanhaa Rooman vallan aikasta kylpylää. Nää tiarot ja vaktat kum mulle kerrottiin, ni arvaa vaan, rupesinko mää miättiin, että mistä ny ihan oikeesti on kymysys? Juristit ja muut lainoppineet mulle sitten selitti, että varkaureks tulkitaan sellanen tapaus, jossa ilman uhrin tiatoo siltä vohkitaan jotain sen omaisuutta. Että tää menee ny kyä enempi joko törkken näpistyksen taikka liävän ryästön pualelle. Nimittäin kunne kaikki uhrit näki mitä mää tein. Liäventäviä asianhaaroja on kuitenkin runsaasti. Ensinnäkin mää oon toiminu hirveen hellävarasesti, minkäällaisia vammoja, sen paremmin ruumiillisia ku henkisiäkään ei oo syntyny, eres mulle. Toisennakin kaikki nää jutut on tehty ilman ennakkosuunnitelmaa täysin julkisesti kirkkaassa päiväv valossa, vaikka joulukuun ulkoilman valaistus ny oliki enempi semmosta harmaata ja lumetonta keskellä päivääki. Siitä mää en kyä ota vastuuta, se kuuluu meteorolookian laitokselle tai viä sitäkin korkeemmille tahoille. Kolmanneks kaikki nää niin sanotut uhrit tasav varmasti tuntee mut entuurestaan ja tiätää mun tapani ja harrastukseni. Ne on aika usein jopa rapsutellu mua korvan takaa ja verpaalisestiki kehunu mun ominaisuuksia, joista erityisesti ny just tässä yhteyressä haluan mainita kiltteyren ja vilkkauren. Neljänneks mää haluan korostaa, että sillon ku melkein kaikki mun henkilökohtaset avustajapehmoleluni oli taas kertaalleen leikkaus- tai ompelujonossa, ni ei kannattais semmosia hapsullisia tai pampulallisia hanskoja, lapasia, vanttuita, rukkasia, tumppuja taikka muitakaan käsineita ihan mun silmien eressä saati korkeurella heilutella. Niitähän mää kyä myännän ryästäneeni, mutta ihav vaan leikkimiälessä. Viirenneks viä kerrottakoon, että nää käsissä pirettävien lämmittimien alkuperäiset omistajat on aina saanu omaisuutensa melkein tai ainakin likimain vahinkoittumattomina takasin ja iskä on pyyrelly omaisuuren haltijoilta hirveesti ja ennen kaikkee vilpittömästi anteeks. Mää jäänki nyssitte orottaan korkeemman hallinto-oikeuren ennakkopäätöstä siitä, miten vanttuita tulee jatkossa käyttää: pitääkö mun olla vaan tumput suorassa vaiko eikö?

Joulukuusen, ja viä tosi hianon semmosen, pistäyryin hakemassa Hillan mettistä. Jouluaattoiltana mää löysin sen kuusen juurelta täyrennystä mun apujoukkoihini. Sen kaakattavan sorsan ääni on kyä jo ny pikkasen käheenä. Kettu jaksaa viä himpuv verrav vinkua, kummää sitä oikeen kovasti kohtelen. Ainoo, joka ei oo koko aikana sanonu mitään, on semmonen pitkän pitkä punanen melkeen tuhatjalkanen mato. Mää oon yrittäny sitä kovasti elvyttää ja piränkin aina tassua sen niskan päällä, josko se siitä vihroin tokenis. Joulupäivänä sitten Ruutus (stadiksi Brutus) kävi moikkaamassa mua. Mutta hyvä oli se Hillalta haettu kuusi. Ei me ees kaksin Ruutuksen kanssa saatu sitä kaadettua vaikka miten pyärittiin piirileikkiä sen ympärillä. Eikä onnistuttu puunkaatohommissa Tapaninakaan Viltsun kanssa. Sev verran vauhrikasta meirän meno oli, ettei iskä millään onnistunu saamaan meitä rauhottuun sen kuusen viärelle.

donna ja viltsu

Senhän ny kyä arvas mitä niistä lapasten ryästelyistä seuras. Talvilomaa mun olis pitäny viättää, mutta koulunpenkillehän mää pääryin. Iskä ja äiskä oikeen ehroin tahroin unohteli omia hanskojaan vähä minne sattu ja sitte mun piti tuora ne kiireev vilkkaa takasin. Helpostihan mää ny tämmösen jutun juanen ymmärsin, ku siinä vaihtokaupassa mää sain aina piänen makupalan. Tälläi kouluolosuhteissa se toimikin ihan hyvin. Mutta emmää silti anna takuita, ettenkö viä joskus tosielämässä saata vaikka pikkasen aikaa ennen palauttamista leikkiäkin niillä tumpuillla, jos vaan satun sellasia irrallaan löytään.

neiti D, joulukuu 2006

Tuareen nuaren vuaren kunniaks mää päätin korkata tähän historiikkiinki uuren sivun. Ens kerralla tavataanki sitten tän Lyhyen historian II osan 2. jatko-osassa.

Ronna