II OSAN 2. JATKO-OSA

talven riamua

Ja soon taas moro!

Vuarev vaihteessa oli taas perinteiset koirien paukkuarkuuskokeet. Mää alkuillasta vähän toisella korvalla kuulostelin, että olisko siinä testissä mitään järisyttävää uutta paukkua. Mutta kusse oli vaan sitä vanhan toistoo, ni emmää jaksanu siitä oikeen kiinnostua. Pistin vaan silmät kiinni ja rupesin nukkuun. Meillähän koulussaki nääs räiskitään melkein joka tunnilla käsiaseella, ettei siinä ny juur mitään uutta ollu. Mua nää muutkaan uurenvuaren traritiot stressannu. Tarja sai jutella ihan rauhassa, enkä mää jaksanu kiinnostua sen paremmin Wiinin vilharmoonikkojen Strauss-tulkinnoista ku Pisooshoohvenin mäkikisoistakaan. Enempi harrastin tota luannossa kirmailua.

Nysse irrallinen hanskaki sitte löyty. Ramun äiskä nääs purotti ja hukkas siä koirapuistossa toisen hanskansa ihan täysin vahinkossa. Sitä sitten etittiin oikeen koirien kanssa, ku kissojahan siä ei juuri oo näkyny. Vento sen ekana oli löytäny sillai, ettei tää ettijäporukka tiänny siitä mitään, kusse oli ihan näkymättömissä toisessa päässä puistoo. Mutta kun se lähti kotiin, nimmää nappasin sen hanskan. Ku iskä sitten huamas, että se oli mulla, ni se sano mulle: ”tuo”. Ja mää kipitin suaraa päätä välittömästi hanska suussa iskän eteen istuun ja vaihroin sen hanskan keksinpalaseen. Kyä mua sitten kehuttiin taitavaks ja viisaaks ja vaikka miks.

Osallistuin taas parille pernien puuhislenkilleki, meinaan ku ei niitä enempää tähän kuuhun sattunu. Ekana oltiin Nurmijärvellä Röykässä Martan, Sylvin, Tyynen ja Pirkon takapihalla juaksentelemassa. Melko hulppeet lenkkeilymaastot niillä on siinä Sääksjärven maisemissa. Meirän piti alunperin mennä yhteen saareenki käymään, muttei meistä kuitenkaan ollu vetten päällä kävelijöiks, kusse jääpeite oli melko olematon. Toinen lenkki oli sitte äkkijyrkän Miinan takapihan ja lehmien tuntumassa Uutelassa. Eikä ollu merikään viä ehtiny yhtään jäätyä. Brynja kävikin sitten oikeen koittamassa miltä tuntuu uira semmosessa plus neljä asteisessa meriveressä. Mää en niitä tuntemuksia tällä kertaa päässy kokeileen. Iskä ja äiskä sano nääs aika topakasti ”EI !”, kummää yritin lähestyä sitä rantaviivaa.

Pientä remonttia oon iskän kanssa tehny. Mää en oo mitään rikkonu, iskän syytä tää kaikki on. Se teki nääs mulle aikoinaan puusta yhristetyn syämä- ja juamakuppien telineen, ettei mun tarvi einehtiessä taikka juaressa kumarrella. Ihan hyvä vehjehän se on ollu, ei siinä mitään. Mutta iskä meni hölmöyksissään lakkaan sen semmosella ihmisten huanekaluihin tarkotetulla kuivien tilojen lakalla. No eihän se ny tiätenkään mun käyttööni sovellu. Syäressä mulla saattaa joskus harvoin jokunen nappula purota kupin ohi lattialle. Mutta kummää juan vettä, ni lähimmäisten kannattaa varautua semmoseen metrin parin turvaetäisyyteen. Sitä nimittäin roiskuu yleensä lattialle muutaman neliön alueelle. No siitä syystä tän entisen syämä&juamatelineen pinta ja jalat eli tassut on kokenu aika kovia eikä niitä oikeen enää pystyny saamaan uuren verosiks. Iskä tekikin sitten mulle samoilla mitoilla kokonaan uuren version. Tällä kertaa se laitto pintaan semmoset lakat ja lahonsuaja-aineet, että nymmää saan halutessani kuulemma ottaa juamakuppini telineineen mukaan vaikka suihkuun taikka uimaan, jos tarve niiv vaatii.

Tiärä sitten johtuuko se viskositeetista, peehoo-arvosta, kalsiumista vai mistä, mutta kummää juan piimää samasta kupista, ni siitä ei kuule pisaran pisaraa pääse tippuun lattialle asti.

taidetta donnasta

Ai niin, multahan meinas ihan kokonaan unohtua, että mää olin viime vuanna oikeen taiteilijan mallinaki. Useemman tunnin mää kökötin ihan täysin liikkumatta paikalleni jämähtäneenä, ku Milla teki musta ton lyijykynäpiirustuksen. Ja siinä valokuvassa, mistä Milla ton kuvan piirsi, ei o havaittu liikettä viäläkään.

Valokuvista tuli miäleen, että musta on kyä tullu melkonen linssilure. Oon nääs poseerannu parissa viimesimmässä pernilehressä ja ny mun kuvaa kyseltiin jo Kirkkonummen Kennelkerhon aviisiinki. Nehän on tiätysti molemmat melko piänilevikkisiä julkasuja, mutta ny rävähti levikkiä ja julkisuutta oikeen kunnolla. Pistäyryin nääs Iitun kanssa Ankkalinnassa Neulankärjen koirapuistossa Akua moikkaamassa ja hetihän siitä oli juttua Akkarissa. Mua on kuvasta ehkä hiaman vaikeeta erottaa, mutta tekstistä löytyy kyä toristeet mun Ankkalinnan viarailustani. Akulla oli taas kerran liäviä vaikeuksia, tällä kertaa koirien kanssa ja se joutukin pikkasen komentaan meitä viarailijoita: ”Maahan, Donna! Rauhoitu, Iitu!”. Mää en viitti tässä kertoo ja paljastaa koko tarinaa, mutta voit itte lukee sen Aku Ankan numerosta 4/2007. Mää yritin saara lupaa laittaa tähän oikeen sen kuvanki, muttei ne suastunu. Kaikemmaailman kopyraitit ku rajottelee pikkasen sellasta toimintaa. Aku Ankan päätoimittaja pahotteli toki tilannetta, mutta lohruttihan se vähän, kusse sano, että mää oon kyä torella vallottava!

tää kuva ei valitettavasti oo Ankkalinnasta

Meillehän on tullu Akkari jo monta vuatta, iskähän on lukenu sitä jo nöösistä asti. Iskä sitten nääs aikoinaan ajatteliki, että se vois yrittää sivistää Dollia ja tilas sen nimellä Aku Ankan. No siältä tilausmyynnistä sitten jonkin ajan päästä soitettiin iskälle ja tarjottiin muitakin Aku Ankka-tuatteita, niinku Roope-setä lehtee ja muuta sellasta. Samalla se myyjä kyseli, että onkos se Dolli jo niin vanha, että se osaa ite lukee. Iskä joutu siihen toteen, että kyä se enempi ov vaan kuvien katselun asteella. Sem pualeen, em määkään o viä oppinu ees tavaan.

Neiti D, tammikuu 2007

Mää oon tehny pikkasen hankintoja. Iskällä ku on noita kaikem maailman puutyävempeleitä, ni ajattelin hommata ittelleniki oikeen kunnon tyäkalut. Hollolasta löysin paikalliselta satulasepältä ittelleni sopivat upeet nahkaset länkivaljaat, sokeitten myymälästä tarttu tassuun rottinkiaisat ja lopuks viä hommasin tarjoushintaan yhren punasen pulkan. Niillä ajattelin ny tässä enshätään talvikeleillä pärjätä. Kesäks mulla onkin jo valmiina kärryt, mutta ne onny tilanpuutteen vuaks osina varastossa.

Määhän oon kyä harjottelumiälessä verelly tyhjiä kärryjä ja pulkkaa. Muttei niihin viä oo kukaan uskaltanu tulla kyytiin. Ku Papu oli nääs kasvattajansa luana äitiyslomalla kuuren piänen pikku-papun kanssa, nimmää kysäsinki sen kotiväeltä, että miten ois? Nora, Matias ja Patrik on sevverran kovaluantosia kavereita, ettei niitä huimannu yhtään. Ne oli nääs heti valmiita koekaniineiks. Ja hienostihan se vetohomma meniki varsinki äiskän kanssa, iskän kanssa tuppas tuleen vähän ylimääräsiä kurveja. Ehämmää ny näin ekalla kerralla kauheen pitkään jaksanu siitä hommasta innostua, väsährin melko nopeesti. Mutta eiks sitä niin sanota, että harjotuksen kertaus tekee mestarista opintojen äirin vai miten päin se vanha vepsäläinen sanallasku menikään?

Mulla onny tähän ekaan oikeeseen vetojuttuuni liittyen piäni ropleema. Meinaan nääs, että en osannu valita mikä noista kuvista ois paras. Laitoin ne tähän sitten kaikki. Ekassa kuvassa on tiätysti Nora, seuraavassa Matias ja alimmaisena Patrik.

Nora kyydissä

Matias pulkassa

Patrik saa kyytiä

Eikä siinä viälä kaikki. Tyärintamalla nääs keikkaa pukkas. Mulla alko ny ihan säännölliset hommat. Jokasen kuukauren ekana tiistaina oon nääs luvannu viarailla halipernihommissa Kustaankartanon vanhainkorissa. Ekalla keikalla siä oli mun kanssa Dumbo, Io, Sasu, Tessi ja Usva. Kyä meistä siä tairettiin jonkiv verran tykätä. Ainakin pari mummoo mua vannotti, että tuutte sitten pikasesti uurestaan. Ja Kustiksen laskiaisriahassahan me seuraavan kerran jo tavattiinki. Siä oli mukana muuten sama porukka, mutta Tessin tilalla oli Hilma. Heseva-talossakin mää kerkesin viarailla Bellan, Dumbon, Fonzon ja Lunan kanssa. Nuaremman polven halauksia ja rapsutuksia mää kävin kerjäämässä Päiväkummun päiväkorin talvitapahtumassa Pyryn kanssa.

Ehrin mää silti taas kiitettävästi osallistua pernien puuhislenkeilleki. Vaakkoissa näin taas Hillankin pitkästä aikaa. Ja arvaat varmaan, että vauhtia riitti. Täytyy sanoo, ettei me juuri kovin paljon muita huamioitu, ku painettiin kylki kyljessä pitkin umpihankee.

Ku helmikuussa kuiteski taas oli tää Valentiinin päivä, ni pitäähän mun ny mainita nää muutkin pernilenkkikaverit: Aapeli, Allu, Ayda, Bruno, Brynja, Dallas, Edda, Eetu, Elmeri, Elmo, Emppu, Eppu, Fido, Fonzo, Ida, Iitu, Io, Jesse, Joi, Krinja, Martta, Nea, Oili, Onni, Ossi, Otto, Peppi, Pimu, Pirkko, Saska, Sasu, Tindra, Tyyne, Vanja ja Xani.

Hillan ja Iitun kanssa Vaakkoissa

Koirapuistossa, mettässä tai ihav vaan lähiympäristön narulenkeillä mää oon päässy telmiin sellasten karvakuanojen kanssa ku: Alma, Brutus, Daco, Eino, Emma, Frodo, Iitu, Iliana, Into, Jade, Jedi, Jekku, Juuso, Kasperi, Laku, Lilo, Lumi, Martta, Melli, Metallica, Mono, Nasu, Netta, Onni, Panja, Pax, Puksi, Puttonen, Ramu, Remu, Rhonda, Ria, Rita, Sani, Tuisku, Vento, Viima, Vilma, Vilperi, Zero ja ässä.

Mää oon aina luullu, että noi nen-päätteiset nimet viittais enempi tonne Savon suuntaan, mutta totuus onki ihan täysin toinen. Ton Puttosen, joka on semmonen musta lapukka, etunimeltään kuulemma Reino, mää tapasin tua Etelä-Helsinkissä, Rajasaaren koirapuistossa. Ja samassa paikassa mää kuulin kerran ku yhrelle pokserille annettiin ohjeita: Kymäläinen, tänne! Tulihan se sitte loppujen lopuks.

Sehän oli kyä pari jo päivää maaliskuun pualella ku telkkarista tuli neloselta semmonen ”Häntä pystyyn” ohjelma. Siinä kerrottiin Haliperneistä ja näytettiin kunne viaraili Kaunialan sotavammasairaalassa. Siä oli paikalla Dumbo, Bonzo, Ida ja Remu moikkaamassa veteraaneja. Mää en just siinä telkkariohjelmassa esiintyny, mutta Kustaankartanon sisäisessä kaapelitelevisiossa on pyäriny siältä laskiaisriahasta kuvattu vireo, josta saattaa löytää munkin hahmoni.

Tosta julkisuuresta viä sev verran, että taas mun nimi oli pari kertaa lehressä. Tällä kertaa Ilta-Sanomissa 13. ja 27. helmikuuta. Juu ei, emmää mitään lööppiä ollu aiheuttanu tai muuten huanosti käyttäytyny. Satuin vaan osallistuun yhteen Suamen mestaruuskilpailuun. Selvitin parit alkuerät, mutta kolmanteen en viittiny enää osallistua. Ne välierät ku o just samana päivänä, ku mulla ojjo sovitut trehvit: pernilenkki tossa meirän omassa tutussa mettässä ja mää itte oon viä kartallukijana.

neiti D, helmikuu ad 2007

Iskän isällä eli vaarilla oli 89-vuatissynttärit. Mää en sinne päässy, kunne iskän siskot ihan oikeesti pelkää koiria. Muakin, vaikka mää oon sentään haliperni. Iskän veli ei kyä pelkää, koska niillä on ittelläänki ollu kultsu. Mutta miäspualiset lapset jää siinä perheessä vähemmistöön, ku niitä oon vaan kaks vastaan kolme. Siitä lasten päiväkorin halikeikasta mää haluan viä toreta sev verran, että siä yks pikkutyttö ei ollenkaan pelänny mua, vaan rapsutteli oikeen antaumuksella hartaasti pitkän aikaa ja sitten se kysy aika hellyttävästi iskältä: ”Mistä näitä saa?”

Joo, mää jäinki sitten siinä menomatkalla Hillalle. Seppo oli havaittevinaan mussa liävää levottomuutta ja vinkumista, ku iskän ja äiskän auton perävaloja ei enää näkynykkää ikkunasta. Tokenin mää siitä kuitenki. Hilla oli nääs järjestäny meille semmoset adhd-hipat. Tällä kertaa toi nimi on lyhenne semmosesta hirveen pitkästä sanahirviöstä, ku: herran vuanna (latinaks anno domini) 2007 tapahtunut Hilla ja Donnan aivan enstemmäinen yäkylätapaaminen.

Lährettiinki aika pian tarkistaan Hillan mettät. Seppo kerto sitte jälkikäteen, että vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti entiseen malliin. Sej jälkeen me avustettiin Seppoo tiatokoneen käytössä, saunan lämmityksessä ja postin haussa. Tässä postinhaku-jutussa me osoteettinki sitten pernien torellinen, joskus piiloon jäävä ominaisuus, nimittäin nopeus. Me oltiin nääs valoo nopeempia! Haettiin sunnuntain lehti jo lauantai-iltana! Siihen ei pysty meirän lisäks ees Einstein, joka väittää, ettei kukaan voi olla perillä eilen, jos se kerta lähteeki vasta tänään.

Iskä ja äiskä kuarsas sunnuntaina Ilveksessä (Tappara-hotellia ku Mansessa ei oo) varmaan pualeen päivään, mutta Hilla (syntysin Tappara, nykysin HPK) ja mää (erelleen tukevasti Tappara) herätettiin Seppo (ikunen HPK) jo klo 6.18. Seppo yritti kyä väittää, ettei sinä viikolloppuna viä mitään vormuloita tuu, ettei niitten takia ny viä kannattas silmiään aukasta, mutta joutu se silti nouseen ylös. Mulla oli taas niin kiire hakeen sitä seuraavana päivänä ilmestyvää lehtee, että mää sain penaltin. Tuli kerralla 2+10 min, pikku kakkonen tuli tottelemattomuuresta ja kymppi käytöksestä, kummää en nääs antanu kytkee pantaani hihnaan kiinni vaikka oltiin sentään Hillan läänin ulkopualella. No mää myännän, että taisin olla pikkasen liian innokas. Mutta määhän halusin vaan tiätää, mitä seuraavan päivän lehti taas kertoo. Jos meinaan oisin päässy sen lehren lukeen, ni oisin voinu jo etukäteen kertoo, että ne Turun murret (TPS) putoo ekana täv vuaren lätkän playohveista. Mää yritin kyä pikkasen hyvitellä Seppoo siitä ansaitusta penaltista. Esittelin nääs sille halipernien korkeemman asteen suarituksia, nimittäin syliperniotteita useemmanki kerran.

Hillan hipat

Niihän siinä sitten kuitenkin kävi, ettei ne Tapparan paparaisetkaan hirveen pitkälle playohveissa erenny. Enempi meni niitten peli semmoseks pluusvoittoseks. Ennakkotiatona voin nyjjo jälkikäteen kertoo, että vinaalissa kärpät söi sokerit puhtaasti kolme nolla.

Mää en kyä ihan kerenny syärä. Meinaan sitä Venton äiskän hanskaa. Esittelin nääs koirapuistossa miten vanhemman hanskavarkaan uurelleenkoulutus oli tuattanu tulosta. Kaikkien muitten hanskat mää toin pyynnöstä kiltisti takasin ja vaihron keksinpalaseen. Mutta jotenkin mää tairan rakastaa niitä Venton äiskän käsien päällisiä niin hirveesti, että mää rupesin niitä oikeen tosissani syämään ja kaiken lisäks viä niäleen. Siinähän rupes iskälläki tuleen kiire, etten sanos jopa hoppu, ku sormikkaasta ei näkyny enää ku resorit. No koulutus oli kuiteski sillai menny perille, että lopuks mulle tuli semmonen hylkimisreaktio ja mää yäkkäilin ne hanskat takasin ulkoilmaan samalla ku iskä veti niistä resoreista. Eihän ne villasormikkaat sejjälkeen enää ihan uuren veroset ollu, pesun ja linkouksen jälkeen niistä kuulemma puuttu pikkusormee suojaava osa.

Siä puistossa mää oon tähän asti ollu semmonen leikkitäti, juassu ja paininu ja telminy ja tehny vaikka vaikka mitä, että kaverit viihtyis. Ainakin Ramu. Mutta nyssekin on ihan muuttunu. Mää en enää tiärä mitä mää sen kanssa oikeen tekisin, se on nääs ihan mahroton. Se ei enää ees nää mua. Tää lämmin kevät taikka naapuruston juaksuset nartut ov varmaan sekottanu sen pään vallan täysin. Siä puistossa se vaan valittee aina jonkun uuren tyttöystävän, jota se sitten liähittelee ja yrittää pökkiä. Musta se ei enää välitä hölkäsen pöläystä, kummää oon sille riittävän voimakkaasti sanonu, että mua ei tommoset leikit kiinnosta. Mun miälestä me kyä voitais leikkiä sillaiki, ettei aina tarvis yrittää olla niinku aikuisten oikeesti.

Ramun ja mun yhteinen keppi

Just kummää olin oppinu herään pää tyynyllä, jonka mää olin pöyhiny ja karvottanu ittelleni sopivaks, ni äiskä palas viikon tyäreissulta ja valtas ja vaati sen tyynyn takasin ittelleen. Heräilen nykysin taas jalkopäässä. Myännän kyllä, että aika ilosesti mää muuten suhtauruin sen palaamiseen. Ihmettelin kyä lentokentän tuloaulassa, että mitä ihmettä me me täälä ny oikeen tehrään. En ollu nääs aikasemmin käyny. Iskä tokas, että nymme orotetaan, se ov vaan vähän myähässä. Kyä se kohta siältä tulee. Parikin semmosta kaveria, joilla oli joskus ittellään ollu perni tuli keskusteleen ja kehuun mua. Mää ajattelin, että ei voi olla totta, pitikö ny just tämmöseen paikkaan noita kehuja tulla vartoon. Iskä lohrutti mua, että orota ny viä ihan pikkasen aikaa, äiskä ojjo selvinny jenkkien turvatarkastuksesta ja kohta ku se selvittää viä Suamen tullimuarollisuuret, nim mää saan syäksyä sen kimppuun. Ja niinhän mää teinkin, hihna oli aika tiukalla, ku äiskä käveli kärryjensä kanssa takasin Suamen kamaralle.

Mää sain siältä jenkkilästä tuliaisiks semmosen erityisen kestävän usa-normien mukasen vinkuvan dummyn, jota mää voisin sitten Suamen suven aikana hakee vesistöistä. Jäät ei ollu viä kerinny lähtee ees piänemmistä lammista, ku kaikki tän ameriikan tummin saumat oli jo revenny. Että sitä dummyä ei juuri tarvi lotikoihin viskellä.

neiti D, maaliskuu 2007

Tua meirän itäisessä puutarhassa sattu semmonen katastroohvi, johon mulla ei toristettavasti ollu minkäällaista osaa eikä arpaa. Syylliseks on torettu joku, jonka nimi on Routa. Se nääs kaato sen tukimuurin enkä mää. Se Routa aiheutti sitten semmoset laajamittaset kaivuutyät ja useempien tuhansien kilojen kivien lemppailut. Iskä pyysi muakin kaivuuhommiin, mutta mää päätin pysyä enempi noissa tyänjohtohommissa. Pyysinhän mää Pruutuksenkin mukaan, jos se vaikka haluais kaivaa. Mutta ei, sekin vaan karkaili koiran mentävistä aukoista naapurien pihoihin. Pisti sekin nääs oman isäntänsä kaivuhommiin. Että semmosta puhretyätä ja askaretta mää oon tässä valvonu. Sitte kusse kaivaminen loppu, ni alko rojektin seuraava vaihe. Sokkelia, anturaa ja perustusta tehtiin sitten pitkään ja hartaasti. Toivottavasti mää kohta jo saan ton pihan takasin ihan omaan käyttööni.

Vermossa vetohommissa

Kerkesin mää silti välillä käyrä koirakoulussa, pernilenkeillä ja halipernihommissaki. Vermossakin kävin raviradan viäressä esittelemässä omaa kevyttä raviani. Siä oli nääs kehitysvammalasten harrastustoiminnan hyväks järjestetty tapahtuma, jossa pernit veti yhren euron kierroshintaan pikkulapsia kärryissä. Ja kaikki tuatot meni suaraan hyväntekeväisyyskassaan. Tää oli mun ensimmäinen julkinen vetokeikkani, josta mää äiskän, iskän ja kaikkien vanhojen vetokonkareittenki mukaan suariuruin loistavasti. Hiukkasen raskastahan se homma kyä oli, en taas sitten samana päivänä koulussa jaksanu mennä ku maahan.

Saatiinhan me vetäjät siitä hommasta palkkioks jotain piäntä purtavaa. Mutta se mua jäi vähän vaivaan, kusse Mäkkärin Ronne (yleisemmin tunnettu nimellä: Ronald McDonald) itte tuli tervehtiin mua, ni ei sillä kuiteskaan ollu tarjota mulle yhtään pikmäkkiä, ei ees juustopurilaista. Vähän mää olin pettyny.

Mäkkärin Ronne

Määhän oon sitä HPH:n palveluskoirakoulua käyny jo jonkin aikaa. Tää alkeiskoulutus tähtää siihen, että mää pääsisin läpi semmosesta peehoo-testistä. Ei siinä kyä mitään happamuusarvoja mitata, vaan paremminkin tottelevaisuutta ja muita käytöstapoja. Oikeestihan sen näyttökokeen nimi on BH-koe, HB-arvohan mulla jo halikeikkojen ansiosta onkin. Sitten ku siä meirän koulutuskentällä järjestettiin sellanen mölliluokan BH-koe, jossa oli kuitenkin ihan oikee tuomari arvostelemassa, ni eikös äiskä ja iskä menny ilmottaan mut sinne.

Sev verran paljon siihenkin kisaan oli osallistujia, että mut oli sijotettu iltapäiväryhmään. Aamulla mää kerkesinkin tehrä ihan normaalit mettälenkit. Paitti, että löysin ketunpesän ja sen lähistöltä viä jonkiv verran repolaisen jätöksiä, joissa mun tiätysti piti kiäriä oikeen kunnolla. Suihkukomennushan siitä taas tuli, haju oli nääs sitä luakkaa. Mutta pesun jälkeen sain luvan palata peliin.

Hyvissä ajoin me kuitenkin kerittiin sinne tuuliselle koepaikalle arpoon mulle vuaronumeroo. Mää sain hyvän paikan heti toisesta vuaroparista. Sitten ku se eka pari alotti, ni iskä häipy vähin äänin näkymättömiin jonnekin lähimaaston pöpelikköön tuulen alapualelle. Nää oli nääs oikeen miättiny, pähkiny ja vuntsinu, että jos iskä ei oo häiriköimässä mun suarituksia siinä kentän lairalla, nim mää keskittysin vaan ja ainoostaan äiskän antamiin ohjauskäskyihin. No ne ny ei kuitenkaan ajatellu ihan tarpeeks pitkälle. Määhän oon nääs paimenkoira ja oma lauma om mulle kaikkein tärkein. Mulle tuliki sitte loppujen lopuks oikeen torellinen huali, että missä ihmeessä tää meirän lauman yks jäsen luuhaa.

Mun piti ekana suarittaa paikallamakuu-osuus, samaan aikaan ku mun parini teki liikesuaritukset. Meninhän mää maihin jo toisella käskyllä. Sitten äiskä käveli selkä muhun päin lakisääteiset kolkytä askelta ja jäi orottaan, että mun pari suarittaa omat liikesarjansa. Täytyy myäntää, että mää rupesin vikiseen ja iniseen heti ku tää osio alko. Minuutin mää jaksoin siinä maissa tällä kertaa olla, ennen ku mää poistuin paikalta niiv vilkkaasti, että siinä ensimmäisen kerran tuamariston huulille nousi liävä hymynkare. Maanittelujen jälkeen, ku mut saatiin vihroin ja viimein uurestaan paikalla makuuseen, ni mun parini oli jo kauan aikaa sitten suarittanu oman osuutensa. Niinpä me vaihrettiin tehtäviä. Ja tää mun parina ollu suursnautseri röhnötti siinä maassa kiltisti koko mun testini ajan.

Mun liikesarjat menikin sitten aika nopeesti. Aina ku liikesuunta oli parkkipaikalta poispäin, mää tein kiitettäviä, osin erinomasiakin, suarituksia. Henkilöryhmäkin meni mallikkaasti, mää niistä ollu kiinnostunu. Mutta aina ku oltiin menossa kohti parkkipaikkaa taikka meirän autoo ja mää kyä ihan tarkkaan tiäsin, että siä se iskäkin jossain lymyilee, mulle tuli hirvee kiire. Ja niinhän mää tiätysti taas vapaana ollessani karkasin. Makkaran voimalla kyä palasin kentälle ja koetilanteeseen. No, äiskä ei mun ohjaajanani hirveesti riamuinnu, mutta tuamaristolla oli aika hauskaa. Viimesenä liikkeenä sitten näytin, että kyä määkin jotain osaan. Luaksetulo oli likimain täyrellinen. Siinä sai sora kyytiä, ku mää parkkeerasin äiskän eteen oikeeseen asentoon ja pyörährin lopuks viä nätisti perusasentoon sivulle.

Mää olin jo varannu ajan semmoseen ihan oikeeseen BH-kokeeseenkin, mutta näitten testitulosten perusteella mää peruutin sen. Päätin, että opiskelen viä vähän lisää.

Yks päivä, ku oltiin menossa iskän kanssa Maunulan koirapuistoon, ni siinä moottoritiällä kettu juaksi meirän erestä kaikkien kuuren kaistan ylitte just sinne puiston suuntaan. Ilman paniikkijarrutuksia se kettu pääsi pujahtaan koirapuiston pualeiseen metikköön, jossa asustaa ainaski vasaaneja ja pupuja. Pari päivää sej jälkeen Maunulan majan maastossa oli Koirien päivän tapahtuma. Oltiin nääs vasta kävelytiätä pitkin menossa tapahtumapaikalle, ku mää halusin haravoida lähimaaston vähän tarkemmin. Ja arvaakko mitä mää siältä pöpeliköstä viirentoista metrin etäisyyreltä polusta löysin? Ketujjalan! Mää siinä siunaileen, ettei kai tää nyv vaan o osa samaa repolaista, jonka henken iskä oli siä moottoritiällä säästäny. No ehän mää sitä jalkaa kuitenkaan saanu maistaa, olin nääs hihnassa kiinni. Iskä ois heittäny sen välittömästi viäreiseen jorpakkoon. Mutta äiskä oli sitä miältä, ettei ees iskä saa koskee siihen, siinä voi hyvinkin olla vaikka rapiesta taikka muuta tarttuvia tauteja. Sitten ku se koiramainen tilaisuus jatku, ni siä oli jäljestysnäytös. Ja jos et viälä arvaa, ni iskä ois ollu varmaan aika nolona, jos se jäljestänä ollu koira ei ois ollu löytänykkään sitä maalina ollutta ketujjalkaa.

Ja löyrettiin me tänä vuanna jo pari päivää ennen vappua muutakin, havaittiin nääs mettälenkillä kevään ekat korvasiänet. Olihan ne viä pikkasen keskenkasvusia, mutta iskä keräs ne visusti talteen. Se oli ny sitä miältä, että viime vuaren virheitä ei toisteta. Nimittäin ja varsinkin nääs, että kaverille ei jätetä. Viime vuannahan joku pääs noukkiin ne meirän hualella varjellut viljelmät.

neiti D, huhtikuu 2007

Heti toukokuun ekana lauantaina mää korkkasin täv vuaren näyttelykauren Tuamarinkylässä. Osallistuneista perneistä melkein kolmasosa oli mun kotikennelini erustajia. Kaikki sukulaiset pokkailikin pelkästään erinomasia tuamarilausuntoja. Hilppis tiätysti taas voitti mut ja koko narttujen avoimen luakan. Mutta musta se tuamari ei löytäny ensimmäistäkään positiivista puolta. Sem miälestä mulla on ihan liian pitkä kuano, liian vaaleet silmät, kevyt luusto, runkokin on kevyt ja lisäks liika pitkä, kyynärpäät on löysät, eturaajojen liikkeet on kehräävät ja liikkeessä mää oon lisäks viä takakorkee. Torennäkösesti tää täti ei niitä positiivisia pualia musta tu ikinä löytäänkään. Meinaan kyä vältellä niitä näyttelyitä, joissa se on pernejä arvioimassa. Ja aion kyä tän suven aikana hakee viä toisen miälipiteen mun ulkomuarostani.

Hilla uusien kärryjen kyyrissä

Sunnuntaina olikin sitten taas pikkasen hauskempaa ja vauhrikkaampaa menoo Gardenian pihalla. Iskä oli saanu vihroinkin mun ikiomat vetokärryt kasattua. Niitten kärryjen neitsytmatka olikin sitte vuaroon osuneelle pikkutytölle tiätysti ilmanen. Hillakin matkusti mun kyyrissä, mutta se joutu kyä maksaan. Eikä se sitäpaitti ollu tää mun oma siskoni vaan sen helsinkiläinen kahrella jalalla kävelevä kaima. On toi kärrynveto sev verran mukavaa puuhaa, että mää tässä lähitulevaisuuressa tairan keskittyä siihen enempi ku noihin halipernihommiin.

Nimittäin tiistaina olikin vuarossa taas Kustaankartanon halikeikka. Senhän piti olla nääs niinku vakiduuni kerran kuussa. Ensimmäiset kaks kertaa siä menikin mainiosti, mummot ja papat oli meistä kiinnostuneita ja rapsuttelijoita riitti koko tunnin viarailun ajan. Tiärä sitten aiheuttiko toi kesäaikaan siirtyminen muutoksia paikallasiin aikatauluihin, mutta parilla viime kerralla iltaruakailu olikin alotettu jo paljon meille ilmotettua kellol lyämää aikasemmin. Hiukan se haliperniäkin turhauttaa tulla esitteleen kaikkein rauhallisempia pualiaan, ku vastaanotto o jokseenki nuiva. Ekan kerran jälkeen tästä tilanteesta tiarotettiin kyä sille meirän Kustiksen yhteyshenkilö puuhanaiselle, joka lupaski korjata tilanteen. Mutta toisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen munkin täyty toreta, että vakiduuni oliki muuttunu pätkätyäks. Luvattiin me silti jatkossaki osallistua sellasiin koko vanhainkorin yhteisiin kesä- ja talvitapahtumiin.

Siinä Gardenian ja Kustaankartanon keikkojen välissä maanantaina mää osallistuin taas. Meinaan meirän koulussa järjestettiin sillon möllitasonen TOKO-koe, jonka tarkotus oli pikkasen kartottaa, mitä on opetuksesta jääny tassuun. Tällä kertaa iskä tuli kentän reunalle, niin että mää pystyin vähän samalla seuraan mitä se oikeen touhuaa sillon ku mää teen omia suarituksiani. Jotka mää teinki torella mallikkaasti, ku mulla ei ollu välitöntä kiirettä parkkipaikalle. Tää tuamaristo pualestaan löysikin musta pelkkiä positiivisia asioita sej jälkeen kum mää oli löytäny kunnon alotus- elikkä perusasennon Kontakti ohjaajaan oli nääs erinomanen. Samoinkun ”Suamen nopein” istuminen.

nopee istuminen

Ja maahammenoki oli erinomasen nopeeta. Luaksetulossa saattaa kyä löytyä joku nopeempikinttunenkin, mutta parkkeeraus äiskän eteen oli täyrellinen. Maassaolokin oli ny ihan pala kakkua tai pähkinöitä, määhän tiäsin nääs koko ajan missä mun oma lauma oli. Kaiken kaikkiaan mun suaritus torettiin kiitettäväks, sain nääs 92 pistettä sarasta mahrollisesta! Ne kahreksan miinuspistettä tuli siitä alun perusasennon ettimisestä ja sitten siitä, että seuraaminen ei ollu aivan täyrellistä, välillä mää kuulemma olin vähän ku sunnuntaikävelyllä, vaikka olikin maanantai-ilta. Voi hyvät hyssykät, eihän mulla eres oo omaa kalenteria tai kelloo, mistä mää tiärän miten minäkin päivänä pitäs kävellä. Tuamarit kehu viä lopuks ohjaajaa eli äiskää. Se oli nääs ite innostunu, tsemppas ja kehu kunnolla munkin suarituksiani.

Joo, olihan siinä ohjelmaa kerrakseen. Mää päätinkin pitää vähän lomaa koulusta ja harrastuksista. Tein semmosen piänen etelänmatkan. Kävin lautalla Suamenlinnassa moikkaamassa Jenniä ja seuraamassa miten leijoja lennätetään.

Suamenlinnan leija

Kaikennäköstä näyttelyä, koetta ja kilpailua ku tässä oli ollu, ni eikös viä testiinki pitäny mennä. Mää aloinki jo ihmetteleen, että ei kai tää Dollituatteen suaritus- saatikka hallintoporras vaar rupee mitenkään epäileen pääjohtajansa talenttia. Ne vakuutti kirkkain silmin, että eihän tässä ny missään nimessä siitä o kymysys. Ne vaan kuulemma halus tuntee mut viä entistä paremmin ja halus sen takia mun luanteesta oikeen ulkopualisten arvioittijoiren opjektiivisen lausunnon. Mää niitä sitten uskoin ja menin siihen luannetestiin.

Sev verran mää olin kuitenkin varautunu, että lainasin äiskän siskon pojan vireokameran mukaan. Jonkillaine salaliittoteoria tuli miäleen, ku ennen testin alkua iskä sen kameran kanssa komennettiin piiloon. Toinen tuamari ja sen avustajana ollu mun koulun ope Pirjo oli nääs sitä miältä, että kum mää paimenkoirana äiskän kanssa esiinnyn testitilanteessa, ni iskän ei pitäis olla siinä näkyvissä ja häirittemässä. Että vireoo ei sitten tästä tapahtumasta saatu ja kuvaki o melko pitkällä tsoomilla otettu. Tää onny vähän tämmöstä, että joskus pitää olla koko lauma koossa ja välillä se taas häirittee. Ota tästäkin nyssitte selvää.

Ekana siinä luannetestissä arvosteltiin toimintakykyä, joka tarkottaa mun kykyä tehrä ratkasuja erilaisissa uusissa tilanteissa. Siihen oli kaks eri koetta. Kelkkakokeessa epämääräsen näköstä ihmistä jonkiv verran muistuttavaa hahmoo verettiin pikkuhiljaa mun lua sillai, että se pysähteli välillä. Emmää sitä kymmenen metrin päästä haukkunu, mutta ku se rupes läheneen pariin metriin, mää rähjäsin sille aika reilusti. Ja niin pitikin, olihan se nääs uhka, jota mää en pystyny tunnistaan. Varsinainen toimintakyvyn mittaus olikin se, miten nopeesti mää sen kelkan pysähryttyä menin haisteleen ja tutkiin sitä pelottavaa mörköö.

luannetestin mörkö

Pimeeseen huaneeseen mää olin menossa jo naru kireellä ja häntä pystyssä touhuaan, ku tuamarit sano, että äiskä menee kyä ensin. Sehän menikin sinne kaappien taakse piiloon ja mun piti sitten ettiä se. Tää ny oli aika helppo homma. Tottakai mää sen nopeesti löysin, vaikkei se mua kutsunukkaan. Tässä kokeessa ei ollu mitään uhkaa, eikä ettimiseen mennyttä aikaakaan mitattu. Tärkeintä oli nääs se, että mitem mää koko ajan nuuskuttelin ja toimin siinä tilassa.

Kaikki nää eri osa-alueet arvostellaan asteikolla plus kolme – miinus kolme, nollaa ei voi saara, tulos on aina joko positiivinen tai nekatiivinen. Toimintakyvystä mää sain arvosanaks plus yks. Sitten eri osa-alueet ov viä painotettu erilaisilla kertoimilla, jokka kuvaa just sen ominaisuuren tärkeyttä koiran elämässä. Tän toimintakyvyn kerroin on 15, eli mun pisteet tästä osiosta oli yhteensä 15 pistettä.

Terävyys tarkottaa mun taipumusta reakoira mua uhkaavasti käyttäytyvää ihmistä kohtaan. Sitä varten mut kytkettiin lyhyessä remmissä kiinni seinään ja äiskä häippäs nurkan taakse. Mää siinä sitten ihar rauhallisesti möllöttelin, ku se toinen tuomari alko ensteks hiippailla mua kohti. Sitten se rupes hilluun sillai uhkaavasti ja määkin pualestani osotin liävää akressiivisuutta sitä kohtaan. Mutta kun se tuli siihen ihan liki, ni se höpöttikin taas mukavia, enkä mää enää sille viittiny vihanen olla ja annoin sen pikkasen rapsutellaki. Sillai kai mun sitten pitikin toimia, kummää sain +3 pointsia kertoimella 1.

Niinkun oot viime aikoina varmaan huamannu, ni tää mun oma lauma om mulle erittäin tärkee. Ja mää uskon, että lauman pualustaminen ov varmaan kaikilla perneillä perinnöllinen ominaisuus, jota ei missään koulussa voi opettaa. Mää kävelin äiskän kanssa ihar rauhallisesti siä testialueella nuuskien, ku toinen niistä tuamareista tuli nurkan takaa ja rupes huutaan melkein rumia sanoja, viuhtoon risuilla ja vitsoilla ja muutenki oli selvästi aikeissa hyäkätä meirän kimppuun. Mää ajattelin, että tsot tsot. äiskän kimppuun et kyä käy, kyä jämpti on näin. Menin siihen väliin ja näytin sille tuamarille, että turha sun on tänne tulla uhoileen. Tän vaiheen arvosteluperuste oliki sitten se, mitenkä mää sijoituin äiskän ja sen hyäkkääjän väliin. Puolustushalustatulikin maksimit kolme plussaa kertoimella 1.

Kaikki, jokka tuntee mut tiätää, että mää oon rauhaa rakastava persoona. Onhan noi mun leikit, varsinkin Ramun kanssa, tiätysti joskus aika hurjan näkösiä, mutta niissäkin me molemmat piretään aina huali siitä, ettei kumpaakaan satu. Sen takia mää en oikeen jaksanu iinostua vetään sitä räsyä sen tuamarin kanssa. Sev verran kuuma päiväki oli, että räsyn retuutus äiskänkin kanssa jäi aika lyhyeen. Niinpä taistelutahrosta tulikin tän testin ainoot miinukset. Miinus yks kerrottuna kymmenellä.

Aikoinaan kummää siältä syntymäkoristani Kaukajärveltä lährin, nim musta ja Hillasta sanottiin, että nää on sitte aika vilkkaita. Nää tuamarit tarkkailiki mun kykyä havainnoira ympäristöö ja reakointia sen muutoksiin. Mittaili ne pikkasen havainnon ja reakoinnin välistä viivettäkin. Mää kävelin taas äiskän kanssa ihar rauhassa, ku korkeelta telineeltä laskettiin kolme kolisevaa kivillä täytettyä tynnyriä pyäriin meirän eteen. Mää niistä mitään piitannu, siinähän pyäritte. Enempi mää oisin piitannu, jos oisin tiänny, että iskä istuu viirem metrin korkeurella samassa tornissa yrittämässä kuvaamista. Mun piti viä uurestaan kulkee niitten tynnyreitten viärestä. Sen takia, että katottiin, meenkö mää tutustuun niihin, pelkäänkö mää kulkee niitten ohi vai mitä mää oikeen teen. Jatkoin sunnuntaikävelyä äiskän kanssa. Tempperamentista tulikin sitten täyret kolme kertaa viistoista alkuperäismaininnalla vilkas.

Kovuutta tarkkailtiin siinä testissä koko ajan. Varsinainen testiosio oli kävelyllä ennen niitten tynnyrien kolinaa. Siinä viäressä semmonen hiakkasäkki putos melkein mun tassujen päälle, muttem mää siitä mitään pultteja ottanu. Ku sitten kehotettiin, ni kuljin uurestaan kattomassa mitä siä oikeen tapahtu. Sanosin, ettei mitään hirveen kiinnostavaa. Pisteet yks ja kerroin kahreksan.

Oom mää ny sev verran näitä haliperni- ja vetojuttuja kolunnu, ettäluaksepäästävyyrestä sain tiätysti täyret kolme plussaa viirentoista kertoimella.

Koko sen luannetestin ajan ne tuamarit tarkkaili miten hermona mää oikeen oon, nääs että miten mää käyttäyryn ja miten mää palaurun kaikista testin aiheuttamista hermorasitteista. Tälle osiolle ei o ollenkaan omaa koetta vaikka sen kerroin kaikista eri osista onkin suurin. Mää säilytin rauhallisuuteni koko testin ajan ja palauruin nopeesti kaikista suarituksista. Hermorakenteesta tulikin arvosanaks plus kaks kertoimella 35.

Lopuks ku harrastettiin äiskän kanssa viä pikkasen sunnuntaikävelyä, ni eikös tää toinen tuamari ruvennu ampuun pyssyllä. Kolme semmosta ysimillistä paukkua lasautti, mää niistä ollu moinaankaan. Laukauspelottomuuresta tuli merkinnäks pöytäkirjaan kolme plussaa ilman kertoimia arvostelulla laukaisuvarma.

Yhteevvetona mun luanteesta saatiin sitten tämmönen kirjallinen arvostelu: toimintakyky +1 * 15 = 15, kohtuullinen / terävyys +3 * 1 = 3, kohtuullinen, ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua / puolustushalu +3 * 1 = 3, kohtuullinen, hillitty / taisteluhalu -1 * 10 = -10, pieni / hermorakenne +2 * 35 = 70, tasapainoinen / temperamentti +3 * 15 = 45, vilkas / kovuus +1 * 8 = 8, hieman pehmeä / luoksepäästävyys +3 * 15 = 45, hyväntahtoinen, luoksepäästävä, avoin / laukauspelottomuus +++, laukaisuvarma. Ja loppupisteet yhteenä 179. Aika hyvin vaikka itte sanonkin. Ei meinaan varmaankaan o mitään tarvetta ruveta ees miättiin Dollituatteen pääjohtajan vaihtoo.

Ronnan tassunjälki

Tällä luanteella mää sitten lährinki taas reippain miälin mettälenkille. Johrattelin iskän semmoselle parin kolmen vuaren takaselle hakkuuaukeelle ja sanoin, että katteles ny poika vähän ympärilles. Sehän sitte alkoki tirkistellä niitä maaston ruhjekohtia. Ennenku mää kerkesin kovin montaa kertaa ees kissaa sanoo, ni iskä oli keränny kaikki mukana olleet muavipussit täyteen korvasiäniä. Sussiukeri ku sen naama loisti. Se kehu, ettei o miäsmuistiin eikä eres ikinä saanu semmosta korvasiänisaalista. Puntariin kunne laitettiin, ni viisari näytti ylitte viis kiloo. Mutta sittenku iskä alko käyttään sitä Viltsulta joululahjaks saatua hyätykuivuria, ni niitten siänten kerroin oli pahasti miinuksella ellei jopa pakkasella. Eihän niistä kuivattuna jääny jäljelle ku rammoissa mitattavaa tavaraa.

neiti D, toukokuu 2007

Kesäkuun alkupualella oli semmonen helleaalto, että kyä mulla ja varmaan muillakin perneillä alko olla jo hiukkasen ahristavan kuuma olo. Onneks mulla on noi vilvottavat veret tossa lähietäisyyrellä. Mää kävinkin joka päivä polskuttelemassa. Piäni muutos noihin uimahommiin viime vuatiseen verrattuna tuli heti ensimmäisen untiretken jälkeen. Nimittäin nääs, kummää taas hain sen veteen heitetyn tummin rannalle, ni mää en tänäkään vuanna palauttanu sitä heittopaikalle. Enkä muutenkaan millään ois malttanu luapua siitä. Siinä saatto uintipulahrusten väliä kestää reiluv vartinki, ennenku äiskä tai iskä sai jollain viakkaurella maaniteltua multa sen tummin pois. Ne tekiki mulle sitte semmosen ikävän tempun, että hommas semmosen pitkän etsintänarun. Ennenku se tummi molskahtaa vesistöön, ni mut on kytketty siihen pitkään liakaan. Eihän se mun uimista haittaa, mutta rantauruttuani mää en enää pääsekään hoivaileen rauhassa sitä mun aarretta. Ne nääs kiskoo heti siitä narusta siihem malliin, ettei minkäällaista pakomahrollisuutta o. Saanhan mää tiätysti näillä keinoilla uira paljon enemmän, kusse tummi lentää takasin veteen melkein heti erellisen pelastutapahtuman jälkeen. Mutta emmää noitten järjejjuaksua ihal loppuun asti ymmmärrä. Ilman sitä liakaa mää kävin aina ravistelemassa veret turkistani vähän sivummalla. Nynne vetää siitä narusta mut heti luakseen tummia palauttaan. Pakkohan mun on sitte ravistella ne veret sen hihnan pitelijän päälle. Kai nekin sitten haluaa jotain vilvotusta?

Iskällähän on semmonen merkillinen syntrooma, että se ei lähre yli saran kilometrin päässä oleviin koiranäyttelyihin. No äiskä sitten oikeen pitkään vonkas ja vinku, että kyä meirän ny kuitenkin pitäs saara se toinenki miälipire mun ulkomuarosta. Ja sillä oli viä tiätty tuamarikin, jolta se lausunto piti hankkia. Iskä sitten lopulta helty ja niimme lährettiin merta eremmäs kalaan. Vaikka maata pitkin me kyä autolla huristeltiin. Maisemat rupeski oleen melkosen jylhiä, ku sitte pysähryttiin Päijänteen länsirannalla Himosvuaren huipulle. Niin, ja iskä ei eres yllättyny ollenkaan, ku Vuarimaja vitosen pihassa olikin sejjälkeen koolla pualet niitten kouluaikasesta poikaporukasta.

Sen näyttelyn tärkein anti oli, ettei mua osteoporoosi kuitenkaan vaivaa. Nimittäin ja nääs viimeks vajaa kuukausi sitten tää toinen tuamari väitti mun luustoo kevyeks. Nymmää sain semmoset kehut, että mun luusto onki vahva. Ruakavalioo en o tässä välissä vaihtanu, joten luuston kunnon paraneminen täytyy olla ton uimisen ansiota.

Muutenkin se kehu mua hyvän kokoseks nartuks, jolla mittasuhteet ja askelpituus on kohrallaan. No, pituuskasvu horisontaalitasossa on tuattanu ehkä hiaman liikaa runkoo. Purentaa se kans kehu, vaikkemmää eres yrittäny purra sitä. Näytin vaan kiltisti hampaani ja pikkasen vajaan huulipikmenttini. Etuliikkeet oli pikkasen löysät ja varpaat kiärty sisäänpäin. Takaa taas liikuin oikein mallikaasti, jopa hianosti. Kulmaukset ei ollu ihan täyrelliset erestä katottuna, mutta takana ihan mainiot. Tän luukaron ehkäsyn lisäks mulla on viä kaunis turkki ja värimerkit, hyvä kaula ja erittäin hiano häntä. Niin se tuamari sano ja arvosteli mut erittäin hyväks perniks ja neljänneks parhaaks avoimen luakan nartuks.

Kaikilla kaksjalkasilla kesäloma alko jo kuun alussa, mutta mää tahkosin kertauskursseilla viä koko kesäkuun. Ja innostuinkin yhren kerran näyttään parhainta osaamistani. Opetkin kehu, että ny tais löytyä laji, josta Ronnakin tykkää. A-esteen ylityksestä löyty pikkasen haastetta. Ja kyähän mun innokkuuteen vaikutti tiätysti sekin, että Pirjo oli hommannu paikalle oikeen ammattikuvaajaan ikuistaan meirän harjotuksia. Vaikka tää kuva onkin kyä iskän ottama.

Ronna A-esteellä

Ainahan mää oon kulttuuria harrastanu, varsinkin tota ruakakultuuria. Mutta ny ajattelin tuora esiin vähän tätä lyyrisempää puoltaniki:

Nykkun mulla koulussa alko kesäloma,
ni kaikkein paras leluni on tummi ikioma.
Eikä mua lainkaan huimaa,
kummää harrastan tummin kanssa täysin rinnoin uimaa!

Mää oon harrastanu pikkasen myäs eläinoppia. Mää on nääs tutustunu tua Haltialassa ihan lähikontaktissa sikoihin, kanoihin ja kukkoihin, lampaisiin, lehmiin ja sonneihinki. Yksittäistapauksina mää oon tavannu ja haukkunu mettässä hirvee, jänistä ja hevosta. Yks sammakkoki kävi loikkimassa haisteltavana tossa meirän patiolla. Ja yks harakanpoikanen tulla tepasteli moikkaan mua pari metriä oven sisäpualellekin. Mutta kummää menin sitä vastaan, ni se huamaskin yhtäkkiä, että sillä oli hirvee kiire jonnekin ihan muualle. Eikä se sitte kerinnykään jäärä mun kanssa piremmäks aikaa leikkiin. Eikä sitä oo toista kertaa näkyny.

Sillon viimeks ku Hillan iskä kävi siä Kiinassa, ni se harrasti shoppailua sev verran runsaasti, että osa hankinnoista piti tuora oikeen nelkytä jalkasella merikontilla Suameen. Aikansa se kontti seilas maailman merillä, mutta nysse pääsi perille. Ja arvaas mitä! Seppo löysi siältä kontin uumenista kolme öljyväreillä kankaalle maalattua pernitauluaki. Mutta kaikkein merkillisintä tässä on nääs se, että ne pernit niissä tauluissa on ihan tasan tarkkaan Hillan ja mun näkösiä. Eikö ookin varsin kummallisen ihmeellistä?

Kiinan taulu

neiti D, kesäkuu 2007

Kesälomakaurella on tiätysti ollu tapana matkailla ja niinpä määkin heittäyryin turistiks. Hillan ja mun matkat vaan suuntautu täysin eri ilmansuuntiin. Mää nääs suunnistin kohren Pirkammaata ja Pohjois-Karjalaa, mutta Hilla valittikin etelän matkat. Se kävi nääs pari kertaa oikeen laivalla Virossa ja nysse on sitte sertiä vaille Eestin muatovalio.

Musta ku ei taira sitä muatovalioo saara tekemälläkään, nimmää keskityinki omalla reissullani enempi vyysisiin harrastuksiin. Siis urheiluun, josta oon omaks lajikseni valinnu sua-, oja- ja muiren lutakkojuoksujen lisäks valinnu ton uinnin. Kyä mää ny niin paljon oon eri vesistöissä polskinu, että ihan hyviv voin nimitellä itteeni Ruskeesannan uimavalioks. Meret, järvet, lammet ja pienemmät lätäköt oon nääs kolunnu erinomasen kiitettävästi.

tummi- ja petankkipallovahti

Mutta joo nääs, kyä se turismi ja matkailu oj joskus raskasta. Siis mullahan on hirveen säännölliset elämäntavat, että tiättyyn aikaan nukkuun ja herätys aikasin aamulla. No eikös nää iskä ja äiskä intoutunu heti matkailun ekalla rastilla siä Vilppulan ja Ruaveren rajoilla riakkuun siinä rantanuatiolla ylitte pualen yän. Se kyä johtu varmaan siitä, että siä oli Pekan, Eevan, Lauran ja Ilun lisäks pualitusinaa ranskankiältä puhuvaa kekkeruusia, jokka koko ajan yritti varastaa mun tummiani. äiskähän ny jonkiv verran kiälillä puhuu tyäkseenki, mutta iskä ei niille ransuille osannu juuri muuta sanoo, ku ”komsii komsaa”. Mää siinä illan mittaan muutaman kerran haukahrinkin semmosella sveitsin ranskalla, että eikös nyjjo voitais mennä maate välillä. Mutta ei, aina vaan löyty joku uus petankin pelaaja ja uus pullo pastista. Seuraavana päiväna mää sitten peesasin koko muuta porukkaa, muutaman kerran kävin uimassa ja lepäilin lopun aikaa.

Sitä seuraavana aamuna iskä sano, että ny kuulkaa vaihtuu varmarit verkkarihousuun ja kaljaa juaraan aurinkonnousuun. Mun täytyy kuiteski toreta, että vaikka sinne Pohjois-Karjalaan päivän mittaan päästiinki, ni kumpikaan sen uhkailuista ei toteutunu. Sillä mitään verkkareita oo, kaljaakaan se jua tuskin koskaan, eikä varsinkaan aamuyästä.

Meillä oli siä Kolilla varattu muutaman yän majotus semmoselta maatilamatkailutilalta. Mulla oli ihav virallinen lupa kuljeskella vapaana siinä pihapiirissä. Siä oli isäntäväelläki pari koiraa, joiren kanssa mää tulin mainiosti juttuun. Paitti, että se nuarempi, jolla olis viä ollu enerkiaaki, ei suastunu leikkiin mun kanssa eikä se vanhempi enää hirveesti jaksanu, kusse oli jo yhrentoista vanha. Mää kävinki sitten ittekseni ajamassa kanat ja kukonki sisään kanalaan, lämpimämpihän niillä siä oli. Pikkasen oli nääs koko päivän saretta pirelly, eikä aurinkokaan juuri ollu paistellu. Se oli semmonen luamumaatila, missä kasvatetaan semmosia emolehmiä, jokka selviää Suamen talvestakin ulkotiloissa. Pihatossa ne vaan talvellaki käy ruakailemassa. Ja joskus siä saattaa syntyä poikiakin, niitä sanotaan sonneiks. No, me lährettiin siitä pihapiiristä semmoselle piänelle luantopolulle. Eikös siä herrajjestas keskellä mettää tullu vastaan semmonen muutama sata kiloo elävää naurallihaa. Olihan mun ny ihan pakko ruveta haukkuun ja selvittään, että kyä mää pualustan laumaani, menkää ny hätäseen sen sähkölankan taakse piiloon. Ne minkään menny, seiso vaan ku Hoo-Moilaset, ja kehotti muakin jättään sen Ayshiren taikka Herevortin rauhaan. Isäntäväki oli nääs opastanu, ettei ne kellekään pahaa tee, vaikka niihin sattuiski törmään.

Kolin kansallismaisemassa

Mutta emmää viä kaikkee ollu nähny. Siä kanalan takana olikin kaks semmosta metri kertaa pualitoista häkkiä. Ja molemmissa semmosia karvasia otuksia. Siinä olikin syränkohtaukset ja henkellähtö lähellä! Ei mulla mutta niillä kaneilla. Ne molemmat uroskanit, jokka ei voinu olla samassa häkissä, kunne ois muuten voinu vaikka tappaa toisensa, juaksi mua karkuun pitkin seiniä. Iskällä oli aikamoinen riuhtominen, että se sai mun rauhotettua siitä jahrista. Sej jälkeen mää tepastelinki siinä pihassa ainoostaan narussa.

Mää en oo ikinä enkä koskaan mitään huumaavia aineita ehroin tahroin taikka omasta alotteestani nauttinu. Mitä ny lääkärit on pari kertaa kattonu aiheelliseks pistää muhun jotain rauhottavia narkoottisia mömmöjä, mutta niitä ei lasketa. Mutta ekaa kertaa elämässäni mää olin ihan selvin päin täyressä pilvessä. Niitä Kolin kansallismaisemia ku piti tiirailla, ni kakskytä metriä nippa nappa näki eteensä. Siä me oltiin vajaat kolme ja pualisataa metriä merenpinnasta ihan pilvien sisällä. Siältä Ukko- tai Akka-Kolilta mitään nähny.

Lährettiinki siitä sitten vaelteleen. Paha-Koli ohiteltin onneks niin täyressä sumussa, ettei äiskäkään uskaltanu pelätä. Kierrettiin sitten epämääräisessä järjestyksessä kaikki numeroirut reittitolpat, Mäkrän- ja muut ahot, Tarhapurot, Paskovaarat, Piälisen rannat ja joku uuroki. Eihän se horisontaalitasossa hirveen pitkä samoilu ollu. Mutta kyä mää huamasin, että ainaskin iskän ne vertikaalitason suunnanmuutokset sai puuskuttaan aika kovasti.

Sitten ku päästiin takasin lähtöruutuun, ni mää äkkäsin ketun. Se nääs tuli äiskän kainalossa ulos yhrestä puorista. Mää pelastin äiskän välittömästi ja iskin hampaani siihen repolaiseen. Kyä siinä kansa katto ihmeissään kummää sitten ylpeenä kannoin sen ketun suussani meirän autolle. Nykysin se pääasiassa makoilee meirän olohuaneen lattialla, mutta kyä mää joskus ulkoilutankin sitä meirän patiolla. Sen nimi on Linta-Kalle.

Ronna kolme vuatta

Siältä reissulta sitten ku Kankasalan ja Iittalan naivistien kautta palattiin kotio, nimmää ajattelin, että kausi ov varmaan alkanu. Ja oikeessahan mää olin. Mettään ku päästiin, ni eikös vaan siä ollu pullahrellu esiin semmosia keltasia nätin näkösiä vahveroita. Ja ohan niitä riittäny, hyätykuivuri on käyny kuumana. Kertaakaan en oo sej jälkeen mettästä ilman saalista palannu. Musta kyä vaan vähän tuntuu, ettei toi iskä ihan täysin luata muhun ja mun kanttarellien ettintäkykyyni. Aina kumme on löyretty joku uus hiano ja runsassatonen apaja, nisse yrittää merkata sej jollain risulla tai muulla karahkalla. Se on selittäny mulle, että ne keltaset siänet on paikkauskollisia, että tullaan nääs tänne sitten ens vuanna uurestaan. Oonhan määkin uskollinen ja tiärän mitä paikka-sana tarkottaa, mutta että se kehtaakin aliarvioira mun kykyjäni. Tottakai mää ens vuannakin tiärän missä me on siä mettässä kuljettu ja missä pysährelty takapuali pystyssä noukkiin sitä keltasta kultaa. Sen takia mää oonki ottanu vähän leikin kannalta ne sen merkkaushommat ja kuljetellu ne karahkat ihan uusiin paikkoihin.

Heinäkuun toiseks viimesenä maanantaina kävin ekaks tarjoomassa koirapuistossa kavereille keksit. Iltapäivällä otin sitten suuntimaks pohjosen. Siä oli kuule Tervakoskella Suamen lippu salossa liahumassa ku saavuttiin Hillan pihaan. Punasta mattoo ei näihin tilaisuuksiin tiätysti kannata varata, kusse ois ollu yhtä rullalla kun muunkin väriset. Hillan ja mun kolmivuatis-synttärit viätettiin muutenkin traditionaalisissa merkeissä. Huamasikko muuten erellisen virkkeen ree-kirjaimen? Perinteistä oli nääs ne meirän kakut, joissa kumma kyllä oli molemmissa ny yks nakki enemmän ku viimeks. Iskällä oli kamera valmiina jo kymmenen minuuttia ennen kakunsyäntiä, ettei se vaan myähästyis. Oon meinaan ajatellu ilmottaa Hillan ja mut Kinnesin ennätysten kirjaan. Haluaisin nährä sen jäppisen, joka hutasee kolmen nakin synttärikakun maksalaatikolla ja –pasteijalla kermaviilin kera nopeemmin kumme!

Kato Hilla, onkohan tua meirän synttärikakut

neiti D, heinäkuu 2007

Siä Pekan ja Eevan mökillä Ruaverellä oli niin hauskaa, että mää pistäyryin siä viä toisenki kerran. Viikollopun teemana oli tällä kertaa mustikanpoiminta. Ja kyä ne kankaat oliki Hämeen maakuntalaulun mukasesti niin marjasia, ettet usko. Reilustu toista sataa litraa pikkasen roskasia mustikoita orotti pyhänä kirkommenojen jälkeen pääsyä jatkokäsittelyyn.

Määkin siä mettässä kuljin mättäältä mättäälle. Ekaks mää kyä söin suaraan kuarmasta eli äiskän ja iskän ämpäreistä. Ne rupes kuitenki pikkasen paheksuun mun toimintaani ja sano, että paas ny kuule ettien ihan itte omat evääs. Niim mää sitten hokasinki, että voinhan mää syärä niitä marjoja suaraan maastaki. Ne viä neuvo, että erellinen Dollituatteen pääjohtaja oli kehittäny mustikoiren syäntiin ihan oman tekniikkansa. Toisesta suupiälestä koko mustikanvarpu sisään, nialastaan vaan pelkät marjat ja vastakkaisesta suupiälestä syljeskellään roskat ulos.

Siitähän se Pekkakin oli varmaan saanu irean siihen omaan tehtaaseensa. Se oli nääs oikeen investoinu semmoseen pölynimuriavusteiseen puhristuskoneeseen. Siihen ku yläpäästä kaateli puhristamatonta marjaa, ni alapäästä putoili pelkkää sinistä tavaraa. Lehret ja muut roskat hävis siinä putken pualivälissä pölypussiin. Kyä nää insinöörit keksii kaikellaisia vekottimia. Jos satut lähiaikoina poikkeen Helsinkissä Etelärannassa siinä Palasen ravintolassa ja tilaat jälkiruuaks jotain mustikkaan vivahtavaa, ni hyvinkin saatat saara just sitä Hillinsaaren satoo.

donna ja pontus

Mulla oli tällä kertaa siä kaveriki. Mua invormoitiin, että Pontus kuuluu semmoseen iloseen ja hyväntahtoseen seropi-heimoon. Ilonen ja leikkisä se oliki, mutta pikkasen kare. Nääs sillon, kussen oma iskä yritti rapsutella mua. Meillä on Pontuksen kanssa molemmilla karvoissa semmonen tumma, etten sanois jopa musta pikmentti. Hellerajat rikottiin sinä viikolloppuna tiäs miten moneen kertaan ja kaksjalkaset korosti toisilleen, ja tiätysti meillekin, juamisen tärkeyttä. Mää yritin opettaa Pontukselle uusia viilennyskeinoja, se kuvvaan kahlaili pitkin rantoja. Hirveen monista uimareissuistani hualimatta, mää en kuitenkaan onnistunu houkutteleen sitä kokovartaloviilennykseen.

Siä ku mettässä tarvottiin, ni eihän mun tarkka nokkani voinu olla huamaamatta niitä Eevan perjantai-iltana esittelemiä kanttarelliviljelmiä. Sitten ku sunnuntaina lährettiin korjaan siänisatoo, nimmää osasin just ihan ilman minkäällaisia apuvälineitä, keepeeässiä tai muita insinöörivekottimia, löytää samat apajat. Sitä paitti, mää taisin löytää sillon pyhänä pari uuttakin siänipeltoo.

kanttarellien metsästäjä

Iskä lupas mulle jo kesäkuussa, että tänä vuanna mää pääsen Linnammäelle, sinne huvipuistoon. Mää sitä vähän epäilin, ku eihän sinne taikka Korkeesaareenkaan saa koirat tulla. Kyä se kuitenki sanansa piti, vaikka läheltä liippaskin. Nääs ku, muutama päivä ennen kyseistä tapahtumaa, mun pissa oli melko punasta. No, näytteet tutkittiin nopeesti, torettiin tulehrukset ja antipioottikuurihan siitä tuli. Ensiapuna siä lääkärikäynnillä mää sain semmosen antipioottipistoksen suaraan niskanahan alle. Ookko kuule itte koskaan saanu semmosta jääkaappikylmää antipioottia omaan niskaas? Emmääkään ennen, nyssain. Ja ulvoin ku susi. Iskä ihmetteli, että löytyykö musta tommonenki ääni. Ellukin tokas, että nymmää vähän liiottelen. Kymmenen päivän antipiootit se kuitenki kirjotti ja evästi, että ne voi pikkusen väsyttää. Mutta anto se mulle kuitenkin luvan mennä Lintsille.

Tämmösenä alunperin Sveitsin alpeilta kotosin olevana mää ajattelin, että nymmää meen kyä ihan ekaks kokeileen sitä vuaristorataa. Ja sej jälkeen vasta muihin härveleihin. Mää minkään laitteisiin päässy! Töihim mää siälä jouruin. Länkivaljaat kaulaan, kärry perään ja eikun lastevvetoon. Meillä oli semmonen kolmen tunnin vetokeikka, mutta kum mää olin sairasvuateelta sinne raahautunu, ni emmää ihan täyttä aikaa jaksanu. Antosa keikkahan se loppujen lopuks oli ilman vuaristorata-ajeluakin. Sain nääs palkkioks melkosen tuhrin satsin laarukasta koirarruakaa. Kusse ei kuiteskaan ollu just mun merkkiäni, nim mää lahjotin ne hyväntekeväisyyteen HESY:lle (Helsingin eläinsuojeluyhdistys).

Yks ilta lährin käymään semmosessa mettässä, missä en ollu pariin viikkoon käyny kanttarelleja noukkimassa. Etukäteen aattelin, että nymmää kyä nuuskutan siältä kunnon saaliin. Vähäm mää jo siinä lähestymisvaiheessa aavistelin, että ny ei kaikki taiar olla ihar reilassa. Jotenki tuntu nääs se maasto paljon avarammalta ku ennen. Sittenku päästiin ihan paikan päälle, nimme törmättiinki aivan äärimmäiseen luannonilmiöön. En tiä oliko sen aiheuttanu otsoonikato, kasvihuaneilmiö vai joku ihav vallan muu. Kaikki puut, jokka aikasemmin oli kasvanu pystysuarassa, oli ny pistäny ittensä maaten. Siinä ne kellotteli viäri vieressä isoissa pinoissa vaakasuarassa. Ja kauheen syviä ja kurasia uria oli pitkin mettää. Siältä enää mitään siäniä löytyny, pelkkää hakkuujätettä.

Eikä siinä viä kaikki. Muutaman päivän päästä lährin käymään semmosella kalliorinteellä, mistä oj joka vuasi löytyny satavarmasti runsain mitoin ja ylittekin suppilovahveroita. Siälä luannonmullistukset oli erenny viä piremmälle. Siä ollu enää puita ees vaakatasossa. Ei ollu kyä mitään muutakaan, ei näreen närettä, ei eres sammaleen riakaletta. Pelkkä paljas pölynen kallio ja muutama oranssi tyäkone. Kyä mum miälestä tämmöset ilmastomuutokset pitäs saara kuriin, eihäm mulla oo kohta enää mitään paikkaa, mihkä mää veisin iskän ja äiskän siänimettään.

Eikä siinäkään viä kaikki. Ny ruvetaan nääs selvästi jo puuttuun eläinoikeuksiin. Siä Maunulan koirapuistossa mää havaittin maanmittareita. Ne sano, että ne vaan kartottaa sitä aluetta. Sano mun sanoneen, että sen koirapuiston tulevaisuus ei hyvältä näytä. Musta vähän rupee tuntuun siltä, että tän täytyy olla joku salaliitto mun siänestys- ja ulkoilualueiren piänentämiseks.

Ronna, elokuu 2007

Siinä kuun vaihteessa mää vein taas AA-kerhoon mettään käveleen. Saihan nää Tanjan ja Topin Anopit ja Apet reilusti raitista ilmaa, mutta varsinainen taka-ajatus, nimittäin siänien poiminta koki melkosen karvaan takaiskun. Siä mettässä mitään rihmastoo just sillon ollu. Oltiin nääs muutama viikko liika aikasessa. Kuul lopussa määkin jouruin sitten harrastaan taas pikahiivintää, ku äiskä ja iskä noukki suppilovahveroita siinä määrin, että jouruttiin tarjoon niitä jo naapureillekin. Hyvin ne tuntu kelpaavan.

Viltsu ei ollu viä koskaan päässy mun kärryjeni kyytiin. Mää järjestinki sitten sille oikeen semmosen privaatti-shown. Ajattelin, että nyssaa Viltsu nauttia vauhrin hurmasta koko rahalla ihan ilmatteeks. Se mun kyyristäni välittäny. Kovasti se oli kuitenki niistä pernikärryistä kiinnostunu. Toiselta pualelta kiipes kyytiin ja heti kummää yritin lähtee liikkeelle, ni toiselta pualeltaViltsu jo kerkes kiiivetä ulos. No, kuhan sillekin ikää karttuu pikkasen enemmän, niin eiköhän se varmaan viä joskus malta pysyä sen aikaa paikoillaan, että saaraan kyyrit aikaseks.

viltsun vetokeikka

Mää siä koirapuistossa enää o hirveesti viaraillu. Siälä ku kukaan nääs ei enää leiki mun kaa. Ramukin on vaihtanu mut nuarempaan tyttöystävään. Se on semmonen Alaskan hysky, ihan täys plonti. Kyä määkin yritin sen Lilon kanssa leikkiä, mutta aina siihenki tuli joku muu väliin. Ja määhän en kyä kolmanneks pyöräks suastu. Eikä mun enerkiani oikeen purkauru ellen mää saa oikeen kunnolla riahua ja touhuta. Niinpä mää oonkin sitten valinnu päivittäiseks kaloriankulutusmuarokseni ton mettässä juaksentelun.

Pitkään aikaan nääs ollu tapahtunu mitään ton Dollituatteen tuatantopualella. Nim mää sitten sanoinki tolle suarittavalle portaalle, että laitas ny kuule hihat heiluun. Koko kesän oot jo huilinu. Pernikaveritki jo nääs huus apua, että ny tarvittais kaikellaisia puisia apuvälineitä. Ekaks tehtiin sellanen taitettava ramppi Farolle, että se pääsee ny luannikkaasti nouseen oman autonsa takahutlariin. Sitten askaroitiin stantarttien mukanen hyppyseste Ossille ja Empulle. Loppukuun luppoajat mää sitten laitoinkin kapuloita rattaisiin. Meinaav vaan, että puutöissä olin mukana ja palikkaa oli jos jonkinnäköstä. Muutaman mää jyrsin ittekin. Siitä iskä ei hirveesti tykänny. Joka tapauksessa niistä ehjistä palikoista synty Ilonalle ja Saskalle ihan ikiomat kärryt.

Joo, horioppiahan siinä oli, mutta kerkesin mää silti kolmelle pernilenkilleki. Hillakin oli mukana sillä Vaakkoin lenkillä. Siä lähtöpisteen parkkipaikalle mää ensteks luulin, että ny mun rotukaverit oj joutunu valkasuun. Meirän lenkillä ollu mukana ku kuus perniä, mutta kultasia noutajia siä parkkipaikalla oli pilvin pimein, ainaski pari tusinaa ellei enemmänki. Ne noutajat jaksanu pyrähtää ku piänen lenkin lähilammen ympäri. Ja sitten ku me palattiin meirän omalta reissulta, ninne etti oikeen joukolla siitä parkkipaikan läheisestä näreiköstä semmosia kualleita lintuja.

Neiti D, syyskuu 2007

Täytyy myäntää, ettem mää siä koulussa o viime aikoina paljo viaraillu. Tiärä sitten onko ne opitki jo unohtunu. Nääs äiskä alko pikkasen hualestuun ja ihmetteleen, ku saatto käyrä jopa niinki, ettem mää heti taikka välttämättä ihan piankaan reakoinu ”tänne”- käskyyn. Se epäili, että mun kuulossa täytyy ny olla jotaiv vikaa. Luaksetulo on sentään mun parhaita pualiani. Ja niin mua sitten taas kärrättiin lääkäriin. Korvatulehruksesta ei ollu minkään valtakunnan havaintoo, määhän oon nääs jättäny sev vehnän syänninki tykkänään. Mutta mun korvakäytävät oli täynnä vaikkua. Ensavuks mulle tarjottiin taas sitä tököttiä, jota lykätään korvaan, annetaan vaikuttaa puali tuntia ja huuhrellaan sitten keittosualaliuoksella poijes. Mää kun näin taas sen pänikän, ni pakenin ja piilouruin välittömästi. Sev verran kovat kokemukset mulla oli erillisestä hoitokuurista, etten sitte antautunukkaan enää tähän uuteen kymmenen päivän käsittelyyn. Mialummin mää annoinki rauhottaa itteni sillai, että saatiin ne vaikut korvista ja samalla hampaat kiiltäviks. Tätä nykyä mää tuunki käskystä luakse huamattavasti reippaammin.

Vuatusilla Tikkurilan maalaismarkkinoilla mää kävin tiätysti pyärähtämässä. Kovasti siä ohikulkijat mua kehu ja rapsutteli. Eläinkaupan serältä sain possun kärsänki. Muuten siä mulle mitään uutta ollu. Hilloja, mehuja, hunajaa ja siäniä ne siä kaupitteli erelleenki. Siäniä, varsinki niitä suppilovahveroita meillä onny jo itelläänki kuivattuina kaapit ihav väärällään. Niin no, löysinhän mää siältä Ransun. Tiäräksää sen pikkukakkosessa esiintyvän eno Elmerin kaverin. Mää sitten toin Ransun meille kotio, ku toi Linta kettu oli just siihen aikaan harvinaisen huanossa hapessa. Parsintalankaa onny jo kulunu siihen useempia metrejä, eikä se viäkään pääse leikkiin mun kaa.

Mää en oo varmaan muistanu kertoo, ku pualivuatta sitten toi mun oma autonoveni eli takaluukku meni ihan sekasin. Se nääs napsahteli ihan omia aikojaan auki, ei minkäälläista salpaa ollu pitämässä sitä luukkua kiinni vaikka miten yritti sitä avaimella tai kaukosäätimellä sulkee. Pajalla ne sitten kytki meirän auton internettiin ja otti yhteyren Jööteporiin! Siältä tuli sitten uuret ohjelmat ja käskytykset lukkojärjestelmään ja iskä uskalsi taas ajaa sataa, paitti sillon kun sataa. Kesällä meillä sitten viaraili toi läpiveto, semmonen tuuli. Mää oon kyä sanonu, että käyttäkää ny hyvät ihmiset noita pernin näkösiä ovistoppareita. Mutta eihän ne mua usko. Niinhän siinä sitten kävi, että tuulikaapin ovi ei kertaalleen restauroituna enää sitä tuulen voimaa kestänykkään. Se putos nääs saranoiltaan. Siinä paikassa ei iskäkään voinu enää muuta ku tilata uuren uksen. Siitä meni sitten pari päivää, ni taas oli ovissa onkelmia. Mää en päässy autosta omasta kapiinistani ulos. Auton takaluukku nääs jumittu sillai, ettei sitä saanu enää millään, ei eres kirveellä auki. Ja ny ei enää nääs auttanu ees nettiyhteyret Jööteporiin, piti vaihtaa koko lukko. Munkin piti pari päivää kulkee autoon sivuovesta. Se vasta kuule hankalaa oliki. Siinä ku oli takapenkit pitkin pituuttaan normaalin hyppykorkeuren päällä, nim mää löin tiätysti pääni melkeen joka kerta kattoon, kummää hyppäsin kyytiin.

Tän kuun bernilenkillä oli niin kivoja kavereita, että mää juaksin niitten kanssa mettää ja peltoo ristiin rastiin. Sitten ku päästin kotio, ni äiskä huamas, että mun vasen takatassu on pikkasen haavottunu. Siinä oli pari piäntä viiltohaavaa. Siä lenkillä me oltiin keräilty pussillinen suppilovahveroita, jotka ei enää meirän kaappeihin ois ees enää mahtunukaan ja niinpä me luavutettiinki ne pois. Myähemmin illalla äiskä joutukin sitten hätäpäissään soittaan Milille (, jolle ne suppilot oli luavutettu), että mitä näitten mun varvasvälihaavojen kanssa oikeen tehrään. Mili anto selkeet putsaus- ja hoito-ohjeet. Pari päivää mää sitten kävin useesti tassusuihkussa, käytin petariinee, kuljin sukkasillani ja ulkona jopa saapas jalassa. Paranihan se siitä. Ehkä mää oon pikkasen tapaturma-altis, mutta tekevälle sattuu.

Emmää o katkera, mutta kyä se vähän kyrsii ja jurppii. Mää nääs yhrestä koiralehrestä huamasin, että Oulun kärppien kannattajien koirille on tehty semmosia vanituatteita. Niinku pantaa, huivia, hihnaa ja tämmöstä. Mää ku oon jo äirinmairossa toristettavasti saanu Tapparan keenit, joita äiskäkään ei o onnistunu pilaan, ni kysyn vaan? Millon saaraan vastaavaa vällyä ja rekvisiittaa Tapparan lokoilla varustettuna? Kyä ny jonkun muunki ku mun pitäs ruveta loppaan tän asian pualesta, että saatas mulleki oikeen joukkueen vermeet!

Määhän oon ihan piänestä pitäen hoitanu meirän plantaasilla puutarhurin hommia, varsinki varelmia. Tänä vuannaki mää oon pitäny omasta hommastani kiinni. Pitäähän noi puusta puronneet lehret kerätä tiätysti pois. Piänen jekun mää ny tolle haravointijoukkuelle kuitenki järjestin. Siinä ku äiskä ensimmäistä haravavvetoo teki, ni eihän se viskarssinvarsi toiminukkaa. Mää olin nääs pari kertaa kulmahampailla huamaamattomasti pureskellu sev verran sitä haravavvartta, että joka kerta ku äiskä yritti sillä lehtiä haravoira, ni eikös tää varsi heittäny ittensä semmoseen yhreksänkymmenen asteen vinkkeliin. Sitten se vähän kiroili ja sano iskälle, että ny sulle tuli kuule asiaa K-rautaan. Siältähän se ehjä vaihtovarsi löyty.

Itäkeskuksen halikeikalla mää tapasin vanhan kaverinki. Tarkotan siis iäkkään. Meinaan Rapsun. Se tullu missään nimessä häiritteen meitä tyässä olevia pernejä. Kävi vaan vähän haistamassa mua ja mää jouruin antaan sille vähän kyytiä, kusse meinas ruveta oikeen lähenteleen. Rapsu oj jo kohta yhreksän vuatias äijä ja viä se oj jopa leikattujen narttujenki perään. Rapsuhan käy siä itiksen Stokkalla säännöllisesti omilla ruakaostoksillaan.

sisarukset pöpelikössä

Hillan luana poikkesin loppukuusta merkkamaassa yhren puun. Emmää sitä sillai koirien tapaan merkannu, vaan siihen sirottiin kiinni semmonen oranssin värinen paperinauha. Siitä puusta tulee meille vajaan parin kuukauren päästä joulukuusi. Hilppiksen kanssa me innostuttiin välillä telmiin oikeen kunnolla, vähän niinku ennev vanhaan, sillon kumme oltiin viä nuaria. Vaikkei me sitä kuusta viä kotio tuatukkaan, ni oli meillä silti aika paljo tuamisia. Vähän havuja ikkunalauralle ja runsain mitoin hirvel luita. Niitä mää oon ny sitten tässä viime aikoina nakerrellu. Ei pääse ny kyä vähään aikaan hammaskivi iskeen.

Neiti D, lokakuu 2007

Pyhäinpäivänä sato ens lumi. Sen kunniaks mää tein pikkasen piremmän mettälenkin. Olim mää nääs jo etukäteen julkisesti kutsunu reissuun mukaan kaikki muukki pääkaupunkiseurun pernit ja Hillan ihan henkilökohtasesti. Tais kuitenki käyrä niin, että kaikista tän syksyn pernitouhuista tällä tapahtumalla oli minimaalisin osanotto. Mul lisäks ainoostaan Milla ja Mascha uskaltautu mukaan. Toihan ne tiätysti Juhan mukanaan ja sillä porukalla me sitten lährettiin kiärtään Suurta Mätäkiven Kiarrosta. Tiärä sitten oliko toi lenkin ennakoitu pituus, lähestulkoon viistoista kilometriä, vaikuttanu osallistujamäärän pianuuteen. Luulis ny, että pääkaupunkiseurulta sentään löytys useempiki suht hyväkuntonen perni ja niille viä ulkoiluttajat. Nää meirän ulkoiluttajat, siis äiskä, iskä ja Juha, ku kuuluu kaikki viä siihen huanokuntosina pirettyyn kansanosaan. Nimittäin tupakoittijoihin.

Lährettiin nääs siitä Mettäntutkimuslaitoksen Ruattinkylän tutkimusaseman parkkipaikalta ekaks Paratiisinmäelle. Siältä tepasteltiin Tuusulan moottoritien ylikulkusillan kautta Mätäkivenmäelle. Vanhan Tuusulantiän ylityksen jälkeen oltiinki jo Mätäkivennummella, missä se varsinainen Mätäkiviki oj joskus ammosina aikoina 1930-luvulle asti sijainnu. Se on ollu semmonen suunnilleen viis metriä korkee rapakivilohkare, joka sitte räjäytettiin pois sillosen tiälinjan alta. Siä Mätäkivennummella me jouruttiin välillä vähän passaileen meirän vauhtia, ku siä oli muutamia muitaki koiria ja sauvakävelijöitäki ulkoilemassa. Korsontiän ylityksen jälkeen meillä ois ollu ennakoitu tupakan mittanen tauko, mutta hevoset oli jo kerinny varata sen paikan.

Niim me sitten jatkettiinki samaa tahtia Pirunkorpeen. Siältäki selvittiin mainiosti. Ja matka jatku Viran lähteitten eli mun uimapaikkani ohitte kohti pohjosta. Sittem me alitettiin Tuusulantiä ja tultiin siihen Hiirikallion eteläreunaan. Patikoitiin siitä sitten melko suaraan Lehtikuusenmäelle ja siältä tuttuja polkuja pitkin mun suajuaksupaikkani ohitte lähtöruutuun.

Tän kartan alue me kiärrettiin, ja pikkasen ylikin

Iskällä oli lenkillä taskussa askelmittari. Sel lukema näytti reissun päätteeks 17933 askelta. Iskän askelpituurella se vastaa noin neljäätoista kilometriä eli tommosta kolmasosa maratoonia. Siis polkuja ja teitä pitkin. Mehän kyä Millan ja Maschan kanssa harrastettiin sev verran syrjähyppyjä, polulta poikkeemisia ja muuta telmintää, että saatto se meillä mennä lähemmäks pualimaratooniaki. Mutta ainoo, joka loppumatkasta pikkasen rupes uteleen oikomismahrollisuuksia, oli äiskä. Me Millan ja Maschan kanssa nääs juastiin koko ajan porukan keulassa. Lenkin lopuks tehtiin sitten viä nuatiopaikalle piänet tulet ja paisteltiin makkarat. Meille oli äiskä viä lisäks varannu semmoset nauran vuatapalaset, jotka Mascha sitte loppujen lopuks söi kaikki.

Enslumien aikaan oli tiätysti muutamat kunnon yäpakkasetki. Ja sillonha mun karkit taas kypsy. Mää niistä hevosen lantakakkaroista sulina välitä. Mutta ku pakkanen on purassu niitä oikeen kunnolla, ni jäisinä ne maistuu musta vallan erinomasen makosilta. Niksipirkkaan vois tiätysti lähettää vinkin, että niitähän vois kesällä laittaa sukkahousuissa pakastimeen. Sillonhan niitä vois nautiskella jäätyneinä ympäri vuaren. Iskä, äiskästä puhumattakaan, ei ollu kovin suastuvainen kokeileen tätä keksintöö meillä kotona.

Yks päivä mää törmäsin mettälenkillä pualustusvoimiin. Ne oli liikkeellä oikeen semmosilla miähistönkuljetuspanssarivaunuilla. Just siinä kohtaamisvaiheessa ne yritti kyä lymyillä vähän niinku piilossa. Mutta määhään hokasin ne jo kaukaa ja rupesin niitä haukkuun. Että semmoset pualustusvoimat mulla ittellä o. Joka jäppisellä oli rynkky kainalossa, mutta eihän ne meille mitään mahtanu, kummää haukahrin topakasti, että meirän tän päivänen lenkki menee nyj just tästä, sotikaa te vaan ihan kaikessa rauhassa. Ohituskohran jälkeen kulu semmoset kymmenen viistoista minuuttia, ni johan rupes rynkyt laulaan. Oli varmaan vihollispuali päässy yllättään tän meirän tapaaman joukkueen. Ku sitte palattiin lenkiltä takasin autolle, ni yks ryhmä pystytti just leiriä siinä meirän autov viäressä. Mää niille enää jaksanu haukkua.

Sen piremmän vaelluksen jälkeisenä viikolloppuna oli sitten taas semmonen mun luatsaama normaalimittanen pernilenkki ilman makkaranpaistoo. Pualitoistatuntiselle mettäkävelylle oli uskaltautunu nyjjo kymmenkunnan koiran savukoimattomat ulkoiluttajatki.

Mun normaali ruaka-annokseni koostuu lammasriisi-nappuloista ja jauhelihasta. Sitten kum mää olin melkeen viikon verran syäny vaan ne jauhelihat ja jättäny ne papanat ihav vallan omiin oloihinsa, ni noihan rupes taas hualestuun. Sel lisäks äiskä sano iskälle, että kato ny, sehäl laihtuu ihan silmissä. Iskän puntaroinnin ja vaaittemisen tuloksena puali kiloo mun elopainosta oliki hävinny. Täytyy sanoo, että kyä tolla äiskällä on tarkka silmä. Ja eikun taas tohtorilta aikaa varaan, että mikähän mussa nyssitten oikeen ov vialla. Sitten mää olinki taas vähän aikaa hirveen rauhalline. Se lisensiaatti joka penslas mun tulehtuneet ja paisuneet nialurisat sano, että tää on enempi tämmönen lastentauti, harvemmin iskee enää yli viisvuatiaisiin. Se sano viä, että joku ulkonen ärsyke sen oli aiheuttanu. Heti kusse se ekan kerran katto mun suuhuni, ni se pysty päätteleen, että mää tykkään pureskella keppejä. Eihän se siinä ihan mettään menny, vaikka mää kyä käynki siä mettässä enimmäkseen äiskän ja iskän kanssa. Iskä sille lisurille kerto, että mää oon viime aikoina pureskellu aika paljon noita hirvel luitaki. Että oisko ne voinu tän taurin aiheuttaa? Se ruvennu veikkaan mikä sev vamman alkulähre oli. Sano vaan nääs, että harvoin sekin lotossa onnistuu.

Bella ja Donna antavat naperoille kyytiä

Jalavapuiston koulun marrasmarkkinoista oli oikeen Hesarin ”minne mennä”-palstalla ilmotus, että koiravaljakkoajelua tarjolla. Mää ny sitä ihan valjakoks sanos, jos kärryn eteen valjastetaan yks perni vetään lapsia. No, parhaimmillaan meillä oli siä kyä neljä perniä yhtäaikaa kärryjen kanssa kiarroksella. Ja ne naperot tykkäs vauhrin hurmasta.

Ku ei niitä Tapparan koiravarusteita ruvennu kuuluun, ni mulle hommattiin sitte Tanjan supermarketista oikeen semmonen punanen nahkapanta, johon ov viä leikattu ristiaukot valkosta nahkaa vasten. Ei se mikään pelastuskoiran panta oo, vaan viittaa voimakkaasti mun alkuperäseen kotiseutuuni, Sveittin alpeille nääs. Soon melkosen makee panta ja om mulla siihen punanen hihnaki, niinku sävy sävyyn. Mutta emmää päässy niillä pernien pikkujouluissa prassaileen, en eres elvisteleen. No olin mää sev verran pikkujouluhenkessä mukana, että lahjotin sinne arpajaisiin pari dollituatetta.

Iskälle ja äiskälle tuli nääs just sillon pikkujoulujen aikaan semmonen miäliteko, että perliininmunkkia ja –makkaraa pitäs ny saara ja heti. Mää sanoin, että mää en kyä sille lentomatkalle lähre. Laittavat mut kuiteski ruumaan, kuv vaan alle seittenkiloset koirat pääsee käsimatkatavaroina niihin matkustamotiloihin enkä mää o ihan niin köykäne. Ja varmaan on ne lennokki taas tapansa mukaan myähässä. Mää sanoinki, että hommaatte mulle sitte sen matkanne ajaks täyshoiron jostain lähimaastosta. Tossa Tuusulan, Keravan ja Järvenpään rajamailla onkin sellanen Jupskoortin koirahotelli, että mää päätin sitte ottaa Ransun kainaloon ja lähtee sinne.

Mulla oli siä hoitolassa oikeen oma yksiö, jossa oli oma pihaki. Ulos ja sisään sain kulkee täysin vapaasti oman miäleni mukaan. Sitten siä oli viä isompi juaksutarha, jossa mää olisin voinu vaikka leikkiä muirenki hotelliviaraitten kanssa. Mutta vaikka tän tyshoitolan emäntä oliki tuamaroinu mut luannetestissä aika korkeelle, ni ei ne uskaltanu mulle ketään leikkikaveria antaa. Niistä muista ku ei kai sitten ollu niin luatettavia luannelausuntoja. Mää sittev vaan Ransua retuuttelin. Muuten olin kyä rauhallinen ja kiltti, niin se hoitohenkilökunta ainaski vakuutteli.

Olihan mulla tiätysti vähän ikävä kotio, mutta iskän ikävä tais olla viä suurempi. Se nääs meni ja hommas heti yhren yän jälkeen meille uuren pernin. Sen nimi on Romy. Ne oli nääs siä semmosessa Hollivuut-hotellissa, jossa jokainen huane oli nimetty jonkun elokuvatähren mukaan ja niille sattu Sneiterin Romyn (Romy Schneider, suom. huom.) nimellä varustettu luukku. Tää perni-Romy on melkeen yhtä iso kum määki, ehkä jopa pikkasen pulskempi, mutta painaa vaan pikkasen alle puali kiloo! Iskä kerto, ettei se voinu millään vastustaa, ku tavaratalon tarjouksessa oli jäljellä kaks kunnon kokosta perniä. Aamupäivällä äiskä ei viä suastunu tähän uuteen pernihankintaan. Mutta iskä jankutti kuulemma koko päivän, että kyä mää tarvittisin jonkun varapääjohtajan. Semmosen, jota ei tarvitte eres lenkittää. Niin ne sitten illan myähäisinä tunteina hiipi uurestaan sinne myymälään ja löysi Romyn ihan yksinään nököttämässä hyllyssä. Iskä kaappas sen sillon heti mukaansa. Mää oon ny jo aika monta kertaa sen selättäny, eikä se hirveesti o hanttiin pannu, että kuka on kuka. Kyä se taitaa olla ihan sopivaa materiaalia, meinaan siihen varapääjohtajan hommaan.

Mää niille lähtiessä sanoin, että viäkää sille Knutille terveisiä. Kerto ne viäneensä terveiset perille. Sen Knutin turkki ei ollu ihan täysin jääkarhun valkonen, se kuulemma tykkää pyöriskellä kuralammikoissa ihan yhtä paljon ku määkin. Muutakin yhteistä meillä o. Se nääs leikki kans omilla pehmoleluillaan ja yritti kaikin voimin ja keinoin rikkoo niitä. Semmonen piäni ero meirän leluissa kyä o, että Knutin pehmolelut on kaikki umpikumia.

neiti D, marraskuu 2007

Donna, Linta, Ransu ja Romy

Kuvassa on Dollituotteen nykyinen johtokunta, johon neiti D on valinnut ainoastaan tuoreimmat ja elinvoimaisimmat henkilökohtaiset avustajansa: Linta-ketun, perni-Romyn ja Ransu-koiran. Suurin osa edellisen pääjohtajan avustajista on jo täysin palvelleina siirtynyt pehmolelujen taivaaseen ja jäljellä olevat ovat joko odottamassa pääsyä kirurgisiin operaatioihin tai eivät muuten vaan tahdo oleskella näin lähellä nykyistä pääjohtajaa.

Nää salajuanet mun elintilan rajottamiseks senkun vaan jatkuu. Yks päivä torettiin nääs, että hyviä siänimettiä oli kaarettu hehtaaritolkulla. Eihän siä ollu jäljellä ku tyäkoneiren rikki repimä maanpinta ihan kynnöspeltona ja risukkona. Niin no olihan siä mettätien varressa satojen metrien matkalla kuusta ja mäntyä vaakasuarissa pinoissa. Kyähän mää siä hakkuuaukeilla pääsisin eteneen, mutta äiskä ja iskä totes, ettei ne ihan vähään aikaan lähre siihen ryteikköön itteensä saati mua mutakuapissa likaan. Toinen takaisku tuli ku joku oli varmaan ajatellu, että mettää voi lannottaa ranskanleivän palasilla. Siä niitä oli puitten juurilla useempi muavikassillinen. Tiärä häntä, saattaahan ne puut niistä tykätäkin. Mutta mää kun en nääs oikeen saa napostella semmosia vehnäpitosia tuatteita, ni siihen pöpelikköön tuli mulle porttikialto siks aikaa, kunne puut on saanu ruakailunsa valmiiks. Sitä mää vaan hiukkasen ihmettelen, että kenellä on niin hirveen paljon ylimäärästä ranskanpullaa, että se piti käyrä sinne metikköön kippaamassa.

Jouluna mää söin tiätysti reilusti kinkkua, mutta kerkisin mää siinä sivussa harjotella tulevia halipernihommia vartenki. Meillä käyneittein halattavien sukulaisten ikähaitari oli nääs kahresta vuaresta reiluun yhreksäänkymmeneen. Ihan niiren nuarimpienki halaukset mää hoirin kyä itte, mutta muut retuutukset ja ratsastelut mää relekoin Remylle. Hyvin sekin hommansa hoiti.

Uurenvuaren aattoaamuna meirä pihatiätä pitkin lipu semmonen musta limusiini. Mää ajattelin ekaks, että nynne on varmaan vihroinki huamannu mun kykyni ja tulee hakeen mua Hollyvuutiin uureks Lassieks tai Rintintiniks. Viälä mitä, naapurin Ritvaa ne tuli Kekkosen vanhalla Karillakilla hakeen. Sillä oli nääs viimenen tyäpäivä ennen eläkkeelle jäämistä. Olisihan mää muuten voinu vaikka itte vetää Ritvan mun pernikärryillä töihin, mutta ohan meiltä Hesaan kuiteski aika pitkä matka. Vaikka ei silti, kyä mää oon iskän vähintään kerran vuaressa kävelly meiltä Hesaan ja takasinki. Tosin ilman kärryjä.

Vuaren viimesen päivän iltalenkin mää tein hyvissä ajoin ennenku se alkuillasta alkanu pamauttelu ylty täyreks rähinäks. Onhan mut tiätysti luannetestissä torettu kolmella plussalla laukasuvarmaks, mutta rajansa kaikella. Loppuillasta alkuyähön oli nääs taas semmonen miljoonien eurojen arvonen sota, että alta pois. Räiskettä, rätinää, pauketta, räjähryksiä, välähryksiä ja välkettä oli ulkoilma useemman tunnin niin täynnä, että mää rajotin itte oman elintilani nukkumapaikalleni iskän sänkyn viäreen. Vaikkei siinä paukkeessa juuri nukkua voinu.

Uurenvuoren päivänä just kum mää olin lährössä iltalenkille, ni jotkut mattimyöhäset alko viä paukutteleen loppuvarastojaan. Mää luulin, että nysse sota taas alkaa ja rupesin jo raapiin auton takaluukkua, että eiköhän tehrä tää lenkki pikkasen rauhallisemmassa ympäristössä. Onneks niitten varastot oli kuitenki jo niin vähissä, että muutaman paukun jälkeen Ruskeesanta taas hiljeni ja mää sain hoitaa iltatoimeni ihar rauhassa.

neiti D, joulukuu 2007

Ronna ja Röykän lumi

Siitä perinteisestä uurenvuaren Viinin vilharmoonikkojen Strauss-konsertista, jota en tänäkään vuanna kerenny sen paremmin katteleen taikka kuunteleen, mulle tuli miäleen, että kyä määkin oon viime aikoina harrastanu musiikkia. Mää oon nääs huamannu, että jokkut köpöttelee tua raitilla nappi korvassa ja taskusta raikaa kannettavista seeree-soittimista tai iiporeista musiikkinautintoo suaraan tärykalvolle. Mää ajattelin, että kyä munkin pitää saara semmonen mukana kulkeva soittopeli. Meinaan äiskän ja iskän pelimannitairot ku ei ihan riitä tyyryttään mun musikaalisia tarpeitani mettälenkeillä.

Mää sitten suaritusportaalle annoinkin kehotusta voimakkaamman ukaasin, että tee ny jotakin. Sehän rupeski heti sahaan, höylään, jyrsiin, hioon ja pintakäsitteleen. Muttei se silti muuta saanu aikaseks ku semmosia piäniä rasioita. No mää sitten kekkasin, että pakataanki se musiikki niihin pokseihin.

Määhän oon musiikin suhteen aika kaikkiruakanen. Humppaa, jenkkaa ja valssia ynnä klassista sekä rajumpaakin rokkia kuuntelen melko sujuvasti. Mää kokeilin mun soittopeliäni varten muutamaaki eri sävelyhristemää, mutta lopulta mää pääryin keeniperimäni mukaseen pakattavaan kansanmusiikkiin. Kyä nääs toi alppimaisemien ihanuuksista kertova Erelweiss hakkaa mum miälestä nää nykyset listahitit aivan mennen tullen. Sitä kuiteskaan mistään musiikkilataamosta löytyny semmosena versiona, jonka vois tallentaa tikitaalimuarossa puukuariin. Onneks mää sitten kekkasin semmosen vanhemman analookisen version, joka sopi just ku nakutettu siihen iskän rakentamaan puulaatikkoon. Ja rasian kanteen mää viä halusin tiätysti pernin kuvan. Koivusen Millahan piirsi musta kuvan jo vuas sitten, mutta emmää ny sentään omaa kuvaani kehrannu sen soittorasian kanteen laittaa. Niinpä siinä rasian kannessa onki ny pari Millan piirtämää suht ilosen näköstä perniä. Että semmosta soitinta mää nykysin kuljetan mukanani lähes joka paikassa. Siinä ov viä sekin hyvä puali, ettei se tarvi ollenkaan sähvöö: ei pistorasiaa, patteria saati akkumulaattoria. Senkuv vaan avaimesta kääntää, niin johan taas soi.

Edelweiss rasiassa

Muutenki tää uus vuas alko erittäin myänteisissä taloussuhranteissa. Hallitus nääs purotti tosi reilusti mun verojani. Semmoset sata rosenttia. Täytyy sanoo, että ny kyä Vantaan kaupunkin hallitus ja taitaa asiassa olla sormensa pelissä saman kylän valtuustollaki teki mainion päätöksen. Tolla veronalennuksellahan mää saan nääs sentään yhren viirentoista kilon säkin ruakaa, johon oli viimesimmässä hankinnassa viä lisätty poonuksena kolme kiloo ekstraa. Sel lisäks ne, siis se hallitus ja valtuusto, ov viä suunnitellu, että Petikkoon tehtäis oikeen koiramettä. Harvoin pääsee Vantaata kehuun, mutta kyä ny tarttee sanoo, että päätökset rupee oleen oikeen suuntasia. Se verohelpotus koski nääs mun lisäks tiätysti kaikkia muitakin mun vantaalaisia koirakavereita.

Musiikin lisäks mää oon kehitelly jo pitkään toistakin tairemuatoo, nimittäin vormanssia. Jokkut puhuu samasta kulttuurivormaatista käyttämällä siinä etuliitettä per-, muttem mää niin rumia viitti puhua. Mää oon keskusteluista rivien välistä kuullu, että mun ereltäjäni Dolli opetti iskän antaan sille keksinpalasen taikka muun makupalan aina kun se itte, siis iskä, sytytti mettälenkillä tupakin. Dolli kehittiki sitä juttua sitten niin pitkälle, että se rupes sääteleen niitä iskän kessunpolttovälejä. Tiätysti aina vaan lyhkäsemmiks. Mulle ei oo äiskän määräyksestä näitä ilmasia lounaita suatu. Mää jourun ansaitteen ne ihan omilla keinoillani.

No, aina kummää löyrän mettässä sopivan alustan, joka voi olla vaikka hiakkaa, sammalta taikka muutev vaan pehmeetä kankasmaastoo, nim mää laitan ekaks etupään maihin ja sitten mää otan muutaman vauhrikkaan spurtin eteen ja taakse, teen siinä välissä täyrelliset piruettikäännökset ja lopuks istuurun iskän eteen ja katton sitä suaraan silmiin. Tällä esityksellä mää oon onnistunu ainakin toistaseks pitään itteni lenkeillä välipaloissa. Niitä nopeitten juaksupyrährysten, palleriinamaisten käännösten ja lopun tiiviin katsekontaktin yhristelmää mää nimitän vormanssiksi.

Dollilla oli mun tiätääkseni parikin keinoo varman makupalan saalistamiseks. Jos nääs joku sano ääneen ”tuusulantie” tai ”juusto”, niin johan rupes Dollin tassu viuhuun, häntä heiluun ja katse kysyyn, että kummasta kärestä sitä keksiä tai j-alkusta sanaa ruvetaan suuhun tyrkkään. Tän jutun juanta taikka taustoja mää en oo ihav viä pystyny täysin ratkaseen. Kyä mää kuiteski luulen, että mussa asustaa sev verran piäntä neiti etsivää tai Marplee, että nääkin salaisuuret ennen pitkää tulee julkisiks.

On se talvee pirelly, ei nääs toi lumi meinaa millään pysyä maassa. En oo tänä talvena sanken korkeissa niatoksissa päässy kirmaileen. Lumitilanteeseen tuli tammikuun toiseks viimesenä päivänä kyä pysyvä muutos. Tosin se muutos on tässä vaiheessa havaittavissa ainoostaan Ameriikan maalla Sikakossa. Tanja ja Topi teki nääs iskästä tupla-jukin, ku Viltsulle synty serkkulikka, jonka nimeks tulee Lumi. Ja eiköhän se Lumi vanhempineen jossain vaiheessa tulevaisuuressa tuu takasin pysyvästi Suameenki.

vastasyntynyt Lumi Kanerva Valorinta

Ronna, tammikuu 2008

Käväsin pari kertaa kattomassa minkälaista menoo siä Maunulan koirapuistossa nykysin o. Ramu, se mun vanha poikakaveri, on ukkoutunu ihan täysin. Se mitään enää viitti mun kanssa leikkiä. Iitukaan ei oo siä enää mun tai muittenkaan kintereitä jahtaamassa. Siltä petti nuaresta iästä hualimatta syrän. Kyä mää oisin miälelläni viä monta vuatta sen kanssa telminy. Onneks siä onny semmonen nuari tyttöpualinen pasenji, jolle mää oon opettanu vähän leikkejä. Lili tykkää nääs hirveesti repiä mun kurkkua ja korvien alustoja, heti kum mää heittäyryn seljälleni ja laitan etutassuni sen kaulalle. Sittem me välillä juastaan hirveetä kyytiä pitkin puistoo. Ja aina välillä mää kellahtelen. Pikkasen Lilin äiskä pelkää, että se Lili vahinkoittaa mua ihan oikeesti. Mutta ku iskä ja muut kaksjalkaset vannoo ja vakuuttaa, että mää ihan ehron tahroin kellahran ja orotan sitä mattopainia, ni kyä sekin rauhottuu ja uskoo, että se ov vaan leikkiä.

Oon mää töissäki käyny. Tianannu ikäänku vähän särvintä tohon ruakakuppiini nappuloitten sekaan. Halipernihommia oon nääs jatkanu ansiokkaasti vanhusten iloks. Vetohommissa olin Kiljavan lumilla räntäsateessa pulkanverossa ynnä Taivaskallion aurinkoisessa laskiaissunnuntai-riahassa ja Latokasken lumettomissa maisemissa kärryjä vetämässä. Toi Taivaskalion keikka mua ottaa himpuv verran kuuppaan elikäs harmittaa. Viltsu ois nääs taas voinu kokeilla mun kyytini hurmaa. Mutta ei! Se nääs valitti toisen vetokoiran, Jojon. Mutta emmää lannistu, kyä mää viä joskus pääsen näytän Viltsulle miltä kunnon meno maistuu.

Viltsu Jojon kyydissä

Sitte rupeski keikkaa pukkaan nim maan perusteellisesti, ettem mää voinu ku nostaa tassut pystyyn ja kiältäytyä osasta toimeksannoista. Mää oon nääs ny lupautunu veteleen lapsia kärryissä tai, jos joskus nykysin talvella sattuu oleen lunta ni pulkassaki, paitti pernien joukkueessa nim myäs HPH:n (Helsinkin Palveluskoira Harrastajat) tiimissä, johon Jojokin kuuluu. Eikös nää vetokeikat sitten heti ruvennu oleen päällekkäin taikka tarkemmin sanoen samana kalenteripäivänä yhtä suureen kellonaikaan. Että ehäm voinu muuta tehrä, ku mennä aina niille vetokeikoille, joille olin ekaks ilmottautunu.

Mää sitte loppujen lopuks päässy ees niillekään keikoille. Oikeen takatassun kynsi lohkes ja halkes nääs niin pahasti, että se kynsi piti poistaa kokonaan. Eläillääkäri määräs hoiroks tiätysti taas ne helkkarin paham makuset antipiootit ja ainakin pariks viikoks tassun puhristusta ja tassusirettä. Ku iskä vaivihkaa kysäs, että: ”mites noi meirän vetokeikat?”, ni aikamoinen ukaasi tuli, että vetohommat unohretaan ny tykkänään sairausloman ajaks.

Mää olin taas helposti hoirettava potilas! Luatanhan mää tiätysti äiskään ja iskään, että ne aikasempien kokemusten perusteella pystyy mulle kivuttomasti pari kertaa vuarokauressa tassusiteen vääntään. Eikä se tassun puhristus petariinellakaan juuri miltään tuntunu. Suurin onkelma tälläkin kertaa oli niitten yäköttävien pioottien niäleminen. Vaikka ne jemmattiinki erinäkösiin juusto- ja makkarapiiloihin.

Sitä mää vaan miätin, että miks nää itte aiheutetut tapaturmmat sattuu aina just mulle? Hesarissa tää paikallinen Iiähkoo mainostaa omia jääkiakkopelejään motolla: ”aina sattuu ja tapahtuu”. Mää oon kyä jo ihan pentulikasta asti tunnustautunu Tapparan kannattajaks. Ettei ton iskulauseen pitäs koskee mua millään tavalla. Onneks mulla on sentään eläillääkärikuluvakuutus, ku tota tapaturma-alttiutta tuntuu piisaavan.

Ronna ja Suamen talvi helmikuussa -08

Mää iskän kanssa pikkasen epäilin, jotta saakohan se Lumi siä ameriikassa imettyä äirinmairosta riittävästi Tapparan keeniperimää. Sem pualeen, isänsäki nautti kyä äirinmaitonsa Raipen & muiren tupsukorvien kannattajan nisistä, mutta hualellisella kasvatuksella Topista kehitty kuiteski täysverinen tapparalainen.

Ja vaikka Tappara onki menestyny tän vuaren jääkiakkoliikassa torella mainiosti, ni tilanne on silti paitti vakava myäs huolestuttava. Tapparan naisten SM-liiga joukkue pelas nääs tällä kaurella 20 runkosarjan ottelua, joista voittoja ei plakkariin kertyny yhtään. Maalisuhrekin oli huimaava 5-346. Tapparan äijät voitti Hillan porukan kanssa sarjassa pelaamansa kaikki kuus peliä, mutta nää mammat meni sitten viä karsintasarjassa häviään HPK:lleki 0-15.

Sen takia me iskän kanssa lähetettiinki Lumille kirje, jossa oli paitti Tapparan vauva-osaston myssy ja lippis, nim myäs pari turvatuttia. Joskohan niitten ruottalaisvalmisteisten Tappara-tuttien imeskely äirinmairon ohella oikeenvärinen myssy päässä tois pitkällä tähtäimellä ratkaisun naisjoukkueen onkelmiin? Vahvistuksia tarvitaan ilmeisesti maalivahtipelin lisäks sekä pualustukseen että hyäkkäyspäähän.

Ja jossei Lumi jostain syystä haluakkaan pelata lätkää, ni kyä Tapparan tuki- ja turvajoukkojen orkanisaatio tarjoaa pelaamisen lisäks runsaasti muitaki vaihtoehtoja ja mahrollisuuksia. Niinku esimerkiks vanittamista taikka vaikka taitoluistelua Kiira Korven malliin.

neiti D, helmikuu 2008

Sitä kynsivammaa piti kuule hoitaa niin ahkerasti makupalojen voimalla, että määhän rupesin lihoon ihan silmissä. Ehäm mää nääs sire tasussa päässy ees vapaasti mettään kirmaileen. Enempi oli vaan semmosia rauhallisia narulenkkiejä. Tiätäähän sen mitä siitä sitten seuras. No, rieetti! Mun ruaka-annosten laarusta ei tiätysti tinkitty, mutta määrää tiputettiin ratikaalisti vähäks aikaa. Kyä se tilanne siitä aika nopeesti kummiski normalisoitu, kummää pääsin sitten taas vapaasti mettään juakseen ja esittään vormansseja.

Alkuvuaresta riitti kaikennäköstä ja –ikästä juhlapäivää. Lumin nollavuatis-synttäreistä ehrittiinki sittej jo iskän iskän Veksin ysikymppisiin. Siinä välissä viäteltiin muutamia muitakin tasalukuja. Mää niille Veksin synttäreille tänäkään vuanna päässy. Mää nääs viätin samaan aikaan Tervakoskella Hillan kanssa kansaivvälistä naistenpäivää.

Mehän osataan Hilppiksen kanssa nykyään toimia jo melkein rauhallisesti. Postinhakureissullaki me osattiin kulkee hihnassa sillai, ettei ne narut ollu juurikaan kireellä eikä ainakaan ihan sekasin solmussa. Pientä penalttia Seppo oli kyä mulle tyrkkäämässä, kummää kieltäyryin poistumasta Ryttylän piäneläivveistämöltä. Mää en nääs heti kehotuksen saatuani suastunu hyppään ajoneuvoon. Se penaltti laukes kummiski ku Seppoki tajus, ettem mää ollu viä kerinny riittävästi tutustua ja nuuskia sen eläivveistämön hallintorakennuksen kaikkia nurkkia. Kummää sain tarkastukseni tehtyä, mää menin autoon ihan omia aikojani ilman kehotuksiaki.

Aamulla mää epäilin, että nysse Seppo taitaa nukkua pommiin. Sen takia mää tasan viis yli viis kävelin pari kertaa sen yli itä-länsisuunnassa. Ymmärsihän se nousta ja päästää meirät Hillan kanssa aamutoimille. Mutta mitä viälä, Seppohan kömpi takasin sänkyyn makoileen silmät kiinni. Tasan kaks tuntia me annettin sen torkkua, sittem me Hillan kanssa suaritettiin uus herätys. Lopullisen herätyksen aikaansaamiseks me vaihrettiin taktiikkaa. Hilla asettu Sepon selän taakse sillai, että siltä suljettiin kaikki mahrolliset pakenemissuunnat ja mää rupesin toiselta pualen taputteleen ja läpsiin etutassuilla Sepon ylävartaloo ja –raajoja siihem malliin ja niin kauan, ettei se voinu muuta ku suarittaa ylösnousemuksen ja ruveta rakentaan meille aamupalaa.

Aamulenkillä me törmättiin sitte yhteen naapuristossa asustelevaan vakinaisesta palveluksesta jo eronneeseen virkavallan erustajaan. Tää eks-viranomainen hiaro meirät nähressään silmiään ja epäili, jotta oiskohan ne iltakahvit tai aamuplöröt ollu sittenki liiav vahvoja, kusse luuli nääs näkevänsä Hillan kahtena. Ku äiskä ja iskä palas siinä pualen päivän kintailla siältä Veksin juhlista, nimme Hillan kanssa saatiinki herkutella oikeen mustalla makkaralla.

Seuraavana viikolloppuna oliki sitte taas perinteiset miästen päivät Vilppulassa Hillin saaressa. Osallistujiin kuulu muutama teekkaritaustainen mieshenkilö vahvistettuna alkoholiliikkeen markkinointitaustan omaavalla uroksella. Koska tommonen kompinaatio saattaa yhren viikollopun aikana keksiä iham mitä vaan, mukana oli tiätysti myäs valtakunnan korkeimman poliisijohron erustaja ja lääkäri, jokka osallistu itteki aktiivisesti riahaan. Niimpä mut ainoona miästen päivien vastakkaisen sukupualen erustajana kutsuttiin paikalle vahtiin ja paimentaan koko porukkaa, johon kuulu erellisten lisäks viä muittenkin alojen erustajia. Mulle myännetyn poikkeusluvan erellytyksenä oli, ettem mää kerro kellekään ulkopualiselle pualella sanallakaan tilaisuuren tapahtumista, enkä myy tiatojani eres viirestä tuhannestakaan eurosta ainakaan Hymy-lehrelle. Ja minkä takia mää eres niistä ukkojen saunomisista, avantouinneista, juamalauluista, Kuupan messinkityäläisten hyvivvoinnista hualehtimisesta, hyvien ruakien ja juamien nauttimisesta (määkin maistelin niitä ruakia), kymmenien eri lintujen äänien tunnistamisesta ja muusta mukavasta kertoisinkaan.

miästenpäivien tunnelmaa

Päästäisenä mää törmäsin ihan meirän normaalilla mettälenkillä yhteen Viliin. Se on semmonen seropi, jonka keeneissä ov vahvasti hirvikoiraa. Meillä oli siä mettässä melkonen leikkisessio. Siinä sitte vähän keskusteltiin Vilin kanssa muutenki meirän elämävvaiheista ja torettiin, että me molemmat tunnetaan toi Jupskoortin koirahoitola aika hyvin. Määhän olin siä äiskän ja iskän Perliinin reissun aikana oikeen yätäki. Vili taas on pari kertaa nourettu siältä kotio, kusse on päässy karkaan eikä sillä sillon viä ollu omaa puhelinnumeroonsa kaulassa. (Sinne Jupskoortiin toimitetaan nääs kaikki Tuusulassa irrallaan juoksentelevat löytökoirat.)

Sitte loppu ilmatiäteen laitoksen mukaan meiltäki syksy ja alko terminen talvi. Pari päivää tuli lunta tuutin täyreltä ja mää olin aika innoissani, että vihroinki saa piahtaroira kunnon niatoksissa. No pari päivää sitä talvee kesti, ku jo alko kevät ja lumet rupes taas sulaan. Lunta tuli kyä reippaasti porstuaan ja tupaanki asti noista jääkiakon play-ohveista. Oulun kärpät purotti nääs Tapparan paparaiset kylmästi loppuottelusta ronssipeleihin. Ei se varmaan yhtään peliä ratkassu, mutta kyä mun miälestä Tapparan ois jo korkee aika ruveta rakenteleen meille koiravaneilleki omia tuatteita, niinku kärpät ojjo tehny.

neiti D, maaliskuu 2008

Mää pysty taas oikeen itekkään selittään mistä tää nyssitte johtuu. Olinhan mää tiätysti viime kuussa yhren viikollopun siä miästenäivillä pelkkien urosten kanssa niitä vahtimassa. Että oisinko siältä sitte saanu vaikutteita? Vaikka ei ne kyä tällai toiminu. Mää oon nääs ruvennu mahtaileen. Samalla lailla ku uroskoiratki matsoilee. Mettässä ku livautan mättäälle pissat, ni heti perään mun pitää kaikilla tassuilla alkaa repiin sammalta sillai, että kaikki varmaan näkee mihin mää oon tarpeeni tehny. Asiasta kuultuna isoäiti sitte kerto, ettei se mitään vakavaa o. Samallaisia tapauksia on nähty ennenki. Tää toiminta johtuu nääs enempi vaan jostain hormoonipiikistä, jota mää en kyä tunnusta saaneeni. Mää mitään topinkia harrasta.

Ne hormoonit on aiheuttanu mulle pikkasen toisellaistaki ropleemaa. Nykysin mää pystyn jo tunnistaan muutkin sellaset perninartut, joilta suvun- taikka paremminkin rorunjatkamisvälineet on poistettu. Mainittu toimenpire aiheuttaa nääs melkosen voimallista karvankasvua hännänseurun alueella. Mulla noi housu- ja häntäkarvat on tätä nykyä aika tuuheet. Jos mää eres pari kertaa mettälenkillä reippaasti heiluatan häntääni, ni heti on puali mettää takapäässä kiinni.

Sen takia mää olinki varannu vähän piremmän ajan isoäirin salonkiin karvanleikkaukseen tseta-päivillä, mikä tarkottaa mun kotikennelini kokoontumisajoja. Siä Paippisissa kuiteski pikkasen sato ja piänen mettäpyrähdyksen jälkeen mää olin jo niin märkä, ettei Hilkka enää voinu muatoilla ku mun korvakarvani. Jos nääs rupee muatoileen märkiä housukarvoja, voi käyrä ku Ransulle.

Oli meillä siä sukukokouksessa muutaki ohjelmaa. Näyttelykoulutusta, toko-reeniä ja niittev välillä piäntä mettäkierrosta. Siä mettässä mää taas yritin haastaa Hillaa piäneen leikkiin, muttei sekään näköjään enää jaksa oikeen innostua mun kanssa peuhaan. Rolle ja Siiri ov viä sevverran nuarempia, että niillä onneks vauhtia riitti.

Näyttelykoulutusosuuressa vanhemmat kehäketut Irja ja Vilma nuaremman isoäirin johrolla näytti meille muille miten näyttelykehässä oikeen pitäis toimia sillai, että sais tuamarilta parhaat kehut ja suurimmat mainesanat. Tokoharjotuksissa Siiri ja Ransu esitteli taitojaan ja me muut yritettiin samaa perässä. Alli kyä välillä pyrki karkaileen naapurin pihaan. Ohjelmien jälkeen tarjoiltiin tukevat ja maukkaat eineet. Ennen kotiolähtöö mää viä voimakkaasti houkuttelin Ripaa ja Laraa mun viikon päästä vetämälle pernien puuhislenkille. Nii ja olihan siä mukana viä pari muutaki koiraa. Jedin ja Touhon vaaleemmasta karvotuksesta määkin pystyin päätteleen, ettei ne kuiteskaan pernejä ollu. Olipas taas mukavaa nährä mun sukulaisiani, joita kaikkia mää en ees ollu aikasemmin tavannukkaan.

Seuraavana lauantaina me haettiin heti aamutuimaan ekana Jenni Suamenlinnan lauttarannasta ja tokana Eeva ja Pekka Meilahresta ja suunnistettiin kohti Nuuksioo (ruattiks Noux). Meillä oli siä nääs pernien samoiluretki. Eka rasti eli lähtöpaikka löyty helposti Kattilajärventien parkkipaikalta (sillä kohtaa ruattintaja oli kyä viättäny ilmeisesti vapaapäivää, kussen liikenneväylän nimi oli toisella kotimaisella Kattilajärvivägen, eikä niinku että Kastrullsjösvägen).

Ekaks Juha, Milla ja Mascha johratti meirät semmoselle keokätkölle yhren rariomaston juurelle. Se kätkö löyty vihjeen perusteella tosi helposti. Samalla paikalla me sitten tarkistettiin mukana olevien pernisamoilijoitten määrä. Meitähän oli loistavassa ilmojen haltijan suasimassa kevätsäässä mukana kunnon joukkue: Millan, Maschan ja mun lisäks retkelle osallistu Ayda, Brynja, Gaya, Hippu, Ida, Taavi ja Xani. Muut oli pernejä, paitti Xani, joka on TV:stäkin tuttu nöffi, joka perheen muitten koirien ansiosta on kuitenkin selvästi wannapii perni. Mää turhauruin taas siihen paikallaanoloon heti pualen kilometrin patikoinnin jälkeen niin paljon, että mun piti suureen ääneen haukkumalla kehottaa koko joukkoo jatkaan välittömästi matkaa.

Muutaman saran metrin jälkeen, ku taivallettin semmosen oikeen kunnon jyrkänteen alareunaa pitkin, mun alko jo käyrä vähän Maschaa sääliks. Joukkueen pari nuarta viriiliä urosta oli nääs sen kimpussa koko ajan. Loppumatkasta ne molemmat nuaret pojat sitten oikas takasin parkkipaikalle ja Maschakin sai nauttia rauhassa upeesta luannosta ja maisemista.

Matkan varrella oli monellaista lampee ja isompaakin lutakkoo, niinku esimerkiks Kolmperä, Karjakaivo ja Urja. Osa niitten vesistöjen rannoista oli viä jäässä ja nimenomaan niin heikossa sellasessa, että ainakin mut piti laittaa naruun, ettem mää vaan kipase koittaan kantaako se jää vai ei. Meinaav vaan, että ihan liikaa pilkkijöitäkin on tänä talvena käyny testaamassa jään kantavuutta surullisin seurauksin. Jokkut lammet oli jo täysin sulia ja niissä kävi ainaskin Brynja ja Xani kastamassa talviturkkinsa.

Kumme sitten lähestyttiin ekaa mahrollista tauko-/nuatiopaikkaa nimmää alotin taas aika voimallisen haukkumisen. Mää nääs havaittin jo kaukaa, että se paikka oli miähitetty. Ja olihan siä semmonen pariskunta, jokka oli ollu siä oikeen yätä keskellä mettää. Sitä paitti, ku se oli aika tuulinen paikka jäisen lammen rannalla, nimme jatkettiin puali kilometriä seuraavan lammen nuatiopaikalle, jossa ei just sillon ollu muutaku pari rinkkaa. Kohta mettästä köpötteliki pari ainaskin toisen luakan suarittanutta partiolaista, jokka erittäin ystävällisesti näytti osaamistaan ja avusti meitä nuation sytyttämisessä. Pekka teki lähiympäristöön piänen hankintamatkan ja keräs muutamia tervaksia. Näillä tulenrakennustarpeilla me saatiinki aikaseks ensteks savua, joka seuras kiitettävästi savumakneettina toiminutta Idan ja Xanin äiskää (Benitaa voi kuulemma vuokrata kyseiseen tehtävään) ja lopuks märistä puista sevverran liäkkejäkin, että saatiin nauttia savustettuja makkaroita muiren eväitten ohella. Lähtiessä kiiteltiin partiolaiset, jokka jäi viä paikalle vahtiin, ettei meirän nuatio aiheuta isompia tuhoja upeeseen luantoon.

Seuraavaks retkeiltiin sen alussa kävellyn kalliojyrkänteen yläreunalla ja tultiin semmosen mettätiän päähän, josta nuarimmat pernit pääsi oikaseen takasin parkkipaikalle. Loppumatka mentiinki sitten pelkästään likkaporukassa (tää ei koske kaksjalkasia). Meirän ajatus oli löytää yks karttaan merkitty kaivo(?), mutta se oli piiloutunu niin hyvin, että me löyrettiinki vaan koripallokenttä keskeltä mettää. Sähvölinjaa seuratessa lämpötila oli noussu jo niin paljon, että perspiraatiouhan välttämiseks kaksjalkaset alko laittaan pipoja ja hanskoja taskuun ja availeen takkiensa vetoketjuja. Parkkipaikalla tarkistettiin kellot ja nehän näytti semmosta viiren tunnin vaellusta. Juhan tuareemman polven keepeeässsä ei ollu eksyttäny meitä kertaakaan, vaan kerto meirän samoilleen polkuja pitkin ja välillä täyressä umpimettäsäkin yhreksän kilometriä. Aika hyvä suaritus!

Nuuksion samoilun reittikartta ja laturohiili

Ei ne Lara ja Ripa sitten kuitenkaan tullu seuraavan päivän pernilenkille Mätäkivennummelle. Aamuyästä sato kyä melkosen hirveesti poikittain vettä, räntää ja jäätävää tihkua sillai, että meirän ikkunatki helisi. Oiskohan se mahtanu pelästyttää muutki ku mun Tseta-kaverini? Vaikka kyähän perni käy kunnon lenkillä joka päivä sääolosuhteista hualimatta. Kymmenestä lenkin osallistujasta tasan pualet oli erellispäivän samoilijoita. Iskä yritti kiärtää sitä mun uimapaikkaani pikkasen etäämpää, ku perstaina me havaittiin siinä lammessa viä jääpeite. Brynja tuntee kans samat lenkkimettät ja sehän ei tommosiin ohituksiin suastunu ,vaan kävi pulahtamassa parissa päivässä sulaneessa pohjavesialtaassa. Mascha oli tälläkin kiarroksella poikien suasikki, mutta ny poikien isännät/emännät oli niin valveutuneita, että jäähylle joutu jo pienistäkin rikkeistä. Lenkin lopuks ahristelujen kohre oppi jo pari kertaa ittekin sanoon muutaman kovan sanan. Me kuljettiin sillä lenkillä parinkin korvasiäniapajan ohitte, muttei me niitä muille paljastettu.

Mää olin loppukuusta Konalan kyläkarnevaaleilla HPH:n kanssa ja Koiranpäivätapahtumassa Tuamarinkylässä pernien mukana vetokeikoilla. Mutta ne oli vaan enempi semmosta kevyttä kenttäharjottelua ennen varsinaista sveittiläisten vetäjien voimannäytöstä.

Nimittäin. PetEkspoon Helsinkin messukeskukseeen orotettiin aurinkoisena lauantaipäivänä yli kahtakymmentätuhatta kävijää, joista pualet ennakoitiin olevan lapsia ja niistä viä suurimman osan vetokoira-ajeluista kiinnostuneita naperoita elikkä potentiaalisia asiakkaita.

Jenni ja Juha oli jo ennakkoon pitäny tiivistä yhteyttä järjestäjiin, orkanisoinu, aikatauluttanu ja invormoinu meirät muut siitä miten homma hoiretaan kunnialla kotiin.

Niimme sitten heti aamusta pakattiin kärryt, aisat, valjaat ja muut tarvekalut autoon ja hurautettiin Pasilaan. Messarin kuutoshallin pohjosella sisäänkäynillä oli jo melkonen jono, mutta mää kerroin henkilökunnan ovella portsarille nimeni ja niimme pujahrettiin jonon ohi suaraan sisään. Meirän tullessa ensimmäinen vetovuaro oli jo täyressä käynnissä, mutta pahempaa ruuhkaa ei aamutuimaan viä esiintyny.

Jenni ja Juha oli tehny meille semmosen aikataulun, että jokainen perni veti aina puali tuntia kerrallaan ja sej jälkeen oli vähintään pualen tunnin lepotauko. Ennakkokaavailuissa oli pähkitty, että kolme perniä kärryineen selviäis yhrestä vetovuarosta. Pahimpien ruuhkahuippujen aikana piti reservistä kuiteski kaivaa viä neljäski vetäjä kehiin. Alottelevien vetopernien vuarossa oli aina mukana kaks kokeneempaa konkaria. Alottelijoille oli aikataulutettu vaan yks tai korkeentaan kaks vuaroo. Ku orkanisointi oli niim mainiota, että meirän vetoalusta sisätiloissa oli paitti tasanen mutta kova ja vetokalusto kunnossa, ni kärryt liikku kevyesti ja kaikki vetokokemukseen kattomatta suariutu omasta osuurestaan enemmän ku kiitettävästi.

Pualen päivän tiätämillä me pirettiin totaalinen vetotauko, ku viäressä alko mäts-show. Mää kävin tauon aikana tutkimassa Velotroomin ympäristön ja suarittamassa luannolliset tarpeeni.

Tauon jälkeen alkuiltapäivästä kyyritettävien lukumäärä alko nousta potensseissa, etten sanois räjähti tassuihin. Järjestäjien avustuksella saatiin onneks viriteltyä muutama metri lippusiimaa, että tiärettiin missä jonon pää sijaittee ja kenen vuaro millonkin on. Sanna toimi koko päivän rahastajana, nosteli piänimpiä lapsia kärryjen kyytiin ja valitti kullekin koiralle sopivat verettävät. Poikapernit on nääs meitä likkoja semmoset kymmenen kiloo massiivisempia, ninne jaksaa vetää pikkasen isomman kuarmanki.

Etukäteen oli sovittu, että homma toimii täysin koirien ehroilla eli ykskään koira ei verä yhtään enempää ku jaksaa. Tasasen alustan, kärryjen kunnon laakeroinnin ja oivallisen aikataulutuksen ansiosta kaikki koirat hoiti oman osuutensa ja ylikin. Ei muakaan se tapahtuma vyysisesti hirveesti rassannu, mutta kuuppa oli vähän kovilla ourosta ympäristöstä, ihmisvilinästä ja päivänokosten puutteesta. Lepotaukojen aikana ihmiset tuli nääs silitteleen ja rapsutteleen, vaikkei mulla ollu ees haliperniliivejä päällä. Loppupäivästä mää otinki sitte lepopaikan yhren sermin takaa, ettei kukaan vaan ois huamannu mua.

Vetokeikan rauhallisinta vaihetta, sillon ku viä kerkis kuvaileen

Koko tapahtuma kesti aamukymmenestä iltakuuteen lukuunottamatta meirän pualenpäivän taukoo ja koko ajan riitti verettäviä. Jos me pernit ei tällä suarituksella ihan Kinnesin ennätystenkirjaan päästäiskään, nimmää oon aivan varma, että Suamen ennätys ainaski tehtiin! Päivän aikana neljä ja pualsataa lasta sai kokee vauhrin hurmaa pernien kyyrissä ja aika paljon käytettiin vanhempien tikikameroitten muistikorttejaki tilanteiren ikuistamiseks.

Pernien lisäks meillä oli erittäin tärkeenä apuna, etten sanois jopa iltapäivän tilanteen pelastajana yks pernhartilainenki, joka on kyä ihan tuttu koira monilta pernilenkeiltä.

Illansuussa ku palattiin kotio, nimmää torella tunsin ansainneeni sen putkiluun. Ja mää syrämmestäni toivon, että vähintään samallaisen palkkion sai myäs muut mukana olleet: Amelii, Bella, Dallas, Eda, Eetu, Fido, Hilma, Saska, Tiitus, Tyyne, Uni ja Usva. Sillä kyähän me tämmösen urakan ja urotyön ansiosta ollaan sankareita kaikki!

neiti D, huhtikuu 2008

Lumi tuli maahan välittömästi vapun jälkeen ja viipykin kolme viikkoo, vaikka ilmat oliki muutaman päivän heti valpurin jälkeen aika helteisiä. Kävihän se Lumi muakin moikkaamassa. Mää sitä kattelin ja haistelin, että mikähän tääkin ulkomaanelävä nyssitte oikeen o. Sillon nääs tuplakansalaisuus ja Ameriikan passi. Totta kai mää nynne vanhemmat tunnistin, nehän kävi mua kattomassa jo heti ekana viikolloppuna kummää aikoinaan Ruskeesannalle rantauruin. Lumi musta juuri kiinnostunu, mutta tarkasti se seuras mun häntääni, kummää sitä ilosesti heiluttelin. Lumi sai Suamen viarailunsa aikana ristillisen kasteenki oikeen sotilaspastorilta. Tilaisuuressa oli paikalla neljän sukupolven erustajat ja suuri joukko muuta juhlakansaa. Ehäm mää tiätenkään taas sinne päässy. Vaikka Topi kyä etukäteen vihjas, että siä ois Viltsun lisäks isompiki joukko kärryissä verettävää pikkuväkee . Toisaalta Viltsu löysi aika nopeesti oman suasikkityttöystävänsä, että oiskohan se mun kärrynvetoni paljon siinä romanssissa auttanu. Ainoo paikalla ollu perni oli joka tapauksessa iskän ja mun yhressä väsäämä keinuperni, jonka Lumi sai ristiäislahjaks niinku Viltsuki omansa aikoinaan. Se keinuperni onny toistaseks majottunu meirän vintille, kusse se ei oikeen mahtunu Tanjan ja Topin matka-askeihin.

tää ov vähän niinku tairekuva.

Multa jäi taas pari vetokeikkaa väliin, ku emmää sen paremmin ku äiskä ja iskäkään millään nääs pystytty repeen kahteen paikkaan yhtä aikaa. Ekana esteenä oli just nää Lumin ristiäiset. Ja toinen vetokeikka alko just samalla päivämäärällä ja kellollyämällä ku mun navikoima pernien puuhislennki Mätäkivemmäellä.

Alkukuusta mää olin Vaakkoissaki puuhislenkillä. Alkumatkasta oli semmostä piäntä kuralammikon tynkää, mutta aina niitten jälkeen löyty myäs piäni taikka isompi lampi, jossa saatto pulahtaa peseytymässä. Muutama sata metriä ennen paluuta parkkipaikalle löyty sittev viä oikeen kunnon pehmee kuranen ja mutanen alusta. Sillon mää ajattelin, että nymmää kyä näytän muilleki mitä se vormanssi oikeen tarkottaa. Heittäryin nääs ensteks siihen jorpakkoon oikeen kunnolla mahalleni, pyärittelin itteni kunnolla siinä kurassa ja tein muutaman erestakasen syäksyn lutakon päästä päähän. Sainhan mää tiätysti siitä vormanssista iskältä normaalin palkkion, mutta kyä mää kuulin muilta lenkin osallistujilta muutaman HYI!-huuronki. Ne saatto tiätysti johtua siitä, ettei mun turkin valkosia tai tan-värisiä osia juurikaan erottanu sem muran alta. Kotona jouruin sitten suihkuun, mutta pääasia kai liänee se, että mulla oli kivaa.

Siä Mätäkivemmäen lenkillä me törmättiin heti alkumatkasta Suamen pualustusvoimiin tai paremminki niitten varusteisiin. Siä oli nääs mettän keskellä pualijoukkueteltta ja torennäkösesti saman pualen joukkueen reput pitkin mättäitä. Niillä oli varmaan menossa joku naamioitumisharjotuksen tapanen, kumme ei nähty ketään väijymässä ees niitä reppuja. Mää siitä sitten sainkin irean ja johratin omat joukkoni piänien mutaojien vartta pitkin. Ehäm mää ny normaalisti niissä ojissa niin hirveesti lutraa. Mutta nymmää ajattelin, että naamioirutaan mekin ja leikitään koko porukka mutapainin ystäviä. Eikä mun tarvinnu kahta kertaa kehottaa, niij jo siä ojan pohjalla peuhas Hillaki. No nää kurat kerkis kyä lenkin loppupualella jo kuivaan ja putoileen turkista matkav varrelle. Muutamia muitaki asumattomia sotilastelttoja me siä mettässä havaittiin ja erityistä kiinnostusta meirän pernien keskuuressa herätti yhren teltan viärellä ollu kaasurilli, joka ei valitettavasti ollu just sillon toiminnassa. Ihan lenkin lopuks me törmättiin viä hualtojoukkoihin, jokka tarjoili soppakanuunasta päivän menuuta. Milla toimi meirän tiarustelijana, kävi tutkimassa päivän tarjoukset ja kerto, että kannattaa ehkä kuitenki pysytellä kotiruuissa.

Parilla halipernikeikallaki ennätin käyrä. Itiksen Stokkan keikka olikin tällä kertaa pikkasen haastavampi kuv viimeks. Säähän nääs tajuat, että mun hajuaistini on etten sanois himpuv verran parempi ku kenenkään kaksjalkasen. No, tää haliperneille varattu patsastelu- ja rapsuttelupaikka oli ny sijotettu siihen rullaportairen juureen just naisten parvyymiosaston viäreen. Arvaa vaan oliko siä muutama miljoona tuaksua, joista mikään ei tainnu olla ihan luannollinen. Mutta täytyy sanoo, että kyä ne asiakkaat ja henkilökuntakin ihan oikeesti meistä perneistä tykkäs. Mun jälkeen vuaroon tuli Charlie. Etkä kyä varmaan usko, mutta tosi on. Charlie nääs ihan aikusten oikeesti osaa laulaa käskystä taikka paremminki pyynnöstä. Charliehan hurmas koko paikalla olleen porukan komeilla paritoniesityksillään.

Meillä pääkaupunkiseurun perneillä on semmonenki haliperniporukka, joka viarailee tua Kaunialan sotavammasairaalassa säännöllisesti joka toinen viikko. Nykku oli sitten pari estynyttä perniä, nimmää lährin paikkaan tilannetta. Jo vain kuule olivatten ilosia Ameliin, Bonzon, Tessin ja mun viarailusta. Juttua riitti kaikem maailman asioista: koirista, kissoista ja Suamen historiasta ynnä muusta. Eikä rapsutuksissakaan ollu moittimista. Kyä mää oon aika varma, että noin positiiviseen paikkaan mää viä syksyllä lähren uurestaanki viaraileen, jos tarve vaatii.

Hilla tais pikkasen harmaantua tässä hiakkakasassa

Korvasiänisato jäi ny viimevuatista paljon nihkeemmäks. Muutamia niitä tippaleivän näkösiä siänirihmastoja sentään löyrettiin. Ja lopulta iskäkin vihroin ja viimein tajus sem mun mahtailuni syvimmän syyn ja perimmäisen tarkotuksen. Määhän vaan yritän auttaa sitä! Korvasiänet nääs kasvaa yleensä semmosissa pikkasen ruhjoutuneissa ja paljaissa enempi hiakkakankaspohjasissa maastonkohrissa. Iskäki ymmärsi ny, että mää nääs ensten merkkaan potentiaalisen kasvualustan, jotta mää myähemmin niinku vaikka ens keväänä pystyn sen taas paikallistaan . Sej jälkeen mää pikkasen ruhjon sammal- taikka muuta maanpeitettä sillai, että itiöt pääsee rauhassa kehittyyn. Enkä mää tätä metoria o pelkästään omasta päässäni keksiny, suvussa on sitä tuloksellisesti kokeiltu aikasemminki. Tosin se suku ei juurikaan liity mun keeniperimääni, mutta yks iskän iskän eli vaarin siskon miäs teki samansuuntasia kokeiluja hiukka runneilluilla maapohjilla ja sanomalehrillä. Ja se toimi! Määhän en tiätenkään Hesaria tai mitään muutakaan roskaa ikinä viä mettää sotkeen, joten kattotaan nyv vuaren päästä miten tämmönen mun ikioma täysekolookinen korvasiänten luamuviljely oikeesti toimii.

neiti D, toukokuu 2008

Mää jo varmuuren vuaks huhtikuun alussa suajauruin niitä inhottavia punkkeja vastaan. Jatkuva ja katkeematon torjunta on ollu päällä siitä lähtien. Nikotiinipitosia tuatteita en oo elämäni aikana ikinä käyttäny. Iskä on nääs sanonu, että sitten kummää täytän kahrensantoista vuatta, nim mää saan ihan itte päättää omista kotiintuloajoistani ja polttelenko kylillä tupakkia vai en. Tämmösistä lähtökohrista onkin aivan täys mysteeri, minkä takia mun oikeeta poskee rupes kutittaan siihem malliin, että mun piti hankata sitä tassulla ja välillä viä hiaroo sitä oikeen maahanki. Siitä poskesta alko sittej jo piäneltä alueelta lähteen karvatki ja ihoki rupes punottaan. Eläillääkärillehän siitä sitten piti lähtee. Se nyppi siitä poskesta muutaman karvan ja raaputti viä näytteenki, tutki sen mikroskoopillaan ja sano, että tää onny kuule paikallinen temotikoosi (latinaks demodikoosi). Kyä mää hirveesti hämmästelen ja ihmettelen viäläki! Siitä raapenäyteestä löyty nääs sikaripunkki! Määhän kerroin sille eläillääkärille tiätysti mun terveellisistä elämäntavoistani, eikä sekään pystyny kertoon, miten se pöpö oli mun nokkaani tarttunu. Lohrutti se mua kuiteski sev verran, että mun oma immuniteettini kyä korjaa tilanteen aika nopeesti. Varmisti sev viä kuanon puhristusohjeilla ja jollain voiretuupilla.

Callun muistokynttilä

Elämää suurempia asioitaki tapahtu. Me ollaan ny Hillan kanssa pualiorpoja, ku meirän ihan oikee isä kuali. Iskä ja äiskä poltti tossa patiolla Callun muistokynttilää pernilyhryssä ja muisteli, että Callu oli eka perni, joka täällä Ruskeesannalla mun luanani kävi. Se tuli nääs nuaremman isoäirin, Hannen kanssa mua kattoon. Mää viä sillon alle kymmenviikkosena pentuna yritin Callun mahan alta löytää semmosen paikan, mistä sais oikeen kunnon ravitsevaa maitojuamaa, mutta eihän se tiätysti onnistunu. Kyä se Callu tais kuitenki oman tyttärensä tuntee, ei se ottanu ees minkäällaisia pultteja mun pentuvaiheen purukalustosta, jota mää tarjoilin paitti sinne mahan alle myäs muihin ruumiinosiin. Ja tajusinhan mää nääs sitte itekkin, että tämmösten noppanenien täytyy olla melkosen läheistä sukua toisilleen.

Mulle sitten muuta ihmeempää o tapahtunu. Pikkasen viileetähän tää kesän alku on ollu, mutta oon mää silti muutaman kerran pulahrellu vesistöissä, joista voim mainita esimerkiks Itämeren ja Viran monttujen pohjavesialtaan. Lotikkoon heitettyä keppiä, palloo saati tummia en kovin helposti vieläkään luavuta uurestaan heitettäväks. Oon nääs erelleen voimakkaasti sitä miältä, että kummää sen veren varaan joutuneen uhrin taikka esineen oon rannalle saanu pelastettua, ni ei kai sitä ny heti uurestaan tarvi heittää keskelle järvee! Kyä piäntä sääliä ja sympatiaa tarvis tuntee ainaski palloja ja tummeja kohtaan.

Siitä Viran montusta mää oon ny kuullu yhren Dolli-tarinanki. Siinä lammessa on nääs kalojaki. Korsolaiset kalastuksen harrastajaton aikoinaan istuuttanu sinne muutaman sintin. Dolli tykkäs hirveesti siitä lammesta, vaikkei se koskaan kunnolla veressä uinukkaan. Yhtenä kauniina kesäpäivänä Dolli nautti ja juaksenteli pitkin rantaviivaa ja lähti haisteleen rantapusikkoo. Iskä nautti kesästä ja istuskeli vesirajassa rantakivellä. Kussiinä oli menny semmonen vajaa vartti, ni iskä rupes vähän ihmetteleen, että missäs tää meirän perni ny oikeen luuhaa. Ei se nääs niin kauan yleensä morjestamatta ollu pois silmistä. Ekana iskä löysi Dollin rantalepikössä seljällään pyärimässä. Tokana se näki rikki revityn s-marketin muavikasssin ja kolmanneks sen kassin sisällön. Pikkupojat oli varmaan ihan mato-onkella pyyrystäny niitä pikku sinttejä. Ja jättäny sinne lepikköön koko saaliinsa suljetussa muavipussissa. Siä ne oli sitten muutaman kesäsen päivän paahtunu, käyny ja päässy ainakin hajuominaisuuksiltaan melko lähelle ruattalaista hapansilakkaa. Dollin selkä oli aivan täys sitä kalamöhnää, iskä yritti pestä sitä möhnää pois siinä lammessa. Mutta eihän Dolli siihen suastunu, kusse oli kerranki saanu kunnon kuarrutuksen päälleen. Päivvastoin Dolli näytti olevan erittäin tyytyväinen ja ylpee suarituksestaan. Eihäm meille oo siitä montun parkkipaikalta kuv viirem minuutin automatka kotio, mutta iskä kuulemma ajo koko sem matkan pää sivuikkunasta ulkona. Sev verran hirvee haju niistä muutaman päivän tekeytyneistä kaloista lähti. Eikä muuten lähteny se haju ees pesemälläkään, semmosta koirasampoota ei o viä keksittykään, joka voittas märäntyneen kalan hajun turkissa tai hapansilakan ruattissa. Kolmen viikon parvymeroinnin jälkeen iskä kuulemma kehtas taas liikkua Dollin kanssa ihmisten ilmoillaki.

mää vähän poseeraan

neiti D, kesäkuu 2008

Yks kaunis päivä, tai ainaskin niin lämmin, että meirän pation ovi oli auki, tohon takaoven kynnykselle tuli keikisteleen yks orava. Mää mitään tyäpaikkailmotusta lehteen ollu laittanu, mutta ajattelin josko se oli tullu kyseleen mun henkilökohtasen avustajan paikkaa. Siinä kusse orava ovella vaan pyäritteli päätään ja levitteli ylempiä töppösiään, nimmää päätin mennä reippaasti ja ystävällisesti toivottaan sen tervetulleeks. Musta tuntuu, ettei se oikeen ymmärtäny mun vilpittömiä tarkotuksiani, kusse varmaan peljästy ja pakeni pation lattian alle. Saattohan siinä tiätysti käyrä niinki, että mun tervehtiinlähtö oli pikkasen liian vauhrikas, siitä ku o jäljet parketissa viäläki. Mää sitä kurree sitten pari tuntia yritin houkutella pois siältä pation puulattian alta, mutta tuloksetta. Kaikkeni mää kyä yritin, mutta minkäällaista kontaktia mää en siihen saanu. Ei ees nimeensä rohjennu kertoo.

Iskä ja äiskä ymmärsi tiätysti heti yskän. Nääs että mää tarvitten avustajajoukkooni taas uutta tuaretta verta. Ne sanoki lähtevänsä kauppaan hommaan lisäjoukkoja. Kunne sano sen viä Hillan pihalla, nimmää pualestani ymmärsin, että tää taitaakin olla pikkasen pirempi kauppareissu, ku mulla oli mukana muutaman päivän evääkki. Siinä mitään, miälelläni määkin muutaman päivän kesäloman Hillan ja Sepon kanssa viätin.

Tiärä sitten oliko se Ruskeesannan ja Tervakosken välisen aikaeron vai raikkaan maalaisilman ansiota, mutta ensimmäisenä aamuna me Hillan kanssa herätettiin Seppo siinä viis yli neljä. Ei se siitä ollu moinaankaan, tokas vaan, että ainaskin tässä kerkiää hyvin töihin. Päivisin me paimennettiin niitä Sepon laitumilla käyskenteleviä hevosia. Vaikka tais ne aamuyän heräilyt vaatia oman veronsaki. Mehän oltiin Hillan kanssa vähän niinku talovvahteja ja yks kerta ku niitten hevosten omistajat päräytti keskellä päivää autolla pihaan ja tuli kattoon niitä suajattejaan, nimme Hillan kanssa verettiin vaan tyynesti sikeitä eikä ollenkaan havaittu liikehrintää pihapiirissä. Kyä meitä pikkasen nolotti, ku vahtikoiran hommat meni jokseenki plörinäks.

Ku iskä ja äiskä sitte palas, ninne kerto siitä kauppareissusta, että ensteks piti mennä jollain superkissa(?)-aluksella itämeren ylitte ja ajella viä kolmisensataa kilometriä etelään, ennenku sopivaa avustajakauppaa rupes ilmeneen. Sittenne viä kerto, että pari päivää piti siältä Riikasta oikeeta avustajaa ettiä, ku palvelu ruaka- ja juamapisteissä oli sev verran hirasta? Mutta löytyhän se oikee ja riittävän eksoottinen uus Dollituatteen johtokunnan jäsen loppujen lopuks. Ohan se mun miälestä vähän jäykähkö ja hirasliikkeinenki, mutta kyä se oman ruutunsa hyvin täyttää. Se on nääs panrakarhu ja sen nimi on tiätysti Riikka.

mun tuarein avustajani Riikka

Hilla tuli sitten meille seuraavana viikolloppuna HD-kerhon sääntömääräisille nelivuatissynttäreille. Ne viätettiin muutaman päivän etuajassa. Se johtu siitä, että mää olin nääs tänä vuanna päättäny viättää merkkipäiväni matkoilla. Ohjelmistossa oli tiätysti perinteistä mattojen rullausta, piäntä painia, mettälenkkiä, jolla mää esittelin Hillalle muutaman kanttarellikätkön ja tiätysti neljän nakin synttärikakun ahmimiskilpailut. Hilla kyä vähän moitti äiskää, että tän vuaren kakun maksapasteijatäyte ei saavuttanu viimevuatista tasoo.

Mää siitä lährinki sitten ennen varsinaisia synttäreitäni piänelle maakuntakiarrokselle. Kiärrettiin nääs Keski-Suamen kautta Pohjammaalle niin hirveessä rankkasateessa, ettei kellään ollu kivaa. Maisemiakaan voinu kattella, ku niitä ei siinä sateessa nähny. Kaikissa pysährys- ja yäpymispaikoissaki mulla ois ollu tilaa, lääniä ja mahrollisuuksia temmeltää ihav vapaasti, muttem määkään ehroin tahroin lähteny ulkotiloihin luannovvoimia uhmaan.

Paras matkamuisto mulle jäi tassuun ja varsinki korvien väliin Kauhavalta. Nimittäin ihan uus, ennenkuulumaton suamenkiälinen verpi. Se on nääs niin monikäyttönen, että sitä voi käyttää melkein mihin asiaan tahansa. Ensimmäinen ei-pohjammaalainen, joka sähvöpostitse kertoo mulle REIRATA-verpin oikeen merkityksen saa palkinnoks vähintään Dollituatteen heijastimen. Iskä ja äiskä on viime aikoina reirannu melkosen monia asioita ja meinaa viä syyskuussa reirauttaaki.

Mun varsinainen merkkipäiväni oli kesäpäivä Kangasalla. Sillon mää kastuinki sitte iham muista syistä. Aurinko nääs paisto Pirkammaalla melkosen lämpimästi ja Länkelmävesi vöin hopeisin hohteli. Tummi ei ollu reissussa mukana, mutta useemmanki kerran kävin hakemassa tennispallon järvestä. Mää kannoin sen pallon aina meirän auton viäreen turvaan ja jätin siihen. Sitä mää en viäkään oikeen ymmärrä, miks iskä sen siitä sitte reiras? Ja heitti takasin järveen. Pakkohan mun oli se taas pelastaa. Kyä tolle iskälle pitäs ilmeisesti saara joku reirauskielto! Ei silti, kyä mää iham mielelläni uin ilman tummia ja pallojaki, jos vaan iskä tai äiskä lähtee polskiin mun kanssa.

neiti D, heinäkuu 2008

Nymmusta tuntuu siltä, että tääkin sivu rupee pursuileen pikkasen yli äyräyttensä, niin että enköhäm seuraavan kerran palaile asioihin tän lyhyen historian seuraavassa osiossa.

Ronna