II OSAN 5. JATKO-OSA

STILL GOING STRONG

Ensimmäisellä kotimaisela kiälellä toi otsikko tarkottaa, että mulla menee hyvin mutta menköön ja toisella suunnilleen sitä, että jaak moor praa. 23.7.2012 klo 11.50 mun aikamittariini tuli nääs kahreksan vuatta siitä ku mää näin ensimmäisen kerran päivävvalon Kaukajärvellä. Sisäistä askel- tai matkamittaria mulla ei oo, mutta karkeen valistuneen arvion perusteella mää oon vuasien varrella tepastellu reilusti toistakymmentä kertaa Suamen päästä päähän. Kyä se kuitenki niin on, että ikä on tosiaan vaan pelkkiä numeroita. Entiseen malliin mää erelleen kirmailen mettässä pitkin kankasta ja esitän vormanssejani niinku nuarempanaki. Enkä o ajatellu viä eläkkeelle jäärä hali- taikka vetohommista, puuhislenkkien vetämisestä enkä muistakaan aktiviteeteistani

Se Lammin näyttely oli kuitenki kennelliiton määrittelemien rajotusten vuaks mun viimenen esiintymiseni valiokehissä. Tästä lähten mut nääs luakitellaan virallisissa mittelöissä veteraaniks.

Viralliset koko pentueen synttärikarkelot viätettiin käytännön syistä Tervakoskella jo päivää ennen H-hetkee. Suamen lippu oli merkkipäivän kunniaks nostettu salkoon ja muutenkin ilmassa oli paitti reilusti lämpöö niin myäs juhlan tuntua. Meille Hillan kanssa äiskä väkersi taas perinteiset synttärikakut. Siinä kauaa kirsu tuhissu ku molempien alatoopista, kermaviilistä ja raejuustosta kyhätyt kakut kahreksalla rinssinnakilla koristeltuna oli hutastu tuulensuajaan.

Mää sain jo muutama päivä ennen varsinaisia synttäreitä uuren vahvistuksen mun persoonakohtaseen avustajakuntaan. Se on vaaleenpunanen possu, jonka mää nimesin Puteks. Sitä ku kurmuuttaa pikkasen voimakkaammin, niin se röhkii. Täytyy myäntää, että toi avustajakuntateollisuus on kehittyny huamattavasti vuasien varrella. Aikasemmat ääntelevät avustajakunnan jäsenet on lopettanu piipityksensä jo muutaman tunnin käsittelyn jälkeen, mutta tää Putte röhkii ihme kyllä viäläkin.

Elokuun toisen viikollopun perstai-iltana mulle oli taas varattu pesutupavuaro. Arvasinhan mää mitä siitä seuras: näyttelyähän se tuntu pukkaavan. Herättelin hualtojoukot lauantaiaamuna normaaleina ajankohtina, ny ei nääs tarvinnu lähtee ajeleen näyttelypaikalle ennen aurinkonnousua, ku kisat järjestettiin mun kotikentälläni Tuamarinkylässä ja pernien arvosteluki alko vasta liki pualta päivää.

Kyseessä oli mun eka esiintymiseni veteraanikarkeloissa. äiskä oli sitä jännittäny jo melkein viikon, ku se joutu tällä kiarroksella esittään mut ihan itte. Kumpikaan isoäiti ei nääs ollu paikalla. Onneks sentään Oskarin äiskä Siri oli iskän lisäks äiskän henkisenä tukena ja lupas tulla avuks, jos äiskä alkaa kehässä panikoimaan tai hyperventiloimaan. Se mitään alkanu. Mää otin itte rauhallisesti ja juaksutin äiskää kehässä tuamarin ohjeiren mukasesti. Ja hyvin juaksutinki. Tuamari nääs kehu niin vualaasti mun erinomasia liikkeitä ja muita ominaisuuksia, että tuloksena oli parhaan perniveteraanin titteli ja tuamarin onnittelut omistajalle. Iskä siitä pikkasen veti hernettä nenäänsä, ku äiskä nääs oli taas viekkaurella ja vääryyrellä ilmottanu näyttelyjärjestäjälle pelkästään ittensä mun omistajaks. Auliisti se kyä pahotteli ja myänteli, että kyä mää oon kuitenki enempi iskän likka.

Paras perninarttukehässä mää viä pesin yhtä vaille kaikki nuaremmatki kilpasisaret ja mun päivän siihen astiset meriitit kirjattiin: VET ERI1 SA ROP-VET PN2.

Iskä meni sitten uteleen järjestelytoimikunnan korkeetasoselta erustajalta, että moneltakos ne isommat kehät alkaa ja aikasimman mahrollisen kellonajan kuultuaan päätettiin lähtee luppoajaks Ruskeesannalle kahville. Paitti, että määhän en kahvia nauti enkä jua, nakertelin nääs siinä välissä yhren possunkorvan. Palattiin sitten näyttelypaikalle reilusti puali tuntia ennen järjestelytoimikuntahenkilön ilmottamaa isojen kehien alkamisaikaa. Näyttelypaikalla näytti ikään ku siltä, että siä arvosteltiin jo tiuhaan tahtiin ryppejä, pissejä ja mitä niitä ny onkaan. Jumankauta juu nääs päivää taas, iskä morjesti sitä samaista näyttelyn järjestelypäällikköö, joka oli aikasemmin invormoinu sitä aikatauluasioista. Iskä kiitteli järjestelypäällikköö oikein isoin kirjaimin tunnilla väärin ilmoitetusta ajasta. äiskää ei uskallettu päästää eres lähellekään ko. henkilöö, olis nääs muuten voinu tapahtua ihan mitä vaan. No, vaikka se kaikkien rotujen veteraanikehä missattiinki, ni päivän saalis oli ainakin mun miälestä riittävän upee. Että kyä nääs kannatti herätä.

Saskakin onnitteli mua illemmalla ja röyhisteli rintakarvojaan. Totes, että kyä se aina tiänny tyttöystävänsä olevan torellinen lady ja erittäin chic viimestä karvatupsuaan myäten.

Seuraavana viikolloppuna meillä oli ohjelmassa itte kullakin kotimaan matkailua. Mää ja iskä kävästiin Tampereella, mutta eri kulkuneuvoilla. Mää nääs kävin Hillan ja Sepon kanssa Kaukajärvellä Hilkan salonkissa. Isoäiti lyhensi mun housut ja siisti muutenkin mun ja Hillan ulkoasun paraatikuntoon. Iskä piipahti sillä välin moikkaamassa omaa isäänsä ja hakemassa Tammelan torilta mustaa makkaraa ittelleen ja mulle, äiskähän ei sitä herkkua valitettavasti osaa viäläkään arvostaa. Se oli nimittäin, siis äiskä, samaan aikaan siskonsa Maarin möksällä Sysmässä.

Heinäkuun lomailun jälkeen halipernihommat jatku taas tutuissa kohteissa Oulunkylässä ja Korsossa. Ebba oli Metsonkorin olympialaisissa vannottanu iskää, että sen pitää seuraavalla kerralla ottaa mun hoitoväline mukaan, että se sais pistää mun turkin oikeen juhlakuntoon. Mää nautin vallan mahrottomasti ku Ebba harjas mua sillä harjan pehmeemmällä pualella.

Perjantai-iltana mua alettiin ja ruvettiinki taas kuuraan. Mää olin kyä itte vahvasti sitä miältä, että Hilkan ja Ebban turkin hoitotoimenpiteet olis tähän lähtöön riittäny vallan mainiosti. Mua kukaan kuunnellu. Pesut ja kuivaukset toteutettiin mun miälipiteistä hualimatta. Lauantaiaamuna suunnattiin taas kohren Tuamarinkylää, missä järjestettiin sennenkoirien tän vuaren erikoisnäyttely. Sev verran mää oon tässä vuasien varrella iskän kanssa Aku Ankkaa tavaillu ja kuvia kattonu, että likkojen veteraanikehässä pystyin lannistaan kaikkien kanssasiskojen, mukaan lukien Milla Makian, juanet ja tuamari arvosteli mut parhaaks perniveteraaninartuks ja kehu tottakai mun turkin kuntoo kaikkien hualtotoimenpiteiren ansiosta erinomaseks. Mutta Ankkalinnan kaikkia Roope-serän kilpailijoita mää en kuitenkaan ollu huamoinu. Kroisos Pennonen tuli ja voitti nääs veteraanipernien roppi-tittelin ja mää olin tällä kertaa VeeäsPee, mikä suameks tulkittuna tarkottaa vastakkaisen sukupualen parasta perniyksilöö.

Menestystä tuli sen VeeäsPeen lisäks viä joukkuekilpailussa, ku Tseta-tiimin nelikko Mila, Siiri, Vilma ja mää voitti kaikkien sennenkoirien kasvattajaryhmän ykkösruusukkeen, -pokaalin ja kiartopalkinnon.

Erkkaripäivä kesti niin pitkään, ettem mää enää ehtoolla kerenny tutustua tarkemmin Roope-serän kilpailijoiren juaniin. Niinpä sunnuntain mittelöissä Tervakosken kansaivvälisessä näyttelyssä Hillan kotikentällä toistu erellispäivän sijotukset. Mää olin taas paras perninarttuveteraani ja sijotuin saman urosveteraanin jälkeen taas VeeäsPeeks.

Seuraavalla viikolla äiskä ja iskä lähti Parselonaan. Siä ku lämpötila huiteli kolmessakymmenessä selsiuksessa, ni mää päätin jäärä kotikulmille ja pääsinkin taas Saskan luakse kortteeraan. Juhan kanssa meillä oli semmonen piäni kilpailu. Juha nääs teki klapeja, jotka se sitten kanto varastoon sateensuajaan. Mää olin vahvasti sitä miältä, että ne valmiit klapit olis ollu viisaampaa jättää vaan siihen pihalle säiren armoille. Sen takia mää raijasin siältä varastosta niitä klapeja sitä mukaa takasin ulkotiloihin, ku Juha kanto niitä sisälle. No, loppujen lopuks mää annoin Juhan voittaa ja se sai kaikki lämmöntuattajat pinottua varastoon. Saska osallistu tähän kisaaan ainoostaan pualueettomana sivustakatsojana, se ku ei varmaan oikeen tiänny kumman pualelle se olis asettunu. Toinen juttu mistä mää en kyä valita, mutta kyä se pikkasen kyrsi. Nääs nääs, normaalia arkee ku siinä Saskan lauman kanssa elettiin, ni aamulenkit alko suunnilleen kello kuuren paikkeilla. Määhän oon tottunu niihin kellonlyämiin vetään viä täysiä sikeitä. Kyä meillä kotonakin joku saattaa touhuta samoihin aikoihin, mutta mää käännän vaan kylkee taikka otan muuten vaan paremman asennon ja jatkan unien kattelemista. Mulle noin aikaset aamulenkit on enempi unissakävelyä. Mutta niinkun sanoin, em mää valita, kyä Saskan ja sen lauman kanssa aina sattuu ja tapahtuu, eikä mulla parempaa äiskän ja iskän lomareissujen aikasta hoitopaikkaa vois olla. Juhan porukka onki virallisesti luakiteltu mun varaperheeks.

Iskän ja äiskän reissu sinne Selonan Paariin oli ikäänku iskän synttärijuttu. Parhaan synttärilahjan iskä kuitenki sai ku Viltsulle synty tasan iskän syntymäpäivänä nelikilonen pikkuveli. Iskästä tuli nääs ny jo nelinkertanen jukki.

Just ku mää olin Saskalta kotiutunu, ni eikö jumankauta taas pesupalju kutsunu. Tuamarinkylään oli kuulemma taas viikolloppuna asiaa. Oltiinki sitten putsattuna ja puunattuna hyvissä ajoin kotikentällä orottelemassa mun esiintymisvuarooni. Hilla osotti viilipyttymäistä hermojen hallintaa ja ajotuksen täyrellistä hallintaa saapumalla kehän lairalle ja erelleen samanaikasesti suaraan kehään, ku arvostelut alko. Mää sanosin, että saapuminen oli niin tarkkan ajotettu, että minuuttia myähemmin kisat olis ollu Hillalta siltä osin ohi. Mää olin ny tankannu riittävästi Ankkalinnan tarinoita ja tuloksena oliki: VET ERI1 SA PN3 ROP-VET. Siinä vaiheessa torettiin porukalla, ettei ny tällä kertaa taira kannattaa lähtee Ruskeesannalle kahveelle vaan päätettiin jäärä orottaan isompien kehien alkua paikan päälle.

Tseta-tiimin kasvattajaryhmä, missä määkin olin mukana, sijottu taas palkintosijoille toiseks. Ensimmäistä kertaa paras veteraanikehässä mää yllätin kaikki asiantuntijat tai ainakin äiskän ja iskän totaalisesti. Mää olin nääs koko näyttelyn neljänneks paras veteraani eli VET BIS-4. Iskä ja äiskä hurras ja tuuletti tuloksen selvittyä kehän viärellä siihem malliin, että kyä mää tairan ainakin niiren mielestä olla melkosen upee ja vetree likka. Varmaan toi kahreksan vuaren peruskuntoharjottelu pitkillä mettä- ja narulenkeilläkin alkaa tuattaan herelmää.

Mää ja iskäki kuviteltiin, että ny nää näyttelyt tältä vuarelta jo riittäs, ulkonäyttelyt nääs ku loppuu syksyn myätä ja menestystäki oli tullu roppakaupalla yli orotusten. Mutta ei, äiskä innostu mun menestyksestäni niin hirveen kauheesti, että se meni ilmottaan mut viä lokakuiseen Turun sisänäyttelyyn. Iskällä ku on tiukat kriteerit noista näyttelymatkojen pituuksista: joko maksimissaan sata kilometriä suuntaansa tai sitten Tampereella, ni se ei torellakaan innostunu Turun reissusta. Niinpä äiskä sai ylipuhuttua Miran ja Lennartin Varsinais-Suamen matkalle. Muuten me ei kyä talvikaurella noita sisänäyttelyitä juurikaan kiärrellä.

Assi, Ben, Halla, Nuutti ja mää muarostettiin pernien sveittiläisten vetäjien joukkue syyssunnuntaina Viikin Karteniassa vietetyssä Päivä maalla-tapahtumassa. Erellisenä päivänä olis samalle viikollopulle toinenki vetokeikka Espoon Tuamiokirkolle järjestetyillä SyysMatin Markkinoilla. Ajateltiin ton henkilökunnan kanssa, että mulle piisaa nykysin kuitenki yks keikka per viikolloppu. Ja kun olin kerinny maatalousylioppilairen karkeloihin ilmottautua ekana, ni sinne sitten suunnistettiin. Vuarenaikaan nähren sää oli aurinkoisen lämmin. Ei ny ihan hellelukemia, mutta läheltä liippas. Mää hoirin vetovuaroni vanhaan malliin kevyesti ravaten, mikä varmaan lämpösessä säässä aiheutti sen, että mun vetovuarot oli hiukkasen lyhyempiä ku nuaruuren päivinä. Joku siinä vihjailikin, että enköhän mää o jo tähän ikään oman osuuteni vetohommista suarittanu, mutta kyä mää erelleen haluan ja tahron ynnä kykenen osallistuun omalla panoksellani. Tottahan se on, että nuaremmat vetopernien erustajat kantaa keikoilla nykyään suuremman vastuun. Nuarta polvee erusti erittäin kunnioitettavasti Nuutti, joka veteli kärryjä ekalla vetokeikallaan häntä ilosesti heiluen ku vanhempi ammattilainen. Samallaisia otteita kuulu lauantaina harjottaneen Poju, jolle se keikka oli ihka ensimmäinen. Hianoo, että saaraan tuaretta ja innokasta nuarta verta meirän vetotiimiin. Mää ainakin oon ilmottautunu jo seuraavalle vetokeikalle. Ja syyskaurella mulla on verettävänä pari pernien puuhislenkkiäki, tervetuloo mukaan!

Ei sitten muuta ku hyvää syksyn jatkoo ja runsaita siänisaaliita toivoo Ronna

päivittelyt ajalta 22.heinäkuuta 2012 – syyskuu 2012

 

Piipahrin taas Metsonkorissa säännöllisellä kuukausittaisella haliberniviarailulla. Kiertelin kaikki osastot moikkaamassa entuurestaan tuttuja asukkaita ja tarkastamassa löytyiskö uusia rapsuttelun tarjoojia. Siinä sitten yhrellä osastolla kesken kiarroksen yks tuttu hoitaja oli vakavasti sitä miältä, että kyä mulle pitäs tyäl lomassa tarjota vahvistukseks piäntä huikopalaa. Iskän liävistä estelyistä huolimatta se kaivo ja tarjos mulle osaston jääkaapista pari makkaransiivua. Sen mitä ehrin maistella ni kotleria tais olla. No, tän episoorin seurauksena mää tiätysti hyäkkäsin kiarroksen jäljellä olevilla osastoilla ekana suaraan jääkaapin kylkeen kattoon oisko siäkin vastaavia herkkuja, mutta iskä kiälsi enää eres raottomasta jääaskin ovee sillon ku mää oon paikalla. Oli nääs sitä miältä, että mun huamio alko kiinnittyyn haliperneilyn sijasta täysin vääriin kohteisiin. Kyä niistä tarjoomisista mulle kuiteski sellanen muistijälki jäi, että mää toteutin samaa jääkaapin lähestymistaktiikkaa seuraavalla Oulunkylän kuntoutussairaalan viarailullaki. Yhren osaston kohralla taktiikka tuatti tulosta siäläkin vastaavallaisilla makkarasiivuilla, ennenku iskä taas kerkis väliin kiälteleen.

Naapurin pehtoori leikkas ton meirän itäisen puutarhan hiukkasen rapistuneen pensasairan iham matalaks niin, että siitä kasvas jatkossa entistä tuuheempi versio. Siihen ei sitten jääny mulle muuta ku psykolookinen este tontin rajan ylitykselle. Hyvin sekin toimi, en nääs lähteny tontilta kertaakaan kissojen, pupujen, vasaanien tai muiren ötököiren perään ennen ku iskä muutaman päivän päästä sai pykättyä siihen semmosen matalahkon airan, mikä ei kyä varsinaisesti pirättele mua, jos mää tosissani haluaisin lähtee kirmaileen ympäri naapurustoo. On nää kotiolosuhteet ilmeisesti näköjään niin hyvät ja henkilökunnan palvelu sev verran kelvollista, ettei mun oo tarvinnu naapuriviarailuille lähtee.

Mun, eikä sen paremmin iskänkään, miälestä meillä mitenkään erityisen rauhatonta ollu. Aika säyseesti oltiin toteltu hallintovääpelin määräyksiä ja ohjeita. äiskän miälestä jotain hässäkkää kaikesta hualimatta ilmeisesti oli ilmassa. Se nääs alko torennäkösesti ettiin jotain syvempää sialullista rauhaa, pakkas kimpsunsa matka-askiin ja sano lähtevänsä ja lähtiki viikoks Pekinkiin taivaallisen rauhan aukiolle. Itte asiasta kuultuna, se kyä väitti sitä reissua tyämatkaks.

Mää pualestani lährin maakuntamatkalle Varsinais-Suameen. Turkki pestynä ja karvat ojennuksessa lährettiin Lennartin kanssa Miran ja äiskän kyyrissä Turkuun. Olishan se kyä pitäny arvata, ettei tampereen likalle Turusta mitään menestystä tu. Eikä tullu sen pualeen kellekään paikalla olleista tamperelailähtösistä Tseta-tiimin jäsenistä. Iskä sen ennakoi etukäteen ja jätti Turun reissun väliin. Sillä oli nääs parempaaki tekemistä. Se juhli Pasilassa Viltsun 7V-synttäreitä ja samanaikasesti Viltsun pikkuveljen Noelin ristiäisiä. Olis vaan pitäny mun ja äiskänkin jäärä niihin kekkereihin.

Puuhislenkitki oli viime aikoina ollu melko rauhallisia. Osallistujina oli ollu nääs enimmäkseen vaan piäni vakiporukka. Sen takia hämmästys oliki melkonen ku marraskuun alussa kurvattiin Ruattinkylän mettäntutkimuslaitoksen parkkipaikalle, mistä alko mun reitittämä lenkki. Autoja oli parkkialue täynnä ja heiluvia häntiä oli niin paljon, ettei meinattu saara eres laskettua osallistuvien koirien määrää. Mun miälestä oli torella hianoo, että puuhislenkkien suasio oli kokenu renesanssin. Mettässä oli torella vauhtia ku parikymmentä perniä vuaren ikäsistä veteraaneihin kisaili toistensa kanssa. Ja niinku aina puuhislenkeillä, ni minkäällaista rähinöintiä ei esiintyny. Tosin Ida joutu jatkuvasti hätisteleen innokkaimpia uroksia lähikontaktista hiaman kauemmaks.

Seuraavalla mun ohjastamalla puuhislenkillä Mätäkivennummella osanottajamäärä oli hiukan suppeempi, mutta meno mettässä paikotellen umpihankessa erelleen yhtä vauhrikasta.

Sveittiläiset vetäjät oli tilattu marraskuun pualivälissä Sipooseen yhren maastoautovirman yksvuotis-synttäreille lapsia viihryttään. Meitä vetäjiä oli paikalla viis koirakkoo. Tilaisuuren ohjelmassa oli meirän lisäks kaikellaisia teknisiä vempaimia ja helikopterilennätystä ynnä tiätysti niitä maastureita. Yleisö koostu siks pääosin ajokortti-ikäsistä ja perheen piänimpiä ei paikalla juurikaan näkyny. Niinpä me viiren pernin voimin kahren tunnin aikana annettiin kyytiä yhteensä seittemälle lapselle, mikä on ainakin mun vetourani ennätys, vähempään ei olla koskaan ikipäivänä kyetty. Niistä seittemästä lapsesta mun kyyristä nautti kaks naperoo. Mää pualestani en juurikaan osattanu nauttivani kyyrittelemisestä. Selvästi osotin, ettei vetohomma torellakaan ollu musta kivaa. Tämmösiä merkkejä mää olin näyttäny kyä jo aikasemminki, mutta vasta vetovuarojeni loppupualella. Käytännön tulkintana mun käytöksestä vetotilanteissa henkilökunta päätyki sitten sellaseen ratkasuun, että mun aktiiviura vetopernihommissa on ehtoopualella ja reilun kuuren vuaren ansiokkaan vetouran jälkeen mää vetäyryn niistä hommista eläkkeelle. Saattaa tiätysti olla, että viä joskus verestän vanhoja muistoja yksittäisillä vetokiarroksilla, mutta varsinaiseen vetovahvuuteen mua ei enää kannata laskee.

Viikko ton vetokeikan jälkeen oli taas pernien pikkujoulut Tuamarinkylässä. Ja kuinka ollakaan mut palkittiin taas vuaren ahkerimpina vetomestarina. Koko mun vetourani aikana tää oli jo kolmas vastaava palkitteminen, että enköhän mää oo eläkkeelle pääsyni ansainnu. Tuamarinkylässä oli viä pääkaupunkiseurun alajaoston toimihenkilöiren kokous kesken ku me saavuttiin paikalle. Iskä sattu meneen ovesta sisätiloihin pikkasen väärään aikaan, se vei nääs noita dollituatteita sinne myyntiin. Samalla hetkellä ku se meni ovesta sisään kokouserustajat esitti sille ”tarjouksen, josta ei voi kiältäytyä”-tyyppisen ukaasin ja täysin hämmentyny iskä ”valittiin” pääkaupunkiseurun sveittiläisten vetäjien koortinaattoriks vuarelle 2013. Mää lupasin auttaa sitä tossa vaativassa hommassa, mulla ku tota kokemusta alalta on.

4H-kerho täytti joulukuun pualessa välissä 40 vuatta ja kaipaili halipernejä juhlaansa. Karo ja mää luvattiin mennä paikalle rapsuteltaviks. Paikalle oli lauantai-iltapäivänä kutsuttu myäs yhristyksen lapsijäsenet. Tilaisuuren juhlijoista kuitenki vain kolme oli kouluikäsiä. Aikuset kuunteli pari tuntia juhlapuheita kahvipöyrässä ja nää kolme nuaremman polven erustajaa piti Karolle ja mulle seuraa. Niinku se Sipoon vetokeikka, ni tää halikeikkaki osottautu siten vähän niinku mun urani pannukakuks. Muuten niissä 4H-kerhon viarailuissa on kyä ollu riittävästi innokkaita rapsuttelijoita.

Joulun viatosta oli etukäteen laarittu tarkat suunnitelmat ja Lumin, Noelin, Viltsun ja Vivin kanssa oli viätetty (pikku)joulut jo etukäteen. Suunnitelman mukaan äiskä ja iskä suuntais etelään ja mää Koivukylään Saskaa viihryttään. Nää tarkkaan valmistellut suunnitelmat meni kuiteski niin pahasti pieleen ku vaan ikinä voi mennä.

Joulunalusviikolla Saskan kunto romahti parissa päivässä niin, että meirän molempien omaeläinlääkäri Paavo Mevet’istä totes, ettei Saskan pelastamiseks o mitään tehtävissä. Ilmeisesti Saskan elimistön kunnon romahtamisen takana oli toissa kesänä sairastettu porrelioosi, minkä jälkeen Saskalla viimesen vuaren aikana oli enemmän sellaisia päiviä, jolloin se oli antipioottikuurilla kun täysin terveitä päiviä. Siitä huolimatta mää viälä kesällä ja syksylläkin kirmailin Saskan kanssa. Saska oli mun kaikkein paras kaverini, torellinen herrasmiäs, joka usko ku mää kiälsin liian innokkaat lähentelyt. Korvieni pesun mää toki Saskalle sallin. Ja ellei se osottanu mulle riittävää huamioo, ku mää sille keimailin, ni mää aina välillä jouruin läppäseen sitä etutassulla hellästi poskelle. Juhalle, Sannalle, Pinjalle ja Ronjalle Saskan menetys juuri ennen joulua oli torella suuri isku. Ja kyä Saskaa kaipaamaan jäi koko meirän perheen lisäks koko sveittiläisten vetäjien joukko. Saskahan ku oli vetäjien kantavia voimia monen monen vuaren ajan.

Tarkotus oli, että mää menisin kaikesta hualimatta jakaan tassuterapiaa Juhalle, Sannalle, Pinjalle ja Ronjalle joulun ajaks, ku äiskä ja iskä lähtis etelään Pärnyyn joulunpyhiks. Iskähän on potenu koko elämänsä sellasta suhteellisen vaaratonta tamperelaista moro-virusta. Ny siitä viruksesta putos yks sakara pois ja klopaalistiki tunnettu noro-virus iski kaikella voimalla iskään kaks päivää ennen lähtöö. Siihen loppu sitten viimesetki suunnitelma A:n mukaset joulunviatot. Kaikki ennakkosuunnitelmat peruttiin ja mää viätin pitkästä aikaa joulun Ruskeesannalla äiskän ja iskän kanssa rauhallisen hiljaiselon merkeissä.

Ennen vuarenvaihretta oli iltapäivälehristössä uurenvuarenaaton peruselintarvikkeen elikäs nakkien tuatevertailu. Liävää tamperelaista tuatesijottelua tässä tekstissä harjottaakseni mainitten, että Wiikreenin napsahtavat nakit luakiteltiin testissä MONE-ryhmään. Kirjainyhristelmän koorin purkaminen tarkottaa: Me Olemme Nakkien Eliittiä. Siinä joulun ja uurenvuaren aikoihin mää itte en henkilökunnan miälestä kelvannu eres Kummeleiren A-ryhmään. Normaalien päivittäisten pitkien mettälenkkien puutteessa ramppasin nääs pitkin päivää erestakasin pation ovesta ulos ja sisään. Ovissa ramppaaminenhan estää kuulumisen A-ryhmään. Sen takia mut henkilökunnan toimesta luakiteltiinki MORE-jengiin, mikä pualestaan on lyhenne sanayhristelmästä: Me Olemme Ramppaajien Eliittiä. Uurenvuaren aattona mää kävin suht aikasin ennen varsinaista rakettien paukuttelua iltalenkillä, sitte verettiin verhot kiinni ja mää kalusin loppuillan yrinluuta enkä juurikaan piitannu ulkosista valo- ja ääniärsykkeistä.

Ronna, lokakuu – joulukuu 2012

 

Heti alkuvuaresta mulle ja Lennartille oli taas hommattu maakuntamatkailutiketit. Tällä kertaa Päijät-Hämeeseen Lahteen. Ennen matkaa hualtohenkilökunta huamas ammottavan aukon mun henkilökohtasissa hykieniavarannoissa. Oli nääs päässy toi mustien koirien turkinpesushampoo vallan loppuun. Jonkin näkösen kuvan tän meirän perheyhteisön arvojärjestyksestä saa, ku miättii, että iskän Pirkka-shampoo kustantaa euron pari, äiskän vastaava joku merkkituate muutaman euron enempi ja tää mun perusshampooni tollaset viiskytä euroo pullo ja siihen kolmenkympin hoitoaineet päälle.

Pestynä ja karvat isoäirin viimeisteleminä mää sitten tepastelin nuaremman isoäirin kanssa Lahren messuhallin näyttelykehään. Perniveteraanikisan voitto oli tällä kertaa aika helppo nakki, ku muita tarpeeks iäkkäitä pernejä ei ollu paikalla. Mutta ei se mulle viä riittäny, astelin paikallisella katvoolkilla parhaita pualiani esitellen siihem malliin, että reilun kolmenkymmenen perninartun joukosta mut rankattiin toisiks parhaaks. Että kyä se mun shampooni taitaa kuiteski olla hintansa väärtti.

Ronna, tammikuu 2013

 

Lunta, lunta ja lunta. Noilla kolmella supstantiivilla vois kuvailla osuvasti mennyttä talven seutua. Ei mulla tua mettässä isompaa hätää ollu. Koiran kanssa lenkkeilijöitä oli siä nääs niin paljon, että polut oli aina tallattu ja pysy hyvin tepastelukunnossa. Mutta me ei iskän kanssa meinattu millään löytää sopivia parkkipaikkoja, ku kinokset oli vallannu kaikki pikkasetkin mahrollisuuret pysäköirä teitten varsille saati mettän reunaan.

Tässä meirän pihayhteisössäki lunta oli reilusti yli sen minkä laki sallii. Ton itäsen puutarhan väliaikasta aitaa ei kinosten alta näkyny lainkaan. Naapurin auratut lumikinokset oli airan viäressä niin korkeita, että mää olisin koska tahansa päässy helposti käveleen meirän tontilta kylille. Kissat ja oravat mää pirin kurissa ja herran nuhteessa kuiteski ylittämättä tontin rajoja. Onneks toi lähikallion pupu ei tullu näköetäisyyrelle, sillon olis saattanu mun ittehillintä pettää pahemman kerran.

Mää olin mukana talven ja alkukevään vetokeikoilla. Iskälle oli nääs siunaantunu toi vetokeikkojen orkanisaattorin homma. Sen takia mää olin sitte äiskän kanssa keikoilla iskän tukena. Vetovaljaitten sijasta mää käytin kuiteski haliperniliivejä ja toimin enemmänki nuaremman polven vetopernien sparraajana ja supervaisorina. Kyä toi nuarempi ikäluokka hoitaa vetohommat torella kiitettävästi. Ja semmonen historiallinen tapahtumaki koettiin vetohommissa, että ekaa kertaa ainaski pääkaupunkiseurun sveittinpaimenkoirien vetäjien historiassa nähtiin tositoimissa pari entlepuhhia (entlebuchin paimenkoira, suom. huom.) kelkkaa ja pulkkaa vetämässä. Pepe ja Rodi ansaittee mahtavat kehut näistä uraa uurtavista saavutuksista.

Mää olin jo syksyllä sillon tällön tavannu mettälenkeilläni yhren nuaren pernilikan. Ku sitte talvella runsaslumiseen maastoon ajettiin hiihtolatuja vähän sinne sun tänne, ni sivistyneiren koirakoiren lenkkimaastot supistu aika rajallisiks. Sen takia me törmättiinki mettälenkeillä entistä useemmin tän perninuarison erustajan kanssa. Meillä noi kemiat Taiskan kanssa toimi ja toimii erelleenki aivan mainiosti. Taiska nääs innostaa mutki sellaseen vauhtiin, ettei seittemän vuaren ikäeroo kyä huamaa, ku me painellaan meneen pitkin umpihankee tai tätä nykyä jo lumesta paljasta mettäkankasta. Yks semmonen oleellinen syy tohon Taiskan ja mun yhteisymmärrykseen on varmaan se, että me ollaan molemmat syntysin samalta murrealueelta. Taiska on nääs alunperin kotosin ihan Tampereen kupeesta Lempäälästä. En kyä o kysyny siltä, onko se Tapparan, Ipan vai rivarissa pelaavan Lempäälän kiakon kannattajia.

Taiska kävi talvella halipernitestissä, minkä se läpäs ilman moitteita ja sai omat haliperniliivit. Mää ku ny oon vähän niinku eläkeiässä, ni kysäsin Taiskalta haluaisko se periä mun vakituisen ja säännöllisen viarailukohteeni Oulunkylän kuntoutussairaalassa. Taiskahan oli siitä vallan innoissaan. Taiskan emännän molemmat vanhemmat ollu siä kuntoutuksessa, niin että paikkaki oli jo valmiiks tuttu. Toivottavasti Taiska saa siällä monia innokkaita rapsuttelijoita.

Itte mää jatkan viä säännöllisesti kerran kuussa Metsonkorin halipernivierailuja. Mulla on siälä nääs useempia monivuatisia ystäviä, jokka ilahtuu aina mut nähressään. Ja sanottaisko näin, että tunne on kyä molemminpualinen. Lisäks parilla osastolla tiättyjen hoitajien vuaron aikana osaston jääkaappiki aukee iskän kialloista hualimatta parin makkarasiivun verran.

Lumin, Vivin, Viltsun ja Noelin isänisänisä täytti viittä vaille sata vuatta. Kekkerit pirettiin Tampereella. Mää lähetin kovasti onnitteluja ja terveisiä ja päätin jäärä juhlien ajaks Koivukylään. Tuttu paikkahan se mulle oli Juhan, Sanna, Pinjan ja Ronjan luana. Mutta jotain siältä puuttu. Mää ettin ja ettin ja ettin ja senkin jälkeen viä ettin. Mutten löytäny Saskaa mistään. Mää olin torella ymmälläni enkä voinu millään käsittää, ettei mun kaikista paras kaverini enää ollu paikalla. Tää oli nääs eka kerta ku mää Saskan poismenon jälkeen viarailin tutussa hoitopaikassani.

Perinteillä tseta-päivillä mää olin taas oma itteni. äiskä harrasti samaan aikaan virman asiakkairen kanssa tykytoimintaa Tallinnassa, ku me iskän kanssa kurvailtiin Janakkalaan. Siinä paikallisen mettästysseuran majan pihassa oli aktiviteettina muutama rallitokojuttu, jotka me iskän kanssa selvitettiin melko helposti. Muuten tarjoilujen välillä oli enempi paikallaan seisovaa keskustelua. Paikallaan olo ei oo tunnetusti mun vahvin lajini, minkä myöskin ilmasin melko suureen ääneen. Mää nääs kannatan ehrottomasti enempi tota pern(i)stainilaisuutta, minkä mukaan tärkeintä ei suinkaan oo päämäärä vaan jatkuva liike. Iskälleki sitten tuppas alkuillasta omaa tykytoimintaa, joten me jouruttiin poistuun ennenku mää oisin tavannu siskoni. Hillalla oli nääs leikattu takatassun ristisire, minkä takia se ei tullu heti alusta riahuun muitten tseta-pernien kanssa. Mutta hyvin se Hillan operoitu jalka on mun tiatojeni mukaan parantunu.

Iskä hommas meille semmosen kattelukortin, millä näky noi jääkiakon plei-ohvit. Tappara oli nääs tänä keväänä iskussa ja tavotteli tiukasti mestaruutta. Mää jännäsin iskän kanssa pelien tuloksia. Mun elinaikana äiskässäkin on tapahtunu huamattavaa jääkiakkotuntemuksen kehitystä ja eristystä. Se nääs piti myäs peukkuja meirän joukkueelle. Loppujen lopuks jäätiin hopeelle, mutta iskän kanssa me uskotaan vakaasti Tapparan seuraavan kauren menestykseen.

Mää itte olin erelliskaurella eli siis vuanna 2012 näyttelytulosten perusteella kuurenneks paras perniveteraani. Tuloksessa täytyy ottaa huamioon, että mää kerkesin kisata kyseisessä sarjassa vaan vajaat puali vuatta. Tapparalla ja mulla onki ny yhteinen tavote nostaa sijotusta seuraavan kauren mittelöissä.

Ensimmäinen toimenpire näiren tavotteiren saavuttamiseks oli kaivaa Juti esiin. Se oli ennen joulua ittenäisyyspäivän kiäppeillä sijotettu naapurin Romeon autotalliin. Pyyhittiin siitä sitten pölyt ja kasattiin toimintakuntoon. Ja eiku sytytettiin Juti. Mainiot makkarat, kanat, kalat ja muut lihat siinä valmistuki. äiskä oli nääs kuullu, että veeperin rilleille pitää aina antaa nimi ja totta mooses tää meirän yksilö sai nimensä itteoikeutetusti nykysin hieman pönäkän valtakunnanrillaajan mukaan.

Mun vetämän puuhislenkin kunniaks valtakunnassa verettiin liput salkoon. Oli nääs kansallinen veteraanipäivä. Mää olin lenkkitiarotteessa luvannu, että näytän kaikki reitillä olevat lätäköt, purot ja muut kosteikot. Vauhtia riitti ku Iira, Jeri, Maassa, Simpa, Taiska ja mää (Iida, Jedi, Mascha, Simba, Taiska ja Donna, suom.huom) tutustuttiin Mätäkivenmäen ympäristön vesistöihin. Oli nääs semmonen jenki koossa, ettei kukaan ainakaan vettä pelänny. Urospernitki oli tosi herrasmiähiä, kaikki vastakkaisen sukupualen erustajat sai nääs lenkkeillä ja touhuta täysin rauhassa. Riamukkaan lenkin jälkeen lährettiinki sitten kaikki valmisteleen vapun viattoo. Siitä tässä esimerkkinä iskän hoviparturin ja mun rokkimimmit-kuva. Itte mää noissa oman turkkini siistimisasioissa luatan erelleen Hilkan salonkiin.

Ronna, tammi – huhtikuu 2013

 

 

Mää epäilen vahvasti, että äiskällä oli meneillään joku liävää vakavampi mentaalihäiriö, mikä ilmeni sillai, että mua pestiin ja puunattiin tämän tästä. Se oli nääs menny ja ilmottanu mut toukokuussa neljään koiranäyttelyyn 15 vuarokauren eli päivää plus kahren viikon sisällä!! Kyähän mää tykkään lotrata kaikennäkösissä vesistöissä, mutta jatkuvat shampoopesut ei torellakaan kuulu mun suasikkiharrastuksiini.

Ekana hurruteltiin mun ja iskän synnyinseurulle Tampereelle. Pirkkahallin kansaivvälisessä näyttelyssä mää kisasin parhaan perniveteraanin tittelistä Jesuksen, jonka kutsumanimi on kyä Mara, kanssa ja jäin hopeelle. Olin nääs vastakkaisen sukupualen paras eli ROP-VSP, tuttavallisemmin neiti Vepsäläinen. Yhren vanhan vepsäläisen sanallaskun mukaan tärkeintä ei oo suinkaan voitto vaan kaksoisvoitto. Ja niitähän tuli tseta-tiimille, johon Marakin siis kuuluu, jopa tuplana. Mun kotikennelini saalisti Iiriksen, Maran, Reiman mun voimin nääs kaikki pernien ropit, veeäspeet, sasipit ja muutki kunniamaininnat.

Helatorstaina näyttelymatka oli pikkasen lyhyempi, ku kisat järjestettiin tossa meirän lähimaastossa Tuamarinkylässä mun kotikentälläni. Sama meininki jatku siäki. Liävää mentaalihäiriöö pukkas äiskälle, Jesukselle roppiveteraania ja mää olin taas veeäspeeveteraani. Jottei se perniveteraanien tuplavoitto olis jääny päivän ainooks saaliiks, ni tseta-tiimi pokkas viä näyttelyn parhaan kasvattajaryhmän tittelin. Mää olin luannollisesti mukana tätä saavutusta voittamassa.

Siinä luppoaikana isoja kehiä orotellessa nousi keskusteluissa voimakkaasti esiin Koillis-Vantaan murrealueen herkkueväs. Nimittäin munaruikkari. Nimestään huolimatta munaruikkari on tuhtia tavaraa, jota kyseinen koillisvantaalainen kahden pernin emäntä kertoi nauttivansa erityisesti hualtoasemilla. Munaruikkarin anatomia on loppujen lopuksi varsin yksinkertainen. Tarvitaan vain ruisleipää, kananmunaa ja mahdollisesti sipasu traania. Tärkeintä tän evään rakentamisessa on, että ruisleipä sijoitetaan alimmaiseksi, sen päälle mahdollinen traanin levitys ja päällimmäiseksi asetetaan kananmunat. Nimittäin, jos järjestys on päinvastainen, eli munat alimmaisina, voi munaruikkarin nauttiminen olla hyvinkin sotkuista puuhaa.

Sunnuntaina oli tuplaliputuspäivä äitienpäivän ja suamalaisuuren päivän kunniaks, ku mää suuntasin taas Tuamarinkylän kansaivväliseen näyttelyyn. Saksalainen tuamaritäti oli torella tiukan tuntunen ja jako hyviä arvosanoja torella harvakseen. Ku mää sitten lopulta tepastelin kehään tuamarin arvosteltavaks, ni se oli täysin myyty. Se vaan kertas erimallisia superlatiiveja ja arvosteli mut parhaaks perniveteraaniks. Sej jälkeen mää esiinnyin paras perninarttu-kehässä ja tuamari jatko ”super, super”-lausuntojaan. Se tarkotti käytännössä sitä, että mää olin näyttelyn paras perninarttu. Sitten piti viä valita koko näyttelyn paras perni. Vastakkain oli komee ruattalainen perniuros ja mää. Se tuamaritäti sano yleisölle, että ny tuli kyä vaikee paikka. Ku se sitten ojensi punakeltasen roppi-ruusukkeen äiskälle, ni yleisö iskä etunenässä villiinty vallan hirveisiin hurraahuutoihi. Että tuplavoitto tuli niistäkin kekkereistä. Isoissa kehissä mää en sitte enää pärjänny, mutta kyä toikin suaritus oli liputuspäivän arvonen. Illalla nautittiin kotona sitte viä juhlan kunniaks muutama munaruikkari.

Seuraavan viikon sunnuntaina oli taas Suamen liput nostettu salkoon. Iskä jäi kotio askarteleen omia juttujaan, ku mää lährin Mesellä äiskän ja Miran (joka sivumennen sanoen on se koillisvantaalainen munaruikkarin ystävä) ja Lennun kanssa kohti Lahtee. Menomatkan kahvitaukopaikalla pettymys oli suunnaton, koska hualtoaseman valikoimiin ei juuri sinä ajankohtana kuulunut erellä muutamaan kertaan mainittua herkkuevästä. Siitä vastoinkäymisestä lannistumatta Lahren välillä helteisellä ja välillä sateisella raviraralla mää esiinnyin taas erukseni. Ny sen perniroppiveteraani-tittelin lisäks tuli nääs kerralla oikeen isolla kärellä kunniaa ja mainetta. Mää olin nääs kaikkien näyttelyyn osallistuneiren rotujen upein veteraani eli ROP-VET BIS1. Semmosesta menestyksestä ei äiskäkään olis uskaltanu eres villeimmissä unelmissaan haaveilla. Ymmärtäähän sen, että äiskä kulki sitte muutaman päivän mun kanssa iltasin narulenkeillä jalat melkeen kymmenen senttiä ilmassa. Ei silti, kyä iskäkin osotti liäviä levitoimisen merkkejä.

Toukokuu oli koko tseta-tiimille torella menestyksekäs. Erellä mainittujen suaritusten lisäks nuariherra Niilo nääs pokkas pari roppia ja sertiä ynnä yhren rypin. Näiren näyttelyryiren jälkeen äiskä myänsi mulle viiren viikon kesäloman. Mun seuraava näytelmä ja siihen liittyvät puhristustoimenpiteet on suunnitelman mukasesti vasta kesäkuun lopussa. Saan sitten tän väliajan rypee mettässä ihan vapaasti miälin määrin.

Oon mää noiren näyttelyiren lisäks tehny paljon muutaki. Halipernikeikalla Kaunialassa meitä oli sotainvaliireja viihryttämässä oikeen tupla-Donnan joukkue, ku mun lisäks rapsutteluja sai runsain mitoin myäs pikku-Donna. Metsonkorissa mää vierailin tuttuja moikkaamassa, niinku aina, yksikössä.

Puutyäverstaan pualella mää valvoin, että Lolan ja Pojun kärryt tehtiin ensluakkasista raaka-aineista ja kaikin pualin hyvää rakennustapaa nourattaen. Molemmat kärryt ja niiren omistajat osallistu Dumbon ja Liljan kanssa Violan vilinöiren vetotapahtumaan. Kärryt toimi moitteettomasti ja ilosia lapsia riitti innokkairen vetäjien kyytiin. Yks poika, nimeltään Joe, oli niin innostunu ja ilahtunu kärrykyyreistä, että verätti itteensä viis eri kertaa. Yhren kyyrin Joe sai suurasiakkaana poonuksena ilmatteeks.

Toinen puutyärojekti oli iskän omaa keksintöö. Niinku oon jo aikasemmin kertonu, ni naapuri leikkas ton itäpuutarhan pensasairan syksyllä matalaks ja iskä väkersi siihen tontin rajalle semmosen väliaikasen matalan airain, joka talvella peitty täysin lumikinosten alle. Mää iskälle tokasin, että kyä toi matalampi aitakin mulle riittää, mutta sen miälestä esteettisistä syistä itäsen puutarhan airan pitäs olla ikäänku jatkumoo pohjoispualen aitaratkasulle. Mää siihen enempää kantaa ottanu, annoin vaan iskän askarrella, ku se kerta niin halus.

Hillan ja mun nuaremmat täyssisarukset Nemo, Netta, Reima ja Senna saavutti myäs kunnioitettavan vetraani-iän. Näistä nuaremmista sisaruksistani mää oon elämäni aikana tavannu persoonakohtasesti Reiman ja Sennan. Joka tapauksessa mää toivotan kaikille sisaruksilleni terveyttä ja pitkää ikää ynnä onnea, menestystä ja vaikutusvaltaa. Ja muistutan, että ikä ov vaan numeroita. Vaikkakin mulla iän myätä on ainakin iskän miälestä toi kuulo ruvennu heikkeneen. Mettälenkeillä mää meen nääs usein ilosesti häntää heilutellen ja haukkuen moikkaan vastaantulevia ihmisiä ja koiria, enkä ollenkaan kuule iskän ”tänne”-komentoja.

 

Neiti D, toukokuu 2013

 

 

No huh huh! Heti kesäkuun alusta alko kauheet helteet, lämpömittari huiteli päivisin +30 selsiusasteessa. Eipä siinä muu auttanu ku käyrä Viran montulla polskimassa ja kotioloissa mua vilvoteltiin tämän tästä puutarharuiskulla. Eikä ne helteet hellittäny koko kesänä. Miäsmuistiin nääs ollu näin lämmintä kesää. Oli siinä pernillä kestämistä. Onneks mulla oli aina lenkeillä ja muilla reissuilla mukana henkilökunnan tarjooma juattoasema.

Kesäkuun alussa järjestettiin jokavuatiset Metsonkorin perinteiset Olympialaiset. Kyseessä oli taas moniottelutapahtuma, jossa heiteltiin palloo ja keihästä, pujottelukin kuulu laajaan lajikirjoon. Mää olin tiätysti paikalla virallisena kisamaskottina ja kannustin tasapualisesti kaikkia osallistujia parhaimpiin suarituksiinsa. Näissä kisoissa kiteyty urheilun merkitys syvimmillään, sillä tärkeintä ei torellakaan ollu voitto vaan osallistuminen ja rehti kilpailu. Sitä paitti kaikki osanottajat palkittiin saavutetuttuihin tuloksiin kattomatta. Viime kesälle torella harvinaisen sarepäivän vuaksi Olympialaiset pirettiin sisätiloissa.

Mun päivittäisiä mettälenkkejä piti hiukkasen lyhentää helteiren takia. Yhrelle mettälenkille saatiin houkuteltua Juha, Sanna ja Ronjaki mukaan. Eikä siinä viälä kaikki. Mää tutustuin nääs myäs nuareen Pipsa-nimiseen pernilikkaan, joka oli sillon Juhalla ja Sannalla hoirossa. Aika vauhtia siä mettässä pirettiinki. Lenkij jälkeen mentiin kaikki meille einehtiin ja Pipsa ja määkin saatiin pikkasen herkkuja. Sattu nääs just sinä päivänä oleen Pipsan yksvuatis-synttärit.

Juhannuksena luanto oli jo kukkeimmillaan ja määkin siirryin omiin kesäsalaatteihini, nimittäin siihen yhteen kaikkien koirien nauttimaan heinälajikkeeseen ynnä saniaisen lehtiin. Me löyrettiin myäs kesän ensimmäiset keltavahverot, joista saatiinki mainio soosi juhannusaterialle nauran sisävileen seuraks. Sen sisävileen laaruntarkkailussa mulle tai oikeestaan iskälle kävi vähän köpelösti. Iskän keskisormi jäi nääs harmittavasti mun hampaireni väliin, ku mää suaritin nauranvileekimpaleen vaatiman tärkeen laatu- ja makukontrollin. Iskä siitä ollu moinaankaan, ei eres pyärtyny, uteli vaan, että kumpi maistu paremmalta sen etusormi vai vilee. Kyä mää rankkasin sev vileen ykköseks. Hellettä piisas ja saretta ei ainakaan meirän kulmilla saatu. Niimpä nää juhannuksen kanttarellit jäiki koko kesän ainooks siänisaaliiks. Eikä me saatu sen paremmin mettälenkeillä myöhemmin kesällä mustikoitakaan iskän piirakoihin ja syyskesällä suppisetki loisti kuivuuren takia poissaolollaan.

Toinen ruskeekarvanen lihanpalanen alko juaksennella tossa meirän pation reunalla ja osittain jopa pation pualellaki. Mää sitä rupesin vahtiin melko tarkkaavaisesti sen liikeitä. Mää nääs kekkasin, että se käy syämässä meirän tontin etelärinteellä kasvavia ahomansikoita. Joskus se ottaa sen mansikan mukaansa ja kiipee naapurin sireenipuihin sitä syämään. Me ristittiin se karvakasa Kurreks. Mulla oli sellasia jopa reilun pualen tunnin vartiointisessioita, ku mää istuen tarkkailin sen Kurren toimintoja maassa ja puussa. Tuusulan näyttelystä äiskä osti mulle sitten ihan ikioman piipittävän Kurren. Ku päästiin siältä näyttelystä kotio, ni mää otin ekana parin tunnin tirsat se uus orava kainalossani ennen ku mää aloin kurmuuttaan sitä. Yleensä oravien elinikäorote ov varmaan huamattavasti pirempi, mutta tälle yksilölle kävi ny sitten niin, että kolmen tunnin kuluttua enstapaamisesta tää Kurre oli enää pelkkä raato.

Mää niistä mansikoista niinkään välitä. Enempi mää tykkään vitamiinilähteenäni syksysistä kirpeistä pihlajam- ja ruuummarjoista. Vaikka kaikkein eniten mun makuuni on noi nauran reisiluut, joita luupaarista kerrav viikossa tarjoillaan. Ne on nääs niin tärkeitä, ettei niitä eres piänten lepohetkien ajaks voi jättää vahtimatta.

Heinäkuun lomakaurella me harrastettiin perinteisesti kotimaan matkailua. Näillä reissuilla piipahrettiin myäs Tampereella. Tammelan torilla iskä ja mää nautiskeltiin mustaa makkaraa. äiskän ennakkoluulot ov viä sev verran vahvat, ettei se Tapolan mustaa herkkua suastu suuhunsa laittaan. Ilmeisesti se muisteli viä hiaman jälkijättösesti kevään kiakkovinaaleita ja puputti naapurikioskin triplaporilaisen. Saatavissa olis ollu kyä myäs täysin munaruikkarin reseptillä valmistettu eväs, jota Tampereella Koillis-Vantaasta poiketen kutsutaan ainakin Tammelan torilla Ruisröttelöks. 

Hillan ja mun synttärit viäteltiin tänä vuanna Ruskeesannalla. Perinteisen synttärikakun raaka-aineisiin kuulu tällä kertaa tytinää eli alatoopia ja raejuustoo ja koristeena yhreksän rinssinnakkia. No, mehän hutastiin ne kakut naamareihimme nopeemmin ku Usain Polt ikinä kykenee pinkaseen satasen sileen. Sitten otettiin virallinen yhreksän-vuotispotretti ja lähetettiin tiarot tapahtumasta kuvan kera lehteen.

Mulle tuli siis täyteen 9 v ja samalla mää jouruin yhren koota nuaremman pernipojan lapsevvahriks. Tsili (Chili, suom. huom.) täytti nääs samoilla haminoilla 9 vk. Ekoilla tapaamisilla mää yritin kartella sitä touhupetteriä parhaani mukaan. Muutaman tapaamiskerran jälkeen mää olin ilmeisesti saanu jo niin paljo sierätyshoitoo, että meistä on nykysin tullu melkein kaverit. Vaikka em mää torellakaan suvaitte sitä, että Tsili hyäkkää terävillä hampaillaan mun takapäähäni ja yrittää hännäntyvee puremalla saara mut leikkeihinsä mukaan.

Muutamassa näyttelyssäki tuli Suamen suven aikana käytyä. Tuamarinkylän näyttelyssä elokuun alussa mää olin roppi-veteraani ja paras narttu-kehässä kakkonen. Ilman lämpötila avoimella varjottomalla kentällä huiteli taas plus 30 asteen tiätämissä ja mää lährinki välillä iskän kotio viileeseen orotteleen isojen kehien alkua. Tultiin sitten ohjelmaan merkityn aikataulun mukaan takasin näyttelyalueelle, missä selvis, että ne ohjelman mukaset aikataulut heitteli täysin häränpyllyä. Orotellessa kerkisin ajatella kaikellaisia arkisia asiota, niinku esimerkiks että minäköhän viikonpäivänä saati kellollyömällä alkuräjährys oikeestaan tapahtu. Meinaav vaan, että mitäs jos maailmankaikkeus onki nykystä tiätämystä vaikka varttia iäkkäämpi? Suunnilleen kolmen tunnin viiveellä paahtavassa helteessä mut sitten vihroin ja viimein arvosteltiin koko näyttelyn toisiks parhaaks veteraaniks eli BIS-kakkoseks ja päästiin viimein takasin kotio viilentyyn. Seuraavana päivänä Nokialla mun vuatta nuarempi pikkuveljeni Reima oli paitti perniroppi, ni sai tasan saman BIS VET-luakituksen. Että oli nääs aika menestyksekäs viikolloppu Lyylin ja Kallun jälkeläisillä.

Loppukesästä mun pääjohtamani virma sai oikeen kyselyn tilaustyästa. HPH:n elikkäs Helsinkin Palvelukoira Harrastajien hyppyesteet ja yks A-este Kivikon koulutuskentällä, missä määkin oon aikoinaan kouluni käyny, oli ruvennu lahoon. Lisäks harjotteluun käytetty hiaman normaalia matalampi A-este oli jo sitä ylittävien koirien kannalta vaarallisessa kunnossa. Hyppyesteiren piti olla kiinteitä ja melko massiivisia, syystä että Dollituatteen aikoinaan pääkaupunkiseurun alajaostolle ynnä Epalle ja Opalle tekemät helposti koottavat metriset esteet ei kuulemma käyny koulutuskentälle, koska joku/jotkut koiraharrastusta ymmärtämättömät henkilöt nyysii esteiren irralliset osat. Mää sitten sanoinki suarittavalle portaalle, että ny kyä panostat kunnolla tohon juttuun, koska määkin oon nuaruuressani niiren lahoovien hyppyesteiren yli hypänny ja täyskorkeen A-esteen yli kirmaillu. No ny on Kivikossa yks tuare matalampi hyppyeste ja samallaine tehtiin Talin kentälleki. Pari uutta metrin korkeeta kaikki normit ja stantartit täyttävää hyppyestettä on ny koulutuskäytössä ja orottelee HPH:n tulevana vuanna järjestämiä palveluskoirien Suamen mestaruuskisoja.

Elokuu vaihtu syyskuuks ja mää ajattelin, että kyä ny allakan mukaanki pitäs ilmojen alkaa viileneen. Mutta voi hitsin pimpula, lämpötilat huiteli alkukuusta erelleen hellelukemissa. Onneks kuun pualevvälin jälkeen säätila palautu vihroin pernille sopivaks. Ilmojen viilenemisen huamaski välittömästi mun mettälenkkien vauhrinpirosta. Ja päästiin taas tekeen normilenkkejä eli tommosia reilun tunnin vauhrikkaita jotoksia. Rauhallisemmin mää käyttäyryin Metsonkorissa, missä kesäloman jälkeen kävin taas moikkaamassa tuttuja asukkaita.

Iskä koortinoi pari svettiläisten vetäjien lasten vetokeikkaa. Viikissä viätetyn Päivä Maalla-tapahtuman mää jätin totaalisesti väliin. Sen sijaan Espoon tuamiokirkolla järjestetyillä SyysMatin markkinoilla mää esiinnyin koko vetosession ajan haliperninä. Siä oli ahkerien vetäjien joukossa myäs Dumbo ja paikalle saapu käymään myäs Dumbon poika tuare poikalapsiperni Faro. Mää en sillä kertaa onneks joutunu lapsellikaks vaikka mää kyä oon äitini kautta sukua tälle varhaislapsuuttaan viättävälle Farolle. Mää aistin kyä semmosia tuntemuksia, ettei Dumbokaan isän rooliaan juurikaan esille pyrkiny tuamaan.

Syyskuun lopulla mää harrastin taas kotimaan matkailua, mikä tällä kertaa suuntautu kotomaamme läntisimpiin osiin. Pitkällisten pohrintojen jälkeen iskä oli antanut mulle luvan ja litteran matkustaa Iidan, Esterin ja Niilon eli Nipan kanssa Ekkeröön. Se kuulemma sijaittee tähän aikaan vuaresta Ahvenanmaalla. Reissun tarkotus oli osallistua Ekkeröössä pirettyyn kansaivväliseen koiranäyttelyyn. Sinne Ahvenanmaalle pääsee joko semmosella isolla purtilolla taikka saariston lossireittejä pitkin. Me valittiin se isompi purkki ja siälä oli meille perneille varattu oikeen koirahytit. Paikallisessa majatalossa mää majoituin Nipan kanssa samoihin tiloihin. Onneks mulla oli tossa kesän ja syksyn mittaan tullu kokemusta useemmastakin perninuarison erustajasta. Mun piti nääs laittaa nuariherra Niilo kuriin ja herran nuhteeseen, jotta sain itte ottaa rauhassa vaarittavat kauneus-, päivä- ja yäunet. Jaa että miten mulle siä näyttelyssä oikeen kävi? No, olin paras perniveteraani ja sel lisäks viä toisiks paras perninarttu.

Neiti D SöP VET (toi määritelmä o lyhenne äiskän nykysin musta käyttämästä vähintään viikottain toisinaan jopa tunnettain vaihtuvista hellittelynimistä Söpö ynnä Veteraani), kesä- syyskuu 2013

 

Lokakuun alussa oli taas ohjelmassa pernien puuhislenkki mun omissa lenkkimaastoissani. Lenkkikutsussa oli täysin selvästi mainittu kuka toimii lenkin kartallukijana. Nimittäin mää itte. Mää uskoin ja luatin tähän invormaatioon ja alkulenkki sujuki mukavasti ja tän tiaron mukasesti. Mutta kuinkas sitten kävikään. Iskä ei varmaan ollu tavannu lenkkitiarotetta kunnolla. Se nääs rupes tekeen omia päätöksiään polkujen risteyksissä. Mun täyty jopa pari kertaa haukahtaa sille, että ny sää meet kyä täysin eri suuntaan minkä mää olin aikonu. Kyä mum miälestä pitäs nourattaa ennalta sovittua asioita, kuka mitäkin lenkkiä oikeen ohjastaa. Iskä kuitenkaan antanu periks, vaan kuljetti meitä omien halujensa mukasesti. Siä lenkin keskivaiheilla me törmättiin Taiskaan, joka harhaili pitkin mettiä ettien pernien puuhisporukkaa. Taiskan kohralla lenkki-invormaatio oli nääs ollu pikkasen hakusessa ja se oli sen takia valinnu vähän väärän lähtöosotteen. No siinä mitään, Taiska tepasteli ilosesti loppulenkin meirän muitten mukana.

Määhän käyn muutaman kerran vuaressa Tamaran vysioterapiassa. Pikkasen lokakuun pualevvälin jälkeen mää olinki taas Tamaran hoirettavana. Kesken hoitosession Tamara alko iskältä uteleen, että onkos mun henkilökuntani havainnu sellasta pattia mun oikeen takajalkani nivusessa. Ne mitään ollu. Harvoin ne nääs mua just siltä alueelta ronklaa. Semmonen uus muarostuma herätti henkilökunnassa sev verran huolestumista, että mulle varattiin välittömästi aika tarkempiin eläillääketiäteellisiin tutkimuksiin. Parin päivän päästä Paavo ottiki jo siitä patista ohutneulanäytteitä ja sano, että kyseessä ov varmaan pahallaatunen verisuanikasvain elikkäs hemankiosarkooma.

Vantaalla noi jonot kirurkisiin operaatioihin on niin pitkät, että osa mun henkilökohtasista avustajistaki on ollu telakalla ja kärsiny useita kuukausia ompelua orottavista avohaavoista. Onneks tää Paavon erustama eläillääkäriputiikki sijaittee Helsinkin pualella, ni mää pääsin jo heti seuraavalla viikolla Anun leikkauspöyrälle. Nimittäin sellaatunen kasvain muarostaa kuulemma aika äkkiä ja äkäsesti etäpesäkkeitä sisäelimiin. Multa poistettiin kirurkisesti se kasvain ja varmuuren vuaks riittävässä määrin sitä ympäröivää kurosmassaa. Patolookilta myähemmin saarun tiaron perusteella se kasvain oli saatu poistettua kokonaan.

Täytyy sanoo, ettei se leikkauksen jälkeinen pari kolme viikkoo ollu torellakaan mukavaa aikaa. Mää jouruin nääs tiätysti käyttään muavikauluria eli isoo kuuppaa, jotten vaan vahinkossakaan nualis leikkaushaavaa enkä missään nimessä vetäs pois haavan sisään laitettua reeniä. Niinku kuvasta havaittet, ni kyä toi leikkauksen jälkeinen varustus aiheutti mulle liävää suurempia toiminnallisia rajotuksia. Sitten ku reeni poistettiin mää vaihroin muavikaulurin puhallettavaan malliin ja elämäki pikkasen helpottu. Reilu viikko reenin poistosta poistettiin myäs leikkaushaavan tikit. Silti mun piti orottaa varmuuren vuaks viä viikko, ennen ku narulenkit vaihtu takasin normaaleiks mettälenkeiks. Ja täytyy sanoo, että kyä mää torella nautin ku sain taas vapaasti temmeltää pitkin kankaita.

Iskä ja äiskä kiitteli runsaasti Tamaraa siitä, että se oli huamannu mun nivusessani tälläsen vaaramomentin ja Paavoo ja Anua mun erittäin taitavasta hoirostani.

Tätä kasvainoperaatioo ennen mää olin juuri käyny Lahressa pokkaamassa taas yhren perniveteraanien ROP-tittelin. Mää olin ennakkoon ilmoittautunu myäs Messarin vuatuseen Voittaja-näyttelyyn, mutta oikeen takajalan nivustaipeen karvattomuuren takia mää jätin sen kisan suasiolla väliin.

Samoin mun piti peruuttaa ennalta sovittu marraskuun halipernikäynti Metsonkorissa. Mummot ja papat oli torella hualissaan mun voinnistani. Mää sain niiltä useitaki ”parane pian”-toivotuksia. Joulukuun viarailulla jälleennäkeminen oli sitten sitäki riamukkaampaa ja mää sain varmaan tupla-annoksen rapsutteluja ja silityksiä. Metsonkorin väki oli viä askarrellu mulle hianon joulukortinki. Suklaakonvehtejaki tarjottiin, mutta mää niistä yhtäkään saanu. Iskän suuhun ne meni kaikki.

Joulua mää viätin Rauhassa. Semmonen paikkakunta on nääs liki Imatraa. Me oltiin varattu siältä majotustilaks villa, jonka äiskä ja iskä kuvitteli olevan jonkun mökin Saimaan rannalla. Järverranta meni kyä oikeen, mutta tää villa oli enempi semmonen apartementos-tyyppinen hotellihuaneisto. No joka tapauksessa joulu viätettiin rauhallisesti Rauhassa. Mun lenkkimaastot Saimaan rantamaisemissa oli tosi hulppeet. Jouluaattona mää ponkasin joulupukinki. Se oli liikkeellä reellä, millä se kyyritti lapsia. Tosin se reki oli nostettu pyärien päällä verettävälle lavetille, jota porojen sijasta veti ittensä pukin ohjastama mönkijä. Lunta ei nääs ollu Rauhaanka siunaantunu.

Kaikkihan tiätää, että mää tykkään lutrata kaikissa lätäköissä ja kuraojissa ynnä polskutella isommissaki vesistöissä. Sen sijaan aina ennen näyttelyitä suaritettuja shampoopesuja mää en torellakaan rakasta. Mutta niin kun vanhan kansan ristillinen sananparsi totee: ”kärsi, kärsi, kirkkaamman ruunun saat”, niin tässäkin tapauksessa lopulta se ruunu tuli! Nimittäin vuaren 2013 Suamen mestaruus perniveteraanien näyttelypistekisassa. Tää tiato saapu pari päivää ennen vuarenvaihretta. Määhän jo viime keväänä uumoilin, että molemmat: sekä mää että Tapparan paparaiset parannetaan seuraavalla kaurella aiempia suarituksiamme. Mää oon ny omassa sarjassani Suamen paras. Tapparalla ov viä runkosarja kesken, mutta kärkipään sijotuksen perusteella me orotellaan porkkanapöksyiltä vastaavaa tulosparannusta. Tappara himoittee keväällä Poikaa eli kiakon kiertopalkintoo Kanara-maljaa, mulla Axan malja nääs oj jo ny hallussa.

Tän menestyksen saavuttaminen on ollu torellista tiimityätä. Tästä upeesta suarituksesta mun täytyy kiittää pesuista ja puunauksista omaa henkilökohtasta hualtovääpeliäni elikäs äiskää, koillisvantaalaista munaruikkarien valmistajaa ynnä äiskän ottosiskoo, jotka kuljetti mua näyttelyihin sillon ku iskä vaan makoili kotisohvalla, isoäitiä, joka trimmas ja tuunas mun karvani ojennukseen, pikkuisoäitiä, joka äiskän lisäks esitteli mun parhaita pualiani kehätuamareille sekä myäs näyttely-yleisöö, jolta mää sain mahtavat kannustukset, taputukset ja hurraahuurot kehäesiintymisten aikana.

 

Tää vuasi päätty siis torella voitokkaasti. Mää selätin erittäin suurella torennäkösyyrellä sen pahallaatusen syäpäkasvaimen ja vuaren viime metreillä tuli viä tiato ton parhaan perniveteraanin tittelistä. Ens vuanna jatketaanki sitten uuressa ympäristössä.

 

Ronna, loka- joulukuu 2013