II OSAN JO 4. JATKO-OSA

NO NI, SITTEN LÄHRETÄÄNKI AIVAN UURELLE VUASIKYMMENNELLE

mää sitten tykkään tästä lumesta

Siinä heti välittömästi uuren vuaskymmenen ekana päivänä äiskä patisti iskän oikeen lääkäriin vaikkei se uutta vuatta sen suuremmin ollu eres juhlinu. äiskä oli nääs pikkasen hualissaan ku se tai oikeestaan ne molemmat luuli, että Kiinan tuliaisina ois tullu myäs semmonen tavallista sitkeempi lunssa, joka alko jo tosissaan rassaan iskän yleiskuntooki. Eihän se nääs meinannu enää ollenkaan jaksaa kunnon lenkkivauhtiakaan ylläpitää ja rupes huahottaan jo piänestäki rasituksesta. Että sen takia iskä sinne tohtoriin meni niitä antipiootteja hakeen. Se lääkäri niitä kuitenkaan määränny, ku se totes, ettei iskällä mitään lunssaan viittaavaa tulehrusta ollu. Jatko niitä toteemisiaan viä, että toi pumppu kyä käy aika kovilla kierroksilla tollai lepotilassaki. Tää virolaislähtönen metisiinari määräs sitten pillerit sykkeenlaskuun, suasitteli ottaan rayhallisesti ja kehotti käymään seuraavalla viikolla omalääkärillä kontrollissa.

Iskä joutu sitten tän päivystyskäynnin jälkeen semmosen viikon verran vakuutteleen äiskälle, ettei sen suamen kiälen kuullun ymmärtämisessä mitään vikaa o. Terveysviranomaset alko nääs ottaan yhteyksiä, että mihinkäs se ukko on oikeen kesken tutkimuksia lähteny ja kenenkä luvalla. Iskä kerto niille tältä päivystävältä vuokralääkäriltä saamansa suulliset ohjeet, jotka ei suinkaan sisältäny tiatoo lähetteestä välittömiin jatkotutkimuksiin sisätautipoliklinikalle. Kerettiin nääs siinä harrastaan viä iskän kanssa viikko lenkkeilyä pikahiivintänä, ennenku sitten kartioloki paljasti onkelman torellisen keskiön ja varsinaisen ytimen.

Nimittäin nääs iskän syrämeen oliki iskeny semmonen laajentuma, että se lihas joutu melkosen koville pumpatessaan tavaraa koko kehoon. Mulle piti sitten hommata vähän virikettä, ku iskä lähti vajaaks viikoks telakalle. Keksittiin semmonen konki, mitä mää en ollu ennen sisäistäny sem paremmin ku ulkoistanuka. äiskä pakkas siihen konkiin aina iltasella kunnon eväät ja pisti sen pakastimeen. Aamusella töihin lähtiessään se anto mulle sen jäisen kumivaipalla vuaratun herkkupalan, johon mää sitten purin tarmooni muutaman tovin. Aika nopeesti mää nääs tajusin miten sen konkin pystyy tyhjentään tiukoilla puraisuilla taikka ihav vaan heittelemällä sitä pitkin kämppää. Ja aina ku äiskä sitten tuli töistä, ni mää kannoin sen konkin sen syliin, kattoin sitä anovasti silmiin ja yritin viästittää, että täytä ny hyvä ihminen se nopeesti ja miälellään välittömästi uurestaan. Joskus se jopa ymmärsi, ei kuitenkaan valitettavasti joka kerta.

Iskä kotiutu sitten semmosilla ohjeilla, että jos ny aluks otettais noi päivittäiset pernilenkit pikkasen aikasempaa rauhallisemmin. Varsinkin ku tua mettässä oli reilut puali metriä lunta, ni saattohan se hiukan jopa hirastaa etenemistä. Mettäänhän mää en nääs sen lasarettikäynnin aikana päässy, ku äiskä ei juuri volvon rattiin rupee. No mehän sitten harjoteltiin iskän kanssa uurestaan nää lenkkihommat. Hirveet pakkasetki osu just siihen harjottelujaksoon. Mutta siinä mitään, iskä on ny jo toipunu sev verran hyvin, että mettälenkkien ajallinen kesto alkaa olla entisellään, matkassa tosin viä vähän hävitään.

Ronna, tammikuu 2010

Määhän jouruin nääs tiätysti peruun kaikki tammikuun tyäkeikat ja muut miälenkiintoset aktiviteetit ton iskän jutun takia. Ku sitten päästiin takasin lähes normaaliin päivä- ja lenkkeilyrytmiin, ni mää tokasin, jotta eikös tästä vois jo vähitellen töihinki lähtee. Määhän nääs kokemuksesta tiärän, että varsinkin tommosilla talvisilla liki laskiaista osuvilla vetokeikoilla yleensä on ollu tapana palkita myäs varsinaiset puurtajat elikäs vetokoirat makkarankyrsällä. Kallion kirkolla me sitten kerättiin makkarapalkalla Dumbon, Eetun, Ripan, Saskan ja Viivin kanssa yhteisvastuullisesti varoja Haitin maanjäristyksen uhrien auttamiseks. Ekaa kertaa vetelin tositoimissa mun uutta kelkkaani. Kyä luisti hyvin, juuri eres tuntunu mitään painoo aisojen takana. Saska oli omaa kelkkaansa jo aikasemmin kerinny kokeilla ja oli se esitelly sitä pernien vetokoulussaki. Ainoo onkelma siiinä kelkavverossa oli noi liian kapeet rännit. Kinosta oli sev verran paljon, että aisan ja kelkan kanssa täyty olla käännöksissä melkosen tarkkana.

Eetun ja Saskan kanssa Kallion kirkolla vetokeikalla

Latokaskesken laskiasvestivaaleilla Bonzon iskä yritti tehrä meille oikeen lumilinkolla vetouraa perinteiselle kulku-uralle. Kyähän Antti sen väylän auki sai, mutta lunta oli niin paljon, ettei kukaan kumminkaan oikeen uskaltanu lähtee sille reitille perniensä taikka omia jalkojansa rikkoon. Etittiin sitten lähimaastosta vaihtoehtosia vetopaikkoja, jotka ei kulkis ja kilpailis tapahtuman hevosajelureitin kanssa. Pitkään ja hartaasti etittiinki, meinattiin jo nostaa käret pystyyn, että ensimmäistä kertaa Euroopassa pitää peruuttaa pernien vetokeikka. Ku sitten vihroin useempi sata metriä siirryttiin varsinaiselta vestivaalipaikalta itään, ni aurattua kevyen liikenteen väylää avautu vetotarkotuksiin jopa käännöspaikkoineen. Ja makkarathan me siitäkin keikasta tiätysti kuitattiin.

Iskä on ny luapunu toistaseks kokonaan tosta mun vetokeikkojen ohjastajan hommasta. Sano nääs äiskälle, että lääkärit määräs sille rauhallista liikuntaa. Mää mitenkään rauhaton oo. Tykkään vaan, että sillon ku mennään ja veretään, ni kävelyvauhti on pikkasen liian hirasta. Mialummin mennään semmosta kevyttä ravia. Se kun om mu normaali etenemisvauhtini.

Joo ei silti, kyä mää tykkään käyrä moikkaamassa Reinoo Kaunialassa ja vähän tuntemattomiampiakin veteraaneja Oulunkylässä. Käväsin sel lisäks varsinaisena laskiaistiistaina Pipsan kanssa haliperneilemässä Intian leikkipuiston lastentapahtumassa. Ne eka- ja tokaluakkalaiset paitti rapsutteli meitä, ni paisteli omia makkaroitansa hiukan hualimattomasti. Pipsan kanssa saatiin nääs maistaa useempikin maahan puronnut lenkinpätkä.

Ronna, helmikuu 2010

Mää sinne areenalle sen enempää ku katsomoonka tällä kertaa päässy, mutta henkessä olin tiätysti mukana. Viltsu oli nääs olympialaisten innottamana itte tehny torella hianon Suamen lipun, jota se heilutteli ekassa livenä kattomassaan jääkiakkopelissä. Suomen lippu oli semmonen neutraali kannustus molemmille osapualille, ku ei se viä o ihav varmaa kantanu ottanu omaan suasikkijoukkueesensa. Sini- ja valkopaitaset siä askissa kilpaili keskenään. Viltsu oli pelin alkuvaiheissa sitä miältä, että Suomen lipun väreistä sininen on parempi ja kallistu pikkasen tummempi paitasen kotijoukkueen pualelle. Mutta ku Viltsun isä Eetu, Topi-setä ja jukki selitti, että Tapparaki pelaa omat kotipelinsä Tampereella sinisissä pairoissa, ni Viltsu totes, että tää vanijoukkueen valinta-asia ov viä pikkasen hakusessa. En oo viä päättäny.

Kamalasti oli nääs lunta aurattu monta metriä korkeisiin kinoksiin jopa Mellummäessäki. Meillä oli siä taas perinteinen vetokeikka paikallisten leijonien hyväntekeväisyystapahtumassa ostarin parkkipaikan ympäristössä. Sen tosi ison kinoksen takia ja vuaksi jouruttiin hiukan lyhentään normaalia vetoreittiä. Oltiin sen lumikinoksen takia vähän piilossaki useimmilta talviriahakävijöiltä. Sen takia varmaan hyväntekeväisyyteen tänä vuanna kerätty summa jäi viime vuatista piänemmäks vaikka innokkaita vetopernejä oli kyä paikalla ihar riittävästi ja jopa enemmänki.

Saska antaa mulle piänen pusun

Saskan kanssa olin sopinu meneväni mettälenkille. Hoirin sitä ennen kuitenki jokakuukautisen halipernikeikan Oulunkylän kuntoutussairaalassa. Perskutarallaa nääs mitään pehmeetä pulverilunta enää ollukaan mettät täynnä, ku kollikoiran kanssa rymisteltiin Koivukylän/Asolan mettäpolkuja ja varsinkin polkujen vieriä. Joka tapauksessa ne päivien suajakelien ja öitten pakkasten kovettamat olosuhteet kovetti polkujen pohjia jopa siinä määrin, että oikeen etujalan liävää vaikeempaa ontumaahan siitä taas seuras. Olin siinä jo tätä ennen käyny osteopaatiltaki apua hakemassa vammaani. Kyä se aina hetken autto, mutta ny ei toiminu enää Pellen kortisoonitkaa. Nääs ku pari päivää sen suaraan oikeen etujalan olkapäähän elikäs kipukohtaan pistetyllä kortisoonipiikillä ei ollu enää minkäällaista vastetta, ni mää sitten esiinnyin Tseta-päivillä enemmänki ontuvana erikssonina. Tosin siä Hiirimäellä mitään varsinaista näytelmää tai lauluesityksiä ei päivän ohjelmaan kuulunu. Piäntä pantomiinia ny kuitenki. Makkaroita, piirakoita, salaatteja ja muutama sairaaaan hyvä lihapulla siä kuitenki muun ohjelman lomassa syätiin. Mun miälestä ohjelmaan kuulu ihal liikaa kaikellaista seisoskelua ja yleistä rupattelua. Ja kyä mää sen suureen ääneen sekä useempaan otteeseen ilmotinkin, että ny voitas vaikka vetästä semmonen muutaman kilometrin reipas yhteislenkki, ku on näitä pernejäki kiitettävästi paikalla. Ne ehkä oikeen ymmärtäny mun selväsanasta viästiäni. Useempaan otteeseen jouruin nääs äänevvaimentimen kohteeks. Se äänevvaimennin on tasan taluttimen näkönen nahkahihna, joka kytketään mun kaulapantaani. On se kyä kumma juttu, miten semmosella vehkeellä noi haukuntaäänet katoo ihan olemattomiin. Mikään muu keksintö, kehotukset tai komennot ei siihen hommaan kyä tehookkaan. Hillalla samaa keinoo käytettiin ehkäseen sen pyrkimystä hyppiä iskän syliin. Toimi se siinäkin. Monikäyttönen vehje, täytyy sanoo.

Kyä noi kanssamatkustajat ov varmaan ihav vilpittömällä ja hyvää tarkottavalla miälellä liikkeellä ku ne kylvää noita leiväjjämiään mettään. Nehän ei kaikki nääs ainakaan iskän tulkinnan mukaan viä tiärä mun vehnäallerkiastani ja kyvystäni löytää nää niitten leipäkätköt. Löysin meinaan taas muutaman torennäkösesti linnuille, oraville tai muille pullammussuttajille tarkotetun syättöpisteen keskeltä mettää. Oli viä nääs oikeen tampattu näreev viäreen tasanen kolo ja siihen kipattu kuivat käntyt. Iskän kanssa vähän kilpailtiin, että saanko tai paremminki kerkiänkö mää maistaan minkä leipomon tuatteesta saattas olla kymysys. Ny täytyy myäntää, että tällä kertaa mää hävisin, oli se ukko sev verran tiukkana. Pohriskeltiin siinä sitten jälkeenpäin yhressä, että esiintyyköhän noilla luannovvarasilla elikoilla mahrollisesti tota vehnäallerkiaa. Kyä siitäki aiheesta pitäs varmaan jonkimmoinen tutkimus tehrä. Meinaav vaan että, jos tää sama vika riivaa niinku yleisemminki esimerkiks liito-oravia, viirupöllöjä saati pähkinänakkeleita, ni voitais sitte asetuksilla ja muilla uhkasakoilla kiältää tyystin vehnäpitosten leivontatuatteiren jättäminen villiin luantoon.

Seuraavana päivänä mää törmäsin ihan toisessa mettässä tuareeseen ketujjälkeen. Eihäm mun siinä tilanteessa auttanu muuta ku lähtee sitä seuraan. Taas tein löytöjä. Semmoser reisiluun. Se oli varmaanki sen ketuv vaikkei sen ketuv voinu olla. Sel luun koko viittas nääs enemmän johonki isompaan sorkkaeläimeen. Iskä mua maanitteli, että tuoppas se aarre mulle, ni saaraan jonkillaista varmuutta mistä eläinkunnan erustajasta se luu oikeen o peräsin. Mää sitä sille luavuttanu. Se teki sitten semmosen kikan, että lähti vaam meneen eteenpäin sitä pualen metrin syvystä kapeeta polku-uraa. Mää sitä peesaileen, mutta ehäm mää hirveen kauaa jaksanu sen perässä köpötellä. Samalla ku mää ohitin iskän, ni se nappaski multa suusta salamnappoeesti sel luun. Ja ripusti kuusenoksaan sev verran korkeelle, ettem mää sitä ainakaan toista kertaa pääse nappaan. Mää siinä rupesin uteleen, ettenkö mää saa eres mettästä löytämiäni eläinperäsiä luannontuatteikaan syärä? Se vastas, että näissä jutuissa saattaa olla pikkasen erilaista pakteerikantaa ku Ruskeesannalla tarjottavissa pöperöissä. Että ihav vaan elintarvikehykieniasyistä toimitaan ny näin. Sivulauseessa se viä kysäs, josko mää satun muistaan semmosta yhtä joulusta myyrärraatojen syäntiä Hauholla, ku ei kellään ollu kivaa? Emmää semmosta jaksa muistaa.

Pernien yhteiset puuhislenkit om multa tässä alkuvuanna jääny melko vähiin etten sanois jopa kokonaan väliin. Siinä ny oli sitä iskän kremppaa ja sitten tota mun ajoittaista ontumistani. Lauttasaaren erustan jääkävelylle oisin kyä muuten päässy, mutta luannovvoimat esitti just siihen aikaan semmosen pervormanssin, johon kuulu reilut parikymmentä astetta pakkasta ja vaakasuaraan pauhaava lumimyräkkä. Iskä ja äiskä ei suastunu niissä keleissä jäälle lähteen. Kuulin sitten jälkikäteen, että Aapeli, Milo ja Lotte oli pitäny retkisäätä suhteellisen raikkaana. Sipoonkorpeenki oltiin lupauruttu oikeen nuatiovastaaviks lenkij jälkeisille eväsnautinnoille. Iskän kanssa sitä makkaransyäntiä hekumoitiin jo etukäteen, mutta niiv vaan piti sekin huvi ontumisen takia peruuttaa.

Käväsin nääs yks aamu iskän kanssa tossa lähikalliolla aamutoimillani. Mää kerinny ees viä isompia tarpeitani tekeen, hyvä ku sain helmeilevät huamenvirtsat loroteltua, ni siitä kuule romahti oikee etujalka hanken läpitte sillai, että mää rupesin ihan aikusten oikeesti poraan. Ja sitä itkua kesti melkosen pitkään. Iskä arvas, että ny kävi varmaan jalalle pahasti ja lähti pelastaan mua siältä hankesta. Kolmella jalalla mää sitten könysin kotio. Perheneuvottelussa torettiin, ettei siitä Pellen kortisoonista o muv vaivoihini enää mitään apua. Päätettiin vaihtaa tohtoria takasin alkuperäseen ortoperiin.

Saatiin onneks nopeesti Jannelle aika ja sehän totes, että mun oikeen jalan hauislihaksen kiinnittyminen olkavarteen on kyä ihammäsänä. Se sitten pikasessa aikataulussa tähysti tilanteen ja katkas leikkaamalla yläpäästään koko lihaksen. Sano viä iskälle, ettei koskaan kuuna kullan valkeana o nähny noin ihammäsänä olevaa hauislihaksen päätä. Ny mää sitten opettelen kävelyä ilman toista hauislihasta. Kyä sen pitäs ennen pitkää Jannen mukaan sujua ihan kiitettävästi. Aikaa se tiätysti vaatii, että oppii unohtaan etenemisessä ton oikeen etujalan koukistajalihaksen olemassaolon. Vaikeempaa mulle kyä on narussa hiipiminen. Ajattele ny, vähintään kuus viikkoo mennään vaan narulenkeillä, eikä yhtään pääse toteuttaan itteensä.

Multa putos siinä ennen tätä episooria karvakki. Niitä oli kämpän lattiat mustanaan ja äiskä viä karstas useemman virallisen jalkapallon kokosen mytyn suaraan turkista. Tseta-päivillä mää kävin kaikkien muiren tapaan Hilkan salonkissa kaunistautumassa. Hilkka ny enää hirveesti voinu olemattomia karvoja saksia, parhaansa se tiätysti yritti. Nääkään karvallähröt mihinkään riittäny. Janne nääs ajatti tosta oikeen etuolkapään ympäristöstä semmosen pualen neliömetrin alueen aivan nahkapinnaks. Se, joka luulee, ettei näiren toimenpiteiren jälkeen enää pernin karvaa hirveesti huaneympäristössä esiinny, erehtyy kyä pahemman kerran. Perniperheissä nääs mitääv villakoiria ettitä, onne karvakasat aina hiukkasen isompia.

Mää jouruin tiätysti ton kirurkisen operaation takia peruuttaan hetkeks aikaa omat tyätehtäväni. Onneks tästä pääkaupunkiseurun pernien joukkueesta löytyy korvaavaa porukkaa. Prylkreemi elikkäs Brynja lupas hoitaa mun kaks puuhislenkkiä. Se nääs tuntee samat maastot. En o ihav varma tunteeko samat mutaojat, mutta torennäkösesti. Lotte pualestaan lupautu hoitaan mun halibernkeikat Oulunkylässä. Vetopernit pärjää kevään keikat varmaan ilman muakin. Että mää ny tässä sittev vaan kuntourun ja oon tuata pikaa taas entistä paremmassa iskussa.

Ronna, maaliskuu 2010

Tässä onny ollu viime aikoina pikkasen tommosta suhteellisen rauhallista menoo, ku on pitäny harjotella tota kävelyä uurestaan. Mutta melkosen hianosti mää oon siitä hauisvammasta toipunu. Ku muutaman viikon päästä siitä operaatiosta normaali kävely alko sujuun ilman minkäällaisia ontumiseen viittaavia merkkejä, ni mää sain oikeen luvan kanssa alkaan pyrährellä jo vapaasti ilman narua. Jonkin ajan perästä mää hallittinki jo laukanki ontumatta, mutta ravi oli pikkasen vaikeempi hahmottaa. Muutaman viikon päästä sekim alko meneen tyyryttävästi. Täytyy sanoo, että kaikkeiv vaikeinta tossa liikunnan uurelleenopiskelussa oli kuitenki toi pysäyttäminen. Täyrestä vauhrista ku sitä yritin, ni aina tuppas meneen jarrutus pitkäks. Ei vaan nääs ollu kaikki raajat oikeilla taikka paremminki sanoen ihan entisillä kohrillaan. Reilut pari kuukautta siihem meni, että sain köpöttelyn, laukat ja ravit ynnä päsähtymisekki entiselle tolalleen.

Ei se iskä mulle tiäten tahtoen mitään pysähryksen mallia näyttäny. Se kävi nääs semmosessa enempi rutiiniluantosessa sepelvaltimoiren varjoainekuvauksessa tua Peijaksessa. No pari semmosta ahtaampaa paikkaa niistä valtimoista löyrettiin ja lääkäri kysäs, että pallolaajennetaaks nää ny saman tiän ku toi katetriki ojjo valmiiks suanessa. Iskä myänteli, että tehrään ny sillai ku lääketiärettä ja varsinki kartiolokiaa hallittevat asiantuntijat suasittelee. Tiäsi nääs, ettei sen omilla tyäkaluilla, joihin kiältämättä kuuluu myäs avarrin, juuri mennä syrävverisuania rassaileen. Eka laajennus onnistu kartiolokien tyäkaluilla mainiosti ilman mitään onkelmia. Toista ahtaumaa ku sitten lährettiin laajentaan, ni iskä totes, että ny ei kaikki taira mennä putkeen taikka suaneen. Eikä mennykään kuusen syrän pysähty. Osu nääs se korjaava katetri vahinkossa täysiv väärään väylään ja tukki valtimon sillä seurauksella, ettei syrämmen oikee puali saanukkaa tarvittemaansa verta ja koko moottori lopetti saman tiän välittömästi toimintansa. Niin että tuskin se mulle tästä tilanteesta mitään vauhrista pysähtymisharjotetta oli kehittelemässä.

Iskä kävi sitten muutaman viikon päästä Meikussa kuntopyärää polkemassa samalla ku siihen pumpattiin niin paljon isotooppeja, että jos ulkomaille Teiskoo piremmälle meinaa lähtee, ni kannattaa pitää säteilytoristusta mukana. Niitten isotooppien liikkeitä syrämmen lähialueitten verisuanissa kuvailtiin sitten röntkenkoneella rasituksessa ja levossa. Siitä pervuusiokuvauksesta tuli sitten mustaa valkosella, että eiku lisää vaan reippaita mettälenkkejä. Uimassaki saa lämpösillä keleillä käyrä, miälellään ilman saunaa, mutta avantouintiharrastus pitäs ny kyä unohtaa tyystin. Määkä elämässäni montaa kertaa o avannossa käyny, iskä viä vähempi. Sovittiin, että jatkossa pirättäyrytään molemmat semmosesta harrastuksesta, jota ei o varsinaisesti koskaan alotettukaan.

Heti valpurina löyrettiin taas ensimmäiset korvasiänet. Tai siis äiskä haluaa ehrottomasti painottaa, että se ne vuaren kaikkein enstemmäiset korvikset ekana havaitti. Pualessa välissä kuuta tuli oikeen kunnon helleaalto, jonka jälkeen kaikki kevätsiänikasvustot oli täysin pilalla. Sen piänen kesän kuumina päivinä määkin kävin tiätysti uimassa vilvottelemassa itteeni. Enkä näköjään viäläkään o ymmärtäny, että Tummi haluais tulla heitetyks veteen jopa useemman kerran. Mun miälestä yläraja on erelleen tasan yks. Sej jälkeen se pitää kuljettaa hellästi mun hampaissani takasin volvon parkkipaikalle.

Tehtiim me tossa toipilasaikoina iskän kanssa vähän puutöitäki. Turun seurun halipernit oli nääs järjestäny menestyksellisen mats-shoun oheistapahtumineen. Sev verran talourellista menestystä tapahtumasta siunaantu, että mää sain taas vahtia laatua. Lounais-Suameen ojjo ykköstiätä pitkin lähteny neljät pernikärryt paikallisia lapsia ilostuttaan.

Mää koko alkuvuaren aikana päässy kertaakaan pernien puuhislenkille. Arvaa rassasko! Kyä mää olinki sitten aika riamuissani ku lährettiin kevään viimeselle jotokselle Paratiisiin, joka siis sijaittee Vihrissä Salmen ulkoilualueella. Viime vuannahan mulla oli siä erittäin viriiliä nuarta perniherraseuraaki, mutta nymme pernit retkeiltiin ihav vaan likkaporukassa vaikka pari urostaki oli mukana. Nääs jöötti Urho ja lappis Valo anto meirän likkojen nauttia kesäisestä luannosta ihar rauhassa ilman mitään taka-ajatuksia. Se ny mikään hirveen pitkä lenkki ollu, mutta ku mää en taas ollu tottunu semmotteen liikuntaan, ni pari päivää meni siitä reissusta toipuessa. Sej jälkeen oon taas juassu lenkeillä varsin ilosesti ja innoissani ilman minkääv valtakunnan onkelmia. Ja löytänyt tiätysti kaikki mahrolliset ihanat mutaojat, kuralammikot ja muut mahrolliset paikat, joita äiskä tai iskä ei missään nimessä suasittele lähestyyn.

Että tämmöstä peliä

Mettälenkillä piti tehrä vähän normaalista poikkeevia reittivalintoja, ku Kaartin pataljoona tuli taas sinne mun mettiini taas harjotteleen leirielämää ja ampumista. Mää niitä ny enää viittiny sen enempää eres haukkua, aittelin että paukutelkoon ny aikansa, eiköhän noi taas kohta pura leirinsä, kerää kamppeensa ja poistu kasarmimajotukseen. Niinhän siinä kävikin. Mutta iskä rupes ja alko ihmetteleen mikä ihmeen vietti mua vetää mettälenkillä toistuvasti semmoseen mettälämpäreeseen, josta mää en ikinä kuuna kullan valkeena ennen ollu kiinnostunu. Senhän oli ihan pakko tulla kattoon mistä ny oikeen mahtaa olla kymysys. Ja selvishän se. Sinne oli nääs kaartilaisten hualtojoukot kaatanu sopan jämät kuusen juurelle. Iskä sen keitoksen omalla kokemuksellaan makaronien ynnä muitten raaka-aineitten perusteella tunnisti pataljoonakeitoks. Että ny sitten taas jännitetään niitten makaronien takia, pitääkö tässä taas varata aikaa eläintohtorille. Meinaan ton vehnäallerkian aiheuttaman korvatulehrussyntrooman takia.

Neiti D, huhti-, touko- ja jopa kesäkuutakin 2010

Mää itte köpöttelin täysir rauhallisesti sitä mettätiätä pitki. Eikä siinä mun varsinaisen harjotus- tai muun ohjelman mukaan pitäny mitään suurempaa kilpajuaksua järjestää. Tiärä sitten kuka tän sparraajan oli järjestäny. Siinä mitään, vetreytyhän lihakset. Kipitin nääs yhren pupun perässä sellaset reilut puali kilometriä, ku se tuli siihen keskelle tiätä mua pikkasen ärsyttään. Mää, taikka paremminkin iskä ei kyä ymmärrä miksei se rusakko ymmärtäny hypätä tiältä mettän pualelle, jollon mää olisin varmaan lopettanu sen takaa-ajoni. Ehkä se juaksutti mut mahrollisimman kauas pois vaikkapa omien poikastensa luota tai jonkun muun yhtä tärkeen syyn takia. Joka tapauksessa sej jänön motiivi oli etäännyttää mut mahrollisimman kauas tän tapahtuman lähtöpaikasta. Siinä mettätiällä pupun perässä laukatessa tuli vastaan kaks spanielia jokka ulkoilutti yhtä naaraspualeista kaksjalkasta. Sev verran kiirettä mulla piti sitä jänöö jahratessa, etten kerinny niitä normaaliin tapaani eres haukkua. Onneks se jänönen ennen varsinaista maantiätä livahti jonnekin pusikkoon, ni määkin kehtasin hillitä ja pysähtyä orotteleen iskää, joka puuskutti perässä.

Nää juaksuttajat siihel loppunu. Tua meirän puutarhan aurinkonnousun pualeisella lairalla ei o enää ollu muutamaan vuateen varsinaista puu- taikka metalliaitaa. Määhän kyä tiärän missä tontir raja kulkee, ku pensasaita on sem merkkinä. Enkä o tähäm mennessä rajoja rikkonu. Paitti että ny oli pakko, tuli nääs mun mitta täyteen. Mulla on noitten paikallisten kissojen kanssa ollu semmonen sopimus, että ne voi kaikessa rauhassa sähistä mulle ja mää vastaan muaron vuaks muutamalla reippaalla haukahruksella. Että on niinku annettu toistemme olla rauhassa ja kunnioitettu toistemme reviirejä. Mutta ny tää yks uus lajinsa porkkanavvärinen erustaja kehtas tulla keikisteleen sinne meirän itäpuutarhaan. Mää en siltä katilta paljon kuulumisia kyselly, ku se sai jo lähröt. Tää oli enempi semmonen pikajuaksuharjotus, ensimmäistä kertaa Euroopassa mää nääs sujahrin sukkana siitä orapihlaja-airan lävitte sen kissan perään. Omalle tontille palatessa en löytänykään enää samaa aukkoo pensasairassa. Hiukan nolona mää sitten kävelin etuovelle ja soitin ovikelloo, että pääsiskös sisään.

Jo ennen juhannusta löyrettiin tän vuaren ekat kanttarellit. Nautiskeltiin niistä tiätämättä mitään tulevasta. Kanttarellien tulevaisuutta ei nääs tänä vuanna ainakaan meirän tuntemissa maastoissa ollu. Ei ollu minkäällaisia siänten ettimisharjotuksia, kuumuus ja kuivuus tuhos melko täysin täv vuaren keltavahverosaron. Niin, että mää sitten keskityin enempiki tohon uimapualeen. Vaikka kaikki veretki lämpeni helteissä sillai, ettei niistä hirveesti viilennystä löytyny.

Heinäkuussa sitte ku kelit oli jo piremmän aikaa tän pohjosen kotimaamme ulkotiloissa toiminu semmoselta ”läähätän ja läkähryn”-pohjalta, ni mää päätin lähtee etelämmatkalle. Josko siältä löytys eres vähän viilennystä. äiskä varas piletit, majotukset, ruakailut ja kaikki mitä semmoseen reissuun ny kuuluu. Ku aikasin aamulla sitten pakattiin matka-askit ja –kassit autoon ja lährettiin hurruttaan kehä kolmoselta kohti pohjosta, ni mää kyä rotestoin melko voimakkaasti. Meinaav vaan, että eteläv viileyteenhä meirän piti suunnata. Onko ny navikaattori kuumentunu liikaa, onko kartallukijalla tiäatlas varmana oikeen päin vai mistä ihmeestä oikeen on kymysys? Ohjaamosta kommentoitiin vaan, ettei sinne etelään pääse ku tätä kautta. Kyä mää vähän ihmettelin. Taikka oikeestaan aika paljon.

Lähröstä oli kulunu muutama tunti, ku auto- ja lossimatkailun jälkeen ohjaamohenkilökunta ilmotti, että ny ollaan lähtöpaikassa. Mää taas ihmetteleen, että ollaanko me torella palattu lähtöruutuun, kiärretty ikään ku ympyrää ja jos, niin minkä ihmeen takia. Ruskeesannan maisemat oli kuitenki vaihtunu Lounais-Suamen saaristoympäristöön, jossa torennäköisesti puhutaan munkin ymmärtämää tampereen kiältä. Paikan nimi oli ja on erelleenki nääs toi Kaasnääs. Sillai sen paikan nimi ainaski lausutaan vaikka ilmeisesti säästäväisyyssyistä se kirjotetaan vaan yksillä vokaaleilla. Iskä mua siinä satamassa invormoi, että ny pitää vaihtaa kulkuneuvoo, ku perille asti sinne etelään ei millään nelipyäräsellä kuulemma pääse.

Sen takia mun piti siirtyä hyvinki kapeita laiturilta alukseen laskevia keulaportaita pitkin joko laivaan tai veneeseen. Sisämaassa syntyneinä ja enempi järviympäristöjen soutuveneilijöinä me ei nääs oikeen pystytty selvittään oliko se alus pursi, laiva, vene saati kaljaasi. Epa ja Opa sev vanhoina merenkävijöinä ois tiänny, mutta ne ei ny ollu paikalla. Oli ny sitten mikä oli, mutta ilmastointi siitä vesikulkuneuvosta ainaski puuttu. Ei auttanu merituulet eikä aluksen vauhrin tuattama viima. Kuuma oli ja vettä kulu. Onneks mulla oli sitä sualatontaki vettä riittävästi mukana. Pualen tunnin päästä tultiin Hiittisten Rosalaan. Mää kyselin, että onko tää ny sitten se etelä? Ei kuulemma ollu, lämpööki oli viä saman verran ku pohjosessa. Piänen piäntä helpotusta tällä välirastilla anto kevyt sarekuuro, joka ei juuri kylmää vettä niskaan heittäny mutta hetkeks aikaa harmaat pilvet sentään peitti porottavan aurinkon.

Sitten seuras kolme varttia meriveren pärskeitä ja nyjjo hiukan vilvottavampia avomeren tuuliaki. Määkin osasin siinä vaiheessa jo kulkee sujuvasti meirän merikelposen aluksen keulaportaita mennen tullen ylös alas laivasta pois tai takaisin. Hyvä taito se oliki, koska meri keinutteli kahren kallion väliseen laituriin rantautunutta purttamme melkoisella aallokolla. Sen rantautumisen jälkeen mulle sitten paljastu, että nymme sitten ollaan perillä siä etelässä. Meinaan kaikkein eteläisimmässä asutussa paikassa tässä maassa, Suamen eteläisin postikonttoriki siä oj ja majakan valot toimii erelleen vaikka keepeeässät ja muut tekniset vempeleet nykysten laivojen liikkeitä ohjaaki. Niin, siis sen paikan nimi on toi Bengtskär.

Sev verran navakasti tuuli avomereltä, että kyä siä etelässä oli varsinkin varjossa jopa miällyttävän viileetä. Mää tapasin siä tuttujaki. Taikka ainaski Makkosen Samin sukulaisia. Se Sam Makkonen asustelee nääs meirän takapihalla pation alla. Lähempään kontaktiin mää en oo kotiolosuhteissa sen kanssa päässy, ku se aina varmaanki ujouttaan pakenee mua. Mutta nää sen etelän sukulaiset ei juurikaan ujostellu. Paikallisopas valistiki meitä, että kannattaa vähän kattoo mihin astuu, ettei suattan päiten tallaa niitten runsaslukusten konnien päälle. Mää kerkesin paiskaan tassuaki yhren Sam Makkosen sukulaisen kanssa ennenku multa kiällettiin sellaset tuttavallisuuret alkuasukkairen kanssa. Väittivät nääs noi iskä ja äiskä, että mää muka lähestyin niitä hiukan liianki lämpimästi. Matkaoppaan puheista mää sain sellasenki käsityksen, että ennen juhannusta ei koirilla o tulemista koko saarelle. Se ei kyä johru Sam Makkosista vaan saaren kymmenistä haahkanpesistä. Mun viarailun aikana haahkanpoikaset oli jo lentäny pesistä.

Bengtskärin Sam Makkonen

Mää veikkaan, että tältä etelänreissulta pernit sai aika monta uutta ystävää. Useempaan otteeseen sain päivän aikana osottaa hyväks torettuja halipernitaitojani. Reissun päätteeks sain oikeen moneen kertaan antaa tassua hyvästiks, ku mua kiiteltiin mukavasta matkaseurasta. Innokkaimmat vanit kyseli jo pernikennelien yhteystiatojaki.

Tiärä ny sitten voiko noihin lehtijuttuihin, siis painettuun sanaan, luattaa enää ollenkaan. Nääs ku Hesari tarjos heinäkuun lopulla tämmöstä ästeeteen uutista vallan totena, että Suamen valtion tupakin myynnistä alkuvuaresta saamat verotulot oli puronnu erellisvuaren tammi-kesäkuun kassavirroista tommoset reippaat kahreksankymmentä miljoonaa euroo. Siis niinku 410 miljoonasta 330 miljoonaan. Joo joo, kyä mää tiärän ja ooj jopa itte huamannu, että iskän lähes pualivuasisatanen ja äiskän pikkasen lyhyempi tupakinpolton harjottelukausi onny päättyny. Siitä sev valmiimpaa sitten tullu. Syyt ja motiivit tämmösiin ratikaaleihin toimenpiteisiin selvinnee varmaan noista aiemmista päiväkirjamerkinnöistä. Mutta vaikka äiskä ja iskä onki vuasikymmeniä tupruttelullaan huamattavasti lisänny kansantalouren verokertymää, ni on toi kahreksankymmenen miljoonan purotus ja vaje sev verran isohko, että mää ny kyä epäilen tässä tapauksessa joko jonkillaista laskuvirhettä taikka sitten iskällä ja äiskällä oj jossain jemmassa alkuvuarelta torella suuret hynät.

Ronna, kesäkuun loppu – heinäkuu 2010

Heinäkuun lopulla just kum mun piti nääs seuraavana päivänä lähtee Tervakoskelle viättään Hillan kanssa meirän kuusvee-synttäreitä, ni putos taas toi oikee etutassu pois pelistä. Kyä siinä äiskä ja iskä kerkes jo hualestua oikeen tosissaan, että mitä ihmettä ny taas, ku emmää kyenny ollenkaan varaan koko töppöselle. Mitä sille kertaalleen operoirulle jalalle ny enää vois tehrä? Kotikonstit oli nopeesti käytetty, niin että melkosen nopeesti lährettiin hakeen asiantuntijaa pesään. Tohtori totes, että onneks torennäkönen vika löyty tällä kierroksella jalan sijasta niskasta, jossa se epäili lihasjumituksen takia syntynyttä lihasrevährystä. Hoitona oli sittev viikov verran kipulääkettä ja ainakin pari viikkoo kialtoo lajitovereitten kanssa riahumisesta ynnä suasitus vysioterapeutilla käynnistä. Mää sitten jouruin Hillalle ilmottaan, että meirän synttäreitä sen perinteisen kakunsyännin osalta jouruttiin lääkärim määräyksellä siirtään ainaskin pari viikkoo.

Siitä ny onneks sitten kuitenkaan sem pirempää karenssia poikinu, ropit toimi ja käpälät saatiin taas kuntoon. Että päästiin nääs sitten lopultaki viättään niitä synttäreitä. Kakkuahan me likat on perinteisesti ruukattu merkkipäivänä nautiskella. Leipurina toimi tänäkiv vuanna äiskä, joka oli taas saanu jostain ihmeen kumman merkillisestä syystä päähänsä keventää Hilppiksen ja mun juhlaeväiren kalorimäärää ja enerkiasisältöö. Ku viime vuanna jo vaihrettiin kakkukynttilänakeissa normaalimitasta rinssinakkiversioon, niin ny oli unohrettu kakusta kokonaan toi taikinaosuus siis niinku kakkupohja eli täysruispaistos. Mikään ihme ollu, että norkoiltiin sitten voimakkaasti kaksjalkasten kahvipöyrän ympärillä. Seppohan oli nääs niille taas paistanu piirakat karjalaisilla resepteillä ja varsinaisena kurmeena ne nautti sem päälle viä Laineen kotileipomon varelmatäytekakkua.

Vihroin ja viimein ne kelitki sitten pikkasen viileni, ettei mun tarvinnu enää koko aikaa huahottaa. Muutama myrsky kaato näissä meirän lähimettissä melko vähän puita, mutta anto kuitenki kuivalle maalle vihroin pikkasen saretta. Se enää tilannetta parantanu. Eipä tarvinnu nääs tänä vuanna naksutinta käyttää. Kanttarellikausi oli meirän nurkilla muutamia hajahavaintoja lukuunottamatta ohitte. Lehrissä kehuttiin, että niitä keltasia siäniä nousi vallan hirveesti ympäri Suamee. Kyä se oli näissä mettissä pelkkää haaveunta. Mää päässy tänä kesänä lainkaan harjottaan nuuskimistaitojani. Kyähän siinä syksyn mittaan alko sitten nouseen muita siäniä, niinku esimerkiks vaikka noita herkkutatteja, mutta niistähän mää en tiärä yhtääm mitään. Oon nääs näissä asioissa saanu vaan semmosen suppeemman koulutuksen, joka tähtää vaan ja yksinomaan keltavahveron löytymiseen.

Donna 6 vuotta

Neiti D, elokuu 2010

Kesä oliki sitte taas viätetty ja mää palasin taas arkisiin askareihin. Halipernihommat käynnisty ihan kiitettävästi uurella viarailukohteella. Mua vokoteltiin nääs tonne Korson Metsokotiin vanhuksia viihryttään. Kusse paikka ov viä ihan siinä Ankkarokin naapurissa, ni määhän aittelin, että siinähän ne menee musiikit, rapsutukset ja halaukset samalla reissulla. Paitti että toi musiikkipuali niillä mummojen ja pappojen saronkorjuujuhlilla oli enempi semmosta humppaa-jenkkaa-valssia-linjaa. Mää siitä kuitenkaan hernettä kirsuuni vetäny, lupasin palata asiaan säännöllisesti kuukaurev välein. Samalla vrekvenssillä jatkoin viarailujani Oulunkylän kuntoutussairaalassaki. Kaunialan sotaveteraanejahan mää pääsen moikkaan pikkasen harvemmin, ku iskän puutyäkerho sotkee keskiviikkosin meirän aikatauluja.

Vaikka syksym myätä arkeen palattiinki, ni oli meillä juhlaaki. Oikeen tasalukuja. Semmoset satavuatissynnttärit nääs. Matalalla roviililla kuitenki mentiin, vaikkei tommosen kaliperin juhlia ihan joka päivä viätetäkään. Iskä kyä väitti, ettei erellisestä 100-v riahunnannasta ollu kulunu ku seittemän vuatta. Sillonen pääjohtaja oli kuulemma järjestäny oikeen vastaanoton ja järjestäny rillin täyteen erinäkösiä liikkiöitä ja makkarapualen tuatteita. Ja nauttinu sitten, vaikka viaraita oli kyä moisesta varoteltu ja kiälletty, niitten ystävällisellä avustuksella ittensä aivan tärviölle. Tästä viisastuneena nää täv vuotiset 10*10-juhlan varsinaiset juhlakalut suunnisti ilman eväitä mettään pitkälle mettälenkille. (Näiden satavuotisjuhlien ajankohta saadaan luonnollisesti sellaisen käsityksen perusteella, jonka mukaan yksi vuosi koiran elämässä vastaa seitsemää vuotta ihmisen elämässä. Muunkinlaisia laskentatapoja aiheesta on olemassa. toim.huom.)

Meirän juhlat siihen päättyny. Varsinaista riamujuhlaa me alettiin viättään suunnilleen kuun pualivälissä, ku Tappara nääs ensten pesi ja sittev viä kylvetti sen nuaremman isoäirin suasikkijoukkeen elikkä Ipan niir runsaalla maalierolla, että hyvänen pyssy mehän oltiin kokonainev vuarokausi sarjajohrossa. Mää ny tässä käytän sarjajohtajasta monikon ensimmäistä persoonaronominia, koska kyä me ollaan samaa pualta pantoja, takkeja ja muita rumeluureja myören. Eikä siinä viä nääs suinkaan kaikki. Vastustajan reppu repeili koko kuukauren siihem malliin, että syyskuul lopussa me oltiin kaikkien asiantuntijoiren ja ennakkoveikkaajien torella suureks hämmästykseks taas liikan keulilla!

Käväsin pitkästä aikaa oikeen näyttelyssäki. Se olikin mulle täv vuaren ainoo. Siäkin olin tosiv vaan turistiviisumilla, niin että kehässä en sitte päässy pyärähteleen. Kyseessä oli nääs samalla mun kotikennelini kesäkauren päättäjäispiknikki tossa Tuamarinkylässä. Kannatti poiketa. Mun sukulaiset keräili kehistä tuttuun malliin kehuja, ruusukkeita ja pokaaleja ja lopuks saatiin viä nääs niitä sairaaan hyviä lihapullia.

Sanni uskalsi tulla kyytiin

Syksyn vetokeikkakausi avattiin perinteisillä Espoossa SyysMatin-markkinoilla. Vähän jännitti miten toi oikee etukäpälä toimii taas vetotehtävissä. Mutta kum mää sain rensselit niskaan ja kärryn kytkettyä aisoihin ni jo vain mentiin taas vanhaan malliin. Ilmojen haltija ei täysin suasinu tapahtumaa. Pientä tihkusaretta kun pukkas ni vetohommissaki tuli aika paljon taukoja. Mutta monelle pikkunaperolle saatiin levee hymy aikaseks.

Seuraavana päivänä mää olin taas valjaat kaulassa valmiina näyttään miten kärryjä veretään. Meitä oli nääs muutama mannekiini Tuamarinkylän Sennen-tapahtumassa esittelemässä vetoharrastusta. Samalla ois annettu Sennevväen pikkulapsille näytteitä vauhrin hurmasta, mutta yllättävän moni perniperheitten pikkujuniori kiältäyty ehrottomasti kyyristä. Toivottavasti saatiin kuitenki joitain uusia pernejä houkuteltua mukaan vetohommiin.

Viime keväänähän mää jouruin vyysisten vammojeni takia hakeen apujoukkoja puuhislenkkien vetotehtäviin. Ny tänä syksynä mää yllättäen pääryin lenkivvetäjien katekoriassa monopoliasemaan. Mää ny usko, että kilpailuvirasto taikka EU-viranomaiset tästä isompaa rosessia alkaa nostaan. Muitten innokkaitten puuhislenkkien vetäjäpernien perheissä sattu vaan ny tämmönen yhtäaikanen lisääntymisviätti, siis kaksjalkasten osastolla. Eikä ne varsinaiset lenkivvetäjäpernit sitten uskaltanu jättää omia laumojaan ihan oman onnensa nojaan. No siinä mitään, kyähän mää joka tapauksessa liki joka ikinen päivä kirmailen omat mettälenkkini. Että mahtuuhan niille poluille useempikin perni samaan aikaan.

Donna ja äiskä mettän siimeksessä

Tää syksyn eka puuhislenkki oli sitten sovittu köpöteltäväks tua Tuusulan mettissä Mettäntutkimuslaitoksen toimipisteen ympäristössä. Samalle päivälle ja jopa kellol lyämälle oli Tuusulan Voimaveikot sopinu polkupyäräsuunnistuksen pitkämmatkan Suamen mestaruuskilpailut samoille kartoille. Iskä yritti ennen meirän lenkkiä kysellä kilpailun johtajalta ja reittivastaavalta, jotta missähän olis semmonen kaikkein rauhallisin kolkka niissä mettissä. Voitais nääs mennä sinne hyäriin, ettei tarvis pyäriä niitten kilpailijoitten samoilla poluilla. Saatiinki ihan hyvät ohjeet siitä missä päin rasteja ei ollu. Täytyy kyä kuitenki toreta, että vaikka Suamen mestaruustasolla kisattiin, ni yllättävän matalalla niiren kilpailijoitten kartallukutaito oli. Ne oli varmaan aika eksyksissä, ku ne pyäri jatkuvasti meirän jaloissa vaikkei rasteja ollu lähimaillakaan. Ei silti, rauhallista porukkaahan ne pyäräsuunnistajat oli. Hyvin mahruttiin sinne mettään jokamiähen oikeuksia kunnioittamalla, ni pyäräilijät ku pernit ja pernhartilaisekki. Seuraavan pernilenkin maastoissa mää törmäsin taikka paremminki näin jonkim matkan päästä pari kertaa ketun. Saas nährä mitä sitte tapahtuu, jos se tulee polulle sillon ku meitä on useemman pernin joukkue liikkeellä.

Neiti D, syyskuu 2010

Mää kävin sitten siä eläintohtorin suasittelemassa vysioterapeutin käsittelyssä tarkistuttamassa, ettei missään päin kroppaa o jumiutumia sen hauislihasvamman jäljiltä. Mää vaan suunnilleen silmät kiinni nautiskelin, ku Tamara vysioterapoi mun lihaksia. Ekalla kerralla se totes, että kyä ne on pikkasen jumissa, että parempi ois jatkaa vaan hoitoo uurella käynnillä. Sen seuraavan hoitokerran jälkeen mää olinki sitten täysin ja totaalisesti pois pelistä. Pystyny nääs hoiron jälkeisenä aamuna eres nouseen seisoon. Makasin vaan tiiviisti petissä iskän sänkyn jalkopäässä, mihin mää olin yällä kiivenny. En lähteny eres aamupissalle sem paremmin ku päivävirtsallekaan. Ej juanu enkä syäny koko päivänä mitään. Makasin vaan siinä sänkyssä ja kova oli valitus ja hammasten kiristys aina ku piti jossain vaiheessa pikkasen kylkee kääntää. Me sitä vysioterapeuttia saatu lankan päähän, että olis voitu urella onko tämmönen mitenkä normaalia käytöstä hoitosessioitten jälkeen. Lääkärissähän sitä piti sitten taas poiketa hakemassa Rimaryylia ja muut hoito-ohjeet. Otettiin taas muutama päivä erittäin rauhallisesti ja lähtihän ne kivut ja jumituksetki. Seuraava ja tällä erää viimenen vysioterapiahoito otettiinki sitten erittäin hellävarasesti eikä vastaavat oireet enää sen hoitokerran jälkeen vaivannukkaa. Saattaa olla että uskaltaurun vastaavaan käsittelyyn viä muutaman kuukauren päästä uuremman kerran.

Kalliolla

Mää niinku varmaan melko monet lajitoveriniki tykkään kesäsin syärä tuaretta ruahoo. Ja vaan ja ainoostaan semmosta tiätynmerkkistä heinää, jonka nimee mää ny en just tähäl lähtöön satu muistaan, mutta se on semmosta vihreetä ja teräväreunasta. Kyä sää varmaan tiärät mitä mää tarkotan. Sel lisäks mun kesäseen vihreeseen salaattipöytääni kuuluu yllätys yllätys saniaisten lehret. Mää en o juurikaan kuullu saati itte nähny muitten nelijalkasten sanikal lehtiä popsivan. Siäniähän mää en itte syä, osottelen vaan kiltisti äiskälle ja iskälle keltavahveroitten kasvupaikat. Mutta löytyyhän niillä siänireissuilla mustikoitaki. Ne on kyä hyviä. Mää ev viä kykene mustikansyännissä yhtä tekniseen suaritukseen ku ereltäjäni Dolli, joka otti toisesta suupiälestä koko mustikavvarvun suuhunsa, mustikat siitä varvusta hävis matkalla ja toisesta suupiälestä tuli ulos lehret ja muut tarpeettomat roskat. Mustikoitten lisäks Dolli tykkäs myäs syksysin pihlajam- ja ruusummarjoista. Mää noitten ruusummarjojen makuun o ainakaan viä päässy, mutta tänä syksynä innostuin ensimmäisten pakkasten jälkeen meirän etupihan pihlajammarjoista. Meinaan nääs ihan kaikki pihlajammarjat ei mulle kelpaa. Tavallisen suamalaisen saati Uralin pihlajan on ihan turha yrittää tyrkyttää omia tuatteitaan. Vähän vaikeetahan se on tunnustaa, mutta se meirän etupihalla oven piälessä kasvava puu on ku onkin hurripihlaja. Mulle senkään puun marjoista ihan jokainen kelpaa, yksitellen mun on niitten laatu tarkistettava. Ny kun talvi taas kohta pukkaa päälle, ni noitten suaraan luannosta nautittavien vitamiiniantimien saanti on taas jonkin aikaa rajotettua. Ei kai sitä auta ku toivoo, että tulis taas lunta, ni vois nauttia siitä sekä ulkosesti että sisäsesti.

Kyä mua taas on kehuttu suaraan päin naamaa. Erityisesti Metsokorissa henkilökunta on nääs ollu suhteellisen tyytyväinen mun haliperniviarailuihini. Yks mummeli, jolla ei kuulemma ittellä kyä o ikinä ollu koiraa, menee suunnilleen ekstaasiin, ku mää teputan sen huaneeseen. Ja henkilökunta on ihmeissään, ku mää en väistele yhtään, vaikka sen käret ilman varsinaista motorista kontrollia vatkailee mua päästä hännäntyveen. Toinen mummeli pualestaan istuu pyärätualissaan, kattelee mua hellästi silmiin, rapsuttaa mua reumasilla käsillään niskasta ja sanoo vartin rapsuttelun jälkeen, että mää poistin sen kivut. Iskähän mua siä halikeikoilla yleensä taluttelee. Ans kattoo ny, uskaltaako toi äiskä meitä enää niille halikeikoille eres päästää. Nimittäin mut nähressään yks kolmas mummeli alko ja rupeski tenttaan ja esittään iskälle kysymyksiä. Se halus nääs ehrottomasti vastauksen semmoseen melkosen ratikaaliin ja suarasukaseen tiarusteluun, että meniskö toi iskä sen kanssa naimisiin! Iskä joutu tästä Suamen nykysen lainsäärännön perusteella kiältäytyyn. Mutta luvattiin me silti taas mennä siä poikkeen.

Ohan siitä joskus aikasemmin ollu puhetta, että me iskän kanssa tavataan aina keskiviikkosin Aku Ankan seikkailuja. Tarkkaavaisimmat varmaan muistaa, että mää oon ittekin Iitun kanssa esiintyny yhressä sarjassa. Mää pistäyryin tässä yks päivä Akun kotisivuillaki. Siä on semmonen surenpentujen arvonimikeneraattori. Mulle tää keneraattori ihav vaan mun oman nimeni perusteella myänsi sellasen arvonimen ku: Divaritason Omatoiminen ja Niukasti Naurava Atleetti. Täähän osuu hyvinki pitkälle suarastaan aivan täysin oikeeseen. Mulle on nääs koirapuistossa selitetty, että koira, joka lajitoverinsa eressä heittäytyy selälleen, paljastaa kaulansa ja suarastaan vaatii kaveria retuuttaan itteensä kurkusta, on varustettu kiitettävän tason omaavalla huumorintajulla. Siitä hualimatta mää nauran torella niukasti. Mutta hymyä kyä riittää, jos mua oikeen tarkasti havainnoi. Omatoimisuudesta ja atleettisuuresta mun tuskin tarttee erikseen mitään esseitä ruveta kirjottaan. Mutta, mutta ja viä kerran mutta. Ettäkö Divaritason? Onkohan tässä ny menny surenpentukenraaleilla puurot ja vellit totaalisesti sekasin! Kyä mulla on nääs oikeen mustaa valkosella ja taitaa siinä olla vähän väriäki, että mää oon valioluakan erustaja ollu jo muutamav vuaren. Pitäs se ny jo olla päivitetty surenpentujen käsikirjaanki. Siks toiseks, jos tolla divaritasolla viitataan jotenki jääkiakkoon, ni sanov vaan, että vaikkei niistä Tapparan aivan alkukauren riamujuhlien jatkumisesta just tällä hetkellä o hirveesti näyttöö, ni kyä ei Tapparakaan mitään divaritasoo o. Pitäis tiätää, että kyä se on Lempäälän Kiakko, ku sitä sarjaa tahkoo.

Neiti D, lokakuu 2010

Saskan kanssa tehtiin taas pitkästä aikaa oikeen kunnon lenkki. Kyä meillä keskulteltavaa ja riahumista riittiki. Siis mulla ja Saskalla. Paitti että kyä noi kaksjalkasekki jotain suunnitelmia kyhäili. Juha ja Sanna oli Saskan kanssa Ronjaa ja Pinjaa konsultoituaan päätyny semmoseen ajatusrakennelmaan, että vaikka äiskä ja iskä ei jouluks minkään reissuun lähtiskään, ni kyä mun on kuiteski pakko mennä niille hilpeyttä herätteleen. Sev verran hauska ja tapahtumarikas oli nääs toi erelliskertanen kristuksen syntymäjuhla. Siinä äiskän ja iskän muu auttanu, ku ruveta alkaan tilaileen matkalippuja jonneki kyseisten synttäreiren ulottumattomiin.

Leikkiinkutsu

Se naapurin lihavahko punaruskeeraitanen kissa kävi taas oikeev vallan useemman kerran mua ärsyttelemässä tossa meirän aurinkonnousun pualeisen puutarhan pensasairan takana. Mää luannolleni mitääv voinu. Vaikka mää hyvin tiärän, että se piikkinen pensasaita on sekä vyysinen että tsykolookinen rajote mun liikkumiselleni, ni pakkohan mun oli sille katille kerta kaikkiaan antaa kyyrit. Mää en ov viä tota meirän etuoven ovikelloo oppinu soittaan. Se on se kellon nappula sillai hankalasti suunnilleen metrin korkeurella siinä seinässä, että eihän siihen aina tassulla osu. Takaovi om meillä huamattavasti helpompi: senkuv vaan annan äänimerkkejä ekana kevyesti tassulla, ja jos se ei auta, voimistan pikkasen koputusta ja viimesenä keinona saatan vaikka esittää ilosen haukkuaarianki. No etuovella tää ei toiminu. Onneks ystävälliset naapurit havaitti mut makoilemassa siinä meirän ovenpiälessä ja avusti mua siinä etuoven ovikellon soitossa. Sitä mää en kyä oikeen ymmärtäny, kunne oven auettua uteli sillai niinku humoristisesti, että asuuks tää täälä? Totta mooses ne ny sen tiätää, että kyä asun!

Ennen syyskauren kolmatta puuhislenkkiä kerkes sataa enslumet. Siitäkös meille perneille riitti hauskuutta koko lenkin ajaks. Toivottavasti jo kevätkaurella saaraan taas muitakin innokkaita lenkivvetäjiä. Saatais nääs pikkasen vaihtelua lenkkimaastoihi. Sev verran ankarat pakkaset siitä sitten sikis, että ne enslumet jäiki pysyviks. Varsinki ku sitä valkosta tavaraa tuli taivaalta meille Etelä-Suamen asukeille taas viime talviseen malliin.

Runsaasta lumentulosta ja reilusta pakkassäästä hualimatta vuaren viimenen vetokeikka hoirettiin ihan kärrypelillä. Oltiin nääs Itäkeskuksen Tallinnanaukiolla auttelemassa joulupukkia ja tonttuja joulun avaustapahtumassa. Kauppakeskus halus tarjota lapsille mahrollisuuren ilmaseen vetokoira-ajeluun. Mää saati kukaan muukaan vetoperni siä millääl lailla rötöstelly taikka muutenkaan häiriköiny. Meinaav vaan, että vaikka paikallinen poliisipartio ottiki Saskan ja mut erikoiskäsittelyynsä, niinku kuvasta näkyy, niin millään viekkaurella taikka vääryyrellä me ei noita poliiseja kuvaan houkuteltu. Ne ku nääs ihasteli meitä ja meirän toimintaa ihan niinku muukin markkinaväki, ni aivan suaraan kysyttiin voisko ne hetken poseerata meirän kanssa. Hyvinki mielellään ne siihen suastu ja kuvan nähtyään halus välittömästi käyttää sitä Itäkeskuksen poliisin täv vuatisessa joulukortissa.

poliisikoirat Donna ja Saska

Seuraavana päivänä oli vuarossa perinteiset pernien pikkujoulut. Kyä mää taas alkuvaiheessa olin ihar rauhallisesti ja sivistyneesti kuvioissa mukana. Ennen pitkää taikka oikeestaan ennen sisätiloihin siirtymistä mää kuitenki taas perinteisesti pitkästyin siihen yleiseen seisoskeluun ja paikallaan seisoskelevaan seurusteluun, minkä mää myäs varsin suuriäänisesti esitin koko paikalla olevalle seurakunnalle. Niinpä mää ennen riisipuuronsyäntiä pääsinki sitten lepäileen omaan tuttuun takahutlariini loppupirskeitten ajaks. Siinä puuronsyännin lomassa palkittiin taas tänä vuanna ansioituneita ja asialle vihkiytyneitä alajaostolaisia. Mää oon kuulemma ollu iskän kanssa monessa mukana: veretty puuhislenkkejä ja lapsia kärryllä ja kelkalla, käyty kiitettävästi halipernikeikoilla ja tyästetty puusta kaikemmoisia perneille ja niiren omistajille soveltuvia esineitä. Tämmösistä ansioista me tällä kertaa kerättiin mainetta ja kunniaa.

Neiti D, marraskuu 2010

Iskä ja äiskä lähti sitten nääs taas joulua pakoon. Tänä vuanna ne suuntas jonnekin punaselle merelle hain syäteiks. Siä kun ne eväkkäät oli kuulemma maistellu useempaaki uivaa turistia. Rauhottelihan ne mua kyä etukäteen ja lupas polskutella ainoostaan sen risteilyaluksen altaissa. Mää olin taas joulun ajan perinteisesti riamastuttamassa Saskan perhettä, ku äiskä ja iskä karkas sinne eteläm maille. Kyä siinä hilpeyttä riittiki, ku mää taas avustin varaperhettäni aivan kaikissa askareissa. Vaikka piti mun ihan pikkusen välillä puuttua varsinaisiin tyäskentelyrutiineihinki. Mää mikään siivousvriikki oo, mun pualesta villakoirat saa juaksennella meirän nurkissa täysin vapaasti ja ihan piänimpiä ruuan murusia mää en oo elämäni aikana eres yrittäny viittiä lattialta nualeskella. Se nykysin paljon mutta useesti soitettu ”missä muruseni on”-viisu ei torellakaan kuulu mun suurimpiin suasikkeihini, mää pyrin enempi hallitteen pikkasen suurempia kokonaisuuksia. Mutta palataas siihen siivoukseen, jossain se raja mullakin menee. Ajattelepa nyt itte tämmöstä tilannetta. Juha oli tuanu kaikki matot ulos terassin kaiteelle tuulettuun. Saska mulle kehuun, että kattoppas ku meirän iskä siivoo paljon reippaammin ku teirän iskä konsanaan. Mää ajattelin, että voi hyvät hyssykät, joulu tulossa, matot kaiteella, pihassa reilut puali metriä puhrasta kuivaa lunta ja Saska yrittää pistää mun iskää kuusnolla. Mää siinä sitten Saskalle ikäänku pualihualimattomasti totesinki, että ei, ei tämmönen peli kyä vetele alkuunkaan. Ohan noi matot aivan ehrottomasti saatava tampattua kunnolla puhtaiks ja sen tähren ne on ensin lumetettava. Saska ollu ikinä moisesta kuullu puhuttavankaan. Mun oli sitten pakko näyttää sille mitä se käytännössä tarkottaa. Jokainen matto nääs retuutetaan siitä terassin kaiteelta jonnekin päin pihaa, tiätysti mahrollisimman kauas lähtöpisteestä ja yritetään haurata se hankeen melkein näkymättömiin. Saska katteli ekaks hoomoilasena muutaman maton lumetuksen, mutta äkkiähän sekin ymmärsi jutun juanen. Eikä Juhakaan sitten loppujen lopuks ollu oikeestaan yhtään vihanen siitä, että mää sitä joulusiivouksessa tällai pikkasen autoin.

Välittömästi joulun jälkeen äiskä ja iskäki kotiutu siältä Epykti-Jortaania-akselilta. Kehu, että ihar rauhallisesti oli reissu menny. Tiärä ny sitten voiko niitten lausuntoihin aivan täysin luattaa. Kairossa, Luksorissa ja jossain Sharmelsheikissä kehu Epyktin mantereella käyneensä ja siältä Luksorin vaaraoitten hautuumaan viäreisestä pasaarista ne oli hankkinu mulle oikeen kamelinki. Sen nimi on Hosni. Sitä mää vaan näitten meirän matkailijoitten lausunnon luatettavuurella tarkotan, ettei menny kuukauttakaan äiskän ja iskän reissusta ku koko Epykti oli täysin sekasin, aivan mullin mallin ja kaaoksessa. Se toinen Hosni joutu kuulemma jopa lähteen lipettiin. Se lipettihän sijaittee tässä tapauksessa Sauti-Arapiassa, jonka välittömässä länsipualeisessa viereisyydessä pualestaan sijaittee mun toisen kamelini, Jorma-Kalevin kotimaa Jortaania. Siä äiskä ja iskä tais käyttäytyä hiukka rauhallisemmin ku paikallinen kuninkas istuu viäki pallillaan.

Ronna, joulukuu 2010

Vaikkei tää mun pääjohtamani Dollituote mikään varsinainen pörssiyhtiö okkaan, ni mää oon pitkällisen harkinnan jälkeen päätyny tiättyihin muutoksiin virman raportoinnissa. Mullahan on nääs tietyt päivittäiset säännölliseen aikaan suaritettavat rutiinit, niinku aamulenkki ja -ruakailu, päiväpäivälenkki ynnä päiväunet, iltalenkki plus –ruakailu, muut tarpeelliset iltatoimet ja kunnon yäunet. No jos mää ny sitten kertosin jatkuvasti koko kansalle näistä päivittäistä rutiininomasista askareistani ja niiren välillä tekemistäni erustamani yhtiön ratekisista ja operatiivisista päätöksistä, ni kyähän se saattas olla jopa kertauksen kertausta, mikä tiätysti toki on kaiken oppimisen äitee. Mutta mää oon ny kuitenki päättäny, että tää raportointi siirtyy tästä lähtien kvarttaalipohjalle, niinku muissaki itteensä kunnioittavissa yrityksissä ja yhtiöissä. Paitti että Dollituote ei tu kyä kuuna kullan valkeena antaan minkääv valtakunnan tulosvarotuksia. Niihin ku ei nääs, sanokaa mun sanoneen, ni varmana koskaan ikinä tuu oleen mitään tarvetta. Luattakaa muhun: Dollituotten osakkeen arvo ei tu ikinä muuttuun nykysestä yhtääm mihinkään! Kyä näin o jämpti!

Oltiin nääs Tapiolan taajamassa mini-Tapiolassa vetokeikalla. Lapsia kyyrittin ja näin. Siitä ny muuten sen enempää, mutta pikku-Donna ja Myrtsi suaritti siä ensirepyyttinsä vetohommissa. Hianosti se meni ja kyä me niille sitten hurrattiinki. Pikku-Donnahan asuu nääs mun vanhan vetokaverini Bellan kanssa samassa huushollissa. Se pikku-Donna mikään niin piäni oo, mutta sitä kuttutaan vaan sillai erotukses musta, ku mää ny kuitenkin satun oleen muutaman vuaren sitä vanhempi ja piremmän aikaa ollu mukana niissä vetohommissa.

Viltsun piirrustus

Mää nääs miätin ja pääryin sitten semmoseen lopputulokseen, että ny kyä pitäs saara musta tuare muatokuva yhtiön juhlatilojen seinälle ripustettavaks. Mää ihan ketä tahansa taiteilijaa niin tärkeeseen hommaan voinu pyytää. Semmoset pensselinheiluttajat niinku Pikasson, Vinsentti van Kokkelin taikka sen pohjammaan latoja sutivan tyypin mää hylkäsin oitis. Sittem mää tapasin semmosen nuaren lahjakkuuren, jonka viivassa oli yhä viä lapsekasta luavuutta, ilmaisuvoimaa ja torellista keskittymistä niinki vaikeeseen aiheeseen, ku miten kuvata pernin torellinen sialu. Sillom mun päätökseni oli täysin selvä ja vankkumaton. Viltsu nääs piirsi oheisen taideteoksen, johon se sijotti myös ittensä, niinku omam minuutensa. Kaikel lisäks Viltsu teki tän suuremmoisen taireteoksen viä erittäin piänellä palkkiolla, eihäm meillä äiskän kanssa ollu tarjota muuta ku pari piparkakkua, jokunen suklaapala ja piäni nokare jätskiä. Possun korvat mää sain sentään syärä ihan ite, ne ei nääs taitelijalle kelvannu.

Siskot

Henkilökunnalla oli tossa helmi-maaliskuun vaihteessa semmonen vuasituhannen lunssa, ettei ne meinannu toipua siitä oikeen millään. Mullaki noi lenkit jäi sillon aika lyhkäsiks, ku ei ne jaksanu eres oikeen normaaleja reittejä tepastella. Onneks ne toipu ennen tseta-päiviä. Oli nääs taas mun kotikennelini kokoontumisajot Hiirimäen kupeessa. Kauheen paljon oli uusia tuttavuuksia sekä perneille että kaksjalkasilleki. No yks tuore porukka niissä karkeloissa osottautu ennenki tavatuks. Viime vuaren Penktsäärin majakkareissullahan mää tapasin sellasen perheen, joka alko ja rupes kyseleen, että mistähän noin hianoja pernejä löytyy. Tarkotti siis mua. Siinä sitten annon osotteen mistä mää oon kotosin. No eikös vaan ny tavattu sama perhe ja niiren uus perheejjäsen, perni joka sillon tällön halutessaan tottelee nimee Vanni (Fanny se kyä oikeesti o). Siä sitten palkittiin kans erellisen vuaren ansioituneita kennelin kasvatteja. Siiri oli menestyny parhaiten näyttelykehissä ja Rolle toko-hommissa. Ne sai ansioistaan pokaalit. Siinä vaiheessa mää aloin potkia iskää sääreen, että sano ny sääkin jotain. Vihroin ja viimein se ymmärsi, että kyähäm määkin oon ansioitunu. Iskä siinä sitten nääs alko vinkuun nuaremmalta isoäiriltä, joka niitä pyttyjä jako, että eiks meirän Ronnalle kans kuuluis mainetta ja kunniaa, ku se on sentään pääkaupunkiseurulla palkittu urotöistään vetomestarina ja siinä sivussa se o runsain mitoin hoitanu halipernihommiaki. Niin kauan iskä siinä jakso vinkua, että tää nuarempi isoäiti kaivo jostain varastoistaan sev viimesen pytyn ja anto ymmärtää, että ookko ny tyytyväinen ja joka tapauksessa lopeta toi vinkuminen. Otettiin meistä siä oikeen ryhmäkuvaki. Siinä otoksessa mää pääsin aivan vasempaan reunaan, ku mää olin paikalla olijoista kaikista vanhin. Hillahan on nääs mua minuutin nuarempi.

Hilkka ja Hanne

Ronna, vuaren 2011 enstemmäinen neljännes

Vaikka mää tän erustamani virman ehrottomana pääjohtajana toiminki ja teen melko ykselitteisiä ynnä ymmärrettäviä päätöksiä, ni joskus sattuu sillai, että mun on ihan pakko nuhrella tota henkilökuntaa hualimattomuuresta etten sanois jopa suaranaisista virheistä. Kyähän munkin on pirettävä kiinni saavutetuista ja sopimuksiin kirjatuista eruista. Mulla on nääs tapana viikolloppuna lauantaisin reippaan päivälenkin jälkeen alkaa kaluta ja jyrsiä nauran reisiluuta ja joskus pula-aikoina pelkästään samasel luun pualikasta. On nääs niim maan perusteellisen hyvää pureskeltavaa, ja sisäosat viä maam mainioo nualeskeltavaa, eikä se pahaks o hampaitten hoirossakaan. Yks lauantai sitä luuta ei sittel löytynykkään ei niim mistään henkilökunnan varastoista vaikka määkin innokkaasti osallistuin ettintöihin. Mää sitten totesinki melko kovaan ääneen ja tiukkaan sävyyn tolle jokapaikan höylälle, sille miäspualiselle henkilökunnan erustajalle, että ny sitä herkkua pöytään ja vähän sassiin taikka mää ev vastaa seurauksista. Saattaa nimittäin seurata itkua ja hammasten kiristelyä, joittenka suorittaminen on enempi henkilökunnan tehtävänä. No tää jokapaikan höylä lähti sillä siunaaman sekentillä ettiin purtavaa vaikka kiven kolosta. Siä Pihlajammäessä mitään kiven koloo ollu, mutta onnistu se silti pyyrystään mun kiivaasti orottamani luunpätkän ja pelastaan koko porukan viikollopun. Hualtovääpeliki lupas tän episoorij jälkeen hualehtia, että tarpeelliset eineet löytyy varastosta viikottain.

Siinä kevään korvalla mää osallistuin oikeen olympialaisiinki. Ne pirettiin tua Metsonkorissa, joka on yks mun vakituisten haliperniviarailuitteni kohre. Mää olin kyä niissä pippaloissa enempi katsomon pualella seuraamassa jännittäviä kilpailusuarituksia. Lajeina oli esimerkiks keihäänheittoo, koripalloo ja tennispallon heittoo sellasiin piänempiin reikiin. Muitaki aktiviteetteja oli olympiareitin varteen keksitty. Mää kehuin voittajia, lohruttelin ynnä kehuin myäs kaikkia muillekin sijoille päätyneitä eli loppujen lopuks hurrasin kaikille. Sain siinä ohessa aika paljon rapsutuksia ja kehuja ittekin. Kisojej jälkeisessä kahvipöyrässäki käyttäyryin torella mallikkaasti. Kiältäyryin nääs jopa mulle täysin tuntemattoman kisojen vapaaehtoisavustajatyäntekijän tarjoomasta pullapalasta. Se on kyä multa ehrottomasti ja torella kultamitaliluakkaa hipova olympiatason suaritus.

Bernilenkki

Yks viikolloppu ku taas köpöteltiin niitä reippaita mettälenkkejä, ni mää sen huamasin taikka paremminki haistoin. Siinä oli nääs oksanhankaan ripustettu jonkun ötiäsen taikka muun imettäväisen etujalkojen ja rintakehän yhristävä luukokonaisuus. Melkosen kapeissa sorkkajaloissa oli viä jäljellä ruskeet karvakki. Mää yritin kiivetä sitä männyrrunkoo ylöspäin hakeen sen herkkupalan ittelleni. Iskä ois siihev varmaan ylettynykki, mutta totes vaam mulle, ettei toi kuulu sun tän hetkiseen tarkkaan miätittyyn ruakavalioos. Mää torellakaan ymmärtäny mitä se sillä oikeen meinas taikka tarkotti. Eikä äiskäkään suastunu asiaa selventään, höpötti vaan jostain nopeista hiilareista, kolesterooleista, muista pahoista rasvoista ja semmosista käsittämättömistä jutuista. Sinne oksanhankaan se kiihottava luumuarostelma karvoneen kaikkineen kuitenki jäi. Seuraavan kerran ku muutamn päivän päästä ohitettiin taas sama paikka, ni mää poikkesinki hiukan piremmälle mettän siimekseen ja aikani siä hortoiltuani palasin reitille samasen eläimen takajalka tiiviisti hampaitteni välissä. Iskä on oikeen suureen ääneen kaikille kylämmiähille ihmetelly, hämmästelly ja kummastellu miten helposti mää loppujen lopuks luavuin löytämästäni aarteesta. Siinähän oli kuitenki kans nääs karvat sel luun päällä, mää oon niinku tottunu nakertaan luuni enempi valmiiks suamustettuna, perattuna ja siistittynä kamana. Tästä on sitte ollu jonkiv verran puhetta, ellei enemmänki, että mikähän kumma sen kauriin ois voinu tappaa, raarella ja jättää muitten hualeks tommoset karvaset loppuosat. Tapparaa ei kukaan o missään muarossa syyttäny tästä julmasta verityästä huanosta liikamenestyksestä hualimatta, mutta ipaa sen sijaan on useelta taholta veikattu tän hirveen kauheen trakerian torennäköseks täytäntöönpanijaks. Siinä saa kuulkaa kaikki ilveksen kannattajat nuarempi isoäiti mukaallukien ajattemisen aihetta, että onko tää ny sitten oikeen ja kohtuullista tämmönen toiminta viattomia luantokappaleita kohtaan, mää vaan kysyn ja utelen myäs! >p> Mää oon taas kehittäny täysin uuren pisnesirean. Vaikka emmää viä tiärä mitem mää tätä oikeen markkinoisin, ehkä joku aikaansa seuraava mainostoimisto taikka muu vastaava yhteisö keksis tästä viä vaikka markkinaraon. Enstennäkin mun täytyy sanoo, ettei tää torellakaan eikä mitenkään liity uskonnollisten piirien kesäjuhliin, joissa useempi kymmenentuhatta kaksjalkasta herättelee toisiaan. Mää ymmärrä miten tommosen porukan jameissa yleensä kukaan voi ees nukkuakkaan, kauhee menohan sielä täytyy olla päällä kaiken aikaa. Mun versioni onki paljon intiimimpi etten sanois perhekohtanen. Sitä paitti se toimii yleensä vaan viikolloppusin ja loma-aikoina. Sillon viimestään kello seittemän tai välittömästi pikkasen sej jälkeen kivutaan ekana perheenjäsenten sänkyyn ja tehrään tiättäväks, että tähän perheyhteisöön kuuluu myäs rakastettava pernilikka. Jos ne ei o huamaavinaan tämmöstä liävän hellää lähestymistä, vetää vaan peittoo korvilleen, ni orotellaan vähän aikaa, tommoset pari minuuttia. Sitten ruvetaan pyäriin siinä sänkyn jalkopäässä ja ikään kun vahinkossa saatetaan vaikka venytellessä osua taka- taikka eturaajalla esimerkiks iskän poskeen. Kusse sitä ihmettelee, ni voivotellaan sem mukana vallan kauheesti. Jossei se tästä viä ala aukoon silmiään, ni rojahretaan kunnolla sen päälle kattoen sitä samalla ymmärtäväisen hellästi suaraan silmiin. Yleensä tää riittää saamaan sen suarittaan aamutoimet ja lähteen aamulenkille. Jos näin ei yrityksistä hualimatta kuiteskaan käy, ni mulla ov varastossa viä viimenen apsoluuttisesti toimiva kikka kutonen. Tyännät nääs nokkas sen herätettävän niskaan ja puhaltelet siihen muutaman hellän henkäyksen, ni johan tulee immeiseen semmosta eloo, että mistähän ny tuulee ja mahtaa oikeen olla kymysys.

Henkilökunta ehrotti, että josko lährettäis porukalla vähäl lomaileen tonne etelän suuntaan. Mää uteleen, että kuuluuko siihen taas semmosta viimekesästä vene- tai laivamatkailua. Ne myänsi asian olevan siihen suuntaan kallellaan. Mää siihen sitten totesin, että mulla on ny sev verran pisneskiireitä, jotta mää en kyä millään joura lomaileen. Mutta säälistä myänsin henkilökunnalle pitkän talven jälkeen yhrev vapaapäivän etelämmatkaan katamaarinilla Tallinnaan ja takasin sillä ehrolla, että hommaavat mulle vastaavaks ajaks sihteerin, joka tarvittaessa voi toimia myäs mun seuraneitinä. No siinä alko kuule puhelimet oleen melkosen kuumina ku mulle etittiin alalle koulutettua sihteeri-seuraneitiä. NeljäHoo-kerhosta semmonen ammattiauttaja löyty ja kaikki osapualet oli tyytyväisiä. Tää oli varmaan semmonen torellinen win-win-win-tilanne.

Hellekautena mää harrastin päivittäin uimaa (sillai ainakin yks tunnettu ratsumiäs ratiossa totes omien koiriensa tekevän). Sej jälkeen mää etupäässä loikoilin vilvottavien vetten eli juamakuppini ääressä meirän varjoisilla pohjosilla tiluksilla ansikkapellossa. Yäks mää siirryin usein lepäileen japanialaisen länsipuutarhamme lempeeseen rauhaan. Paitti että muutamina öinä noi naapurin katit tuli siis aivan tahallaan rähiseen siihen meirän pensasairan viäreen. Pakkohan mun on oli antaa niille pikkasen koulutusta sivistyneestä yäkäyttäytymisestä. Eikä siinä hommassa yks piikikäs orapihlajapensasaita mua paljon pirelly. Tulin sitten koulutuksen jälkeen tohon etuovelle soitteleen ovikelloo, että pääsisinkös mää taas takasin omille tonteille. Vaan eipä o ne kissatkaan viime aikoina enää häirinny ainakaan munta unta lähialuerähinöillään.

Kurakuva

Juhannusaattona mää tein ennen suurempia juhlallisuuksia ja lipunnostoja normaalihkon mettälenkin. Muuten kaikki meni ihal loistavasti ja hianosti, mutta matkav varrelle sattu yks ainoo kunnon kura- ja mutalätäkkö, mistä henkilökunta ei ollu tiatonen. Mää ehrin havaita sen huamattavasti ennen niitä ja temmelsinkin sitten oikeen kunnolla, esitin muutaman kura&mutapervormanssin, kehuin asiantuntevasti mutakylpyjen terveellisyyttä, tein itselleni nimittäin jopa kasvonaamion mutten kuitenkaan ottanut kokovartalokylpyä, koska selkäpuoleltani olin osittain jopa puhras. En o sitten täysiv varma, ehtikö se mutakylpy vaikuttaa eres lakisääteistä minimiaikaa, ku hualtovääpeli ohjas mun kotona välittömästi voimakkain äänenpainoin pesutiloihin missä se suaritti syväpuhristuksen suihkun avulla. Muuten sitä aattoo sitten viätettiin ihar rauhallisesti saunan, sillin ja siiklin merkeissä. Mää kyä nautin siitä kattauksesta ainoostaan pari piäntä maukasta siikliä omien pöperöitteni seassa.

Juhannuslikka

Ronna, vuaren 2011 kakkoskvarttaali

Yks heinäkuun lauantai lährettiin taas perinteisesti koko porukalla mettään. äiskä keskitty enempi mustikoitten poimintaan. Mää ja iskä vokusoitiin meirän hommat mun pravuurilajiini elikäs kanttarellien pyyrystämiseen. Hyvinki saatiin nääs kastikeainekset noukittua, vaikka loppupeleissä niistä kyä tehtiin sellasta herkkua, joka syätiin räiskäleitten sisätiloissa ulkotiloissa. äiskän keruuastiassa alko olla jo piirakan erellyttämä määrä mustikoita, kusse aivan yhtäkkiä havaitti liävää isomman suurehkon kanttarellipellon. Se hyppi, tanssi ja huusi suureen ääneen meitä niitä poimiin, mistä me sitä voimakkaasti nuhreltiin. Meinaav vaan, että ajateleppas ite. Jos siä mettässä juuri samalla kellollyämällä ja samoilla leveys- ynnä pituusasteikoilla olis ollu joku muuki kanttarellien ettijä, ni sehän ois paljastanu suunnilleen koko euroopalle saati mahrollisesti jopa klopaalistiki meirän löytämän kanttarelliesiintymän tarkan sijainnin. No, äiskä siinä innoissaan laitto noukkimansa mustikkasaaliin keräilyastiassa yhren mättään päälle. Mää täysiv vilpittömästi aattelin, että se mustikkakattaus oli mua varten tehty ja aloin sekä rupesinki vallan suullisesti einehtiin niitä sinisiä marjoja pahimpaan nälkääni. Mää kerinny juurikaan niistä nauttia, kusse hualtovääpeli rupes taas suureen ääneen kiljuun, että siinä meni ny iskän piirakka. Mää vähän ihmettelin, että miksei se jatkanu sitä elämöintiänsä, sillai että ”meni niinku parempiin suihin”, niihän jossain sanallaskussa taikka muussa vanhan kansan viisauressa takuuvarmana sanotaan. Iskä jäiki sittev vaille piirakkaa, mutta kanttarellit siis kyä kelpas henkilökunnalle. Määkin sain maistaa niitä suhteettoman piänen tipan verrattuna siihen, miten paljo mää niitten löytämisessä taas avitin.

Muutaman päivan päästä mää löysin lenkillä aivan täysin toisesta mettästä pari paljo mustikkaa isompaa, mutta kuitenki marjaa muistuttavaa keltasta esiintymää. Ne ainakaan mitään kanttarelleja taikka muita siäniä ollu. Eri päivinä ja eri paikoista mää ne löysin, ettei tää nääs niinku mikään paikkauskollinen luannonilmiö ollu. Mää totta kai rohkeesti otin ne keltaset ympäripyöreet mahrolliset mutanttimarjat hampaisiini. Yritin niitä jopa suht koht voimakkaasti pureskella, mutta niistä mitään enerkiaa irronnu. Päivvastoin, enempi meni kulutuksen paulelle, ku iskä visko niitä pitkin kankaita ja mää sain esitellä noutajankykyjäni. Paitti että ehäm mää niitä perinteiseen tapaan suasiolla sille palauttanu, mun löytämiäni ne nääs oli. Kuljetin ne sitten hellävaraisesti hampaissani autolle ja iskä pakkas ne mun omaan kapiiniini, jota myäs takahutlariks nimitellään. Kotona me sitten puutarhan pualella otettiin ne löyrökset tarkempaan syyniin. Iskä näytti, että sen toisen keltasen pyöreen jötikän kyljessä oli punasella rintattuna varmaan omistajan nimi. Se on kuulkaa Wilson. Nimen alle oli viä kirjailtu varmaan sen osote: US Open. Postinumeroo me ei pitkällisistä ettinnöistä ynnä perusteellisista tutkimuksista hualimatta löyretty. Mutta jos joku ny sattus tunteen täv Wilsonin, ni vois kertoo sille, että tulkoon ny nopeesti hakeen meiltä sen keltasen umpipyäreen mettältä maistuvan isohkon marjaa muistuttavan keltasen pallonsa. Muussa tapauksessa mää käytän sitä jatkossa niinku omaani. Mulla on niitä samallaisia nimettömiäkin mettälöyröksiä kertyny auton perätiloihin jo aiemmin reilusti toistakytä kappaletta.

Ikinä ennen ollu mistään Pöytyästä kuullukaan. Netistä iskä urkki semmosen tiaron, että matkaa sinne tulis meiltä maantiätä pitkin tasan 172,36 kilomeetteriä. Ohan se kyä iskän normien mukaan ylipitkä näyttelymatka. Mutta ku en pitkään aikaan ollu itteeni kehässä esitelly, ni äiskä meni salaa maksaan mun ilmottautumismaksuni ja ylipuhu koko porukan reissuun. Netin karttaohjeiren mukaan suunnistettiin keskelle Suamen vaurasta vilja-aittaa, eikä ne ohjeet opastanu meirät ku yhren ainoon kerran harhaan. Kannatti herätä, menestystä ropisi nääs torella runsain mitoin. Mun saalis oli VAL ERI 1 SA PN 2, mikä suameks tarkottaa että mää kilpailin narttujen valioluakassa, sain erinomasen laatuarvostelun ja olin valioluakan ykkönen, olin sertin arvonen sekä sijotuin koko kisan toiseks parhaaks perninartuks, koska veteraaniluakan Irja oli viä muakin hyvempi. Kasvattajaryhmässä Lara, Leo, Siiri ja mää oltiin pernien paras ryhmä ja sel lisäks oltiin kakkospissejä, mikä ei suinkaan tarkota viime aikoina tapetilla ollutta miaronnettua keskiolutta, vaan koko näyttelyn eli kaikkien mukana olleiren koirarotujen toisiks parasta kasvattajaryhmää (BIS-KASV 2, toim. huom.).

Pöytyä

Hillan ja mun 7-v synttärit viäteltiin tänä vuanna Ruskeesannalla. Hilla kurvaili pihaan Sepon ja Sarin kanssa. Laitettiin porukalla, siis Hilla ja mää, matot rullalle, tutkittiin juasten lähimaastot, kinuttiin rapsutukset vastakkaisten isäntäperheiren erustajilta, varsinkin mää Sepolta, jota mää suaraan sanoen vanitan aivan hirveen kauheesti. Mutta ei me nääs tälläi myähäispuperteettiaikoina enää viittitä riahua sillai, ku nuarempina. Keskityttiin enempi synttärikakun valmistukseen, ettei vaan olis taas jotain tärkeitä raaka-aineita vähennetty taikka vaihrettu kevytversioihin. Täysjyväruisleipien, joissa ei ollu vehnän hiventäkään, päälle äiskä kyhäs raejuusto-maksapasteijaseoksesta komeen keon ja koristeli koko komeuren rinssinnakeista muarostetuilla 7V-kuvioilla. Kyä maistu. Mää lotkasin omani kerralla ja jäin orotteleen, josko Hillalta jäis jämät. Kyä jäi, melko nopeesti mää auttelin siskolikkaa senkin lautasen siivoomisessa. Kaksjalkaset einehti sairaan hyviä lihapullia ja jälkkäriks mekin saatiin maistaa muutama. Jonkin ajan päästä Hilppis tuli lukeen Ruskeesannan posteja hiukka tarkemmin, ku Seppo ja Sari piipahti Ruattin risteilyllä Tukholmassa. Hillan vajaan parin vuarokauren hoitoviarailulla me käyttäyryttiin melko rauhallisesti. Mettässäkään ei käyty yhressä riahumassa, koluttiin vaan narulenkkejä lähiympäristössä. Hillalle kyä riitti näissä lähiposteissaki lukemista, sillehän ne oli nääs taatusti tuareita uutisia.

7 vuotis synttärikakut

Se mettään menemättömyys johtu siitä, että tolta suarittavalta portaalta evättiin toistaseks ajolisenssi. Mikä taas johtu siitä, että sillä alko vippaan päästä. Meni niinku vintti yhtäkkiä lainkaan varottamatta täysin pimeeks. Se nääs muutaman kerran putos suarilta jaloilta vaaka-asentoon. Viimesellä kerralla putoominen tapahtu kyä terkkarin vastaanoton orotushuaneen tualilta. Lääkärithän siihen totes, että ny ei kuule o toistaseks auton rattiin asiaa ennen ku selviää mistä oikeen on kymysys. Saattas nääs olla paitti meille ittelle, ni ennen kaikee muille tiällä ja tiävvierillä liikkuville suhteellisev vaarallista, jos iskän kuuppa himmenis kesken ajosuarituksen. Kyähän äiskälläki ajokortti on, muttei se o kyseistä lupaa viimeseen kahteenkymmeneen vuateen hyäryntäny, jotta yhtä vaarallisia ne saattas olla molemmat autor ratissa. Jouruttiinki sitten ulkostaan koko meirän perheen kuljetuspuali ja miättiin lokistiset ratkasut täysin uusiks.

Donna 7 vuotta

Iskä hommas sellasen näyttömuaviläpyskän, jolla voi ajella tällä seutukunnalla julkisilla kulkuvälineillä piäntä matkakorvausta vastaan. äiskällähän semmonen oli jo ennestään. Mää harjottelinki sitten koko henkilökunnan kanssa aivan ekaa kertaa elämässäni semmosessa useemman kymmenen henken kulkuvälineeessä liikkumista. Pikkasen henkilökuntaa jännitti, että mitenkä pääjohtaja siä nyssessä pärjää ja osaa käyttäytyä. Siinä sen kummempaa ollu, reippaasti teputin etuovesta sisään, kattoin myyrää ystävällisesti tervehtien silmiin, siirryin käytävällä eteenpäin Stik Vramootin tapaan ja asetuin kiltisti istuun mulle osotetulle lattiapaikalle. Ku mää en varsinaisesti itte siitä matkasta mitään maksanu, eres lastellippua vaikka kuusvuatiaat ja sitä nuaremmat imettäväiset pääsee kyä kuuleman mukaan ilmatteeks, mutta määhän oonki jo seittemän, ni mulle ei kai sen takia tarjottu semmosta penkilläistumispaikkaa. Mää siinä lattialla kauaa kuiteskaan jaksanu istua, vaan panin kiireemmäks aikaa maate. Mettärreunassa painettiin pysäytysnappulaa ja poistuttiin hyvässä järjestyksessä luantopolulle. Takas tullessa mää vanhempana linjurimatkailijana tiäsij jo täysin mikä on homman nimi. Arvaa vaan tuliko henkilökunnolta huamattavia kehuja mun matkailusuarituksistani.

Isompien kauppahankintojen kuljetuksissa äiskän ja iskän sukulaiset ja muut kylämmiähet on auttanu sev verran, että mulle on riittäny ruakakupissa purtavaa, namipalavarastot ei o päässy tyhjentyyn ja joka lauantainen luupaariki on pysyny toiminnassa. äiskän siskon kyyrissä päästiin Sysmään niiren mökilleki. Siä mää sain taas pitkästä aikaa juasta vapaana. Mää vaan täysin ymmärtäny, että tää mun varhaiskeski-ikäni taitaa asettaa vormanssiesityksille liäviä rajotteita. Sunnuntaiaamuna kirkommenojen aikaan just kesken vauhrikkaimman esitykseni huippukohrassa kolmoissalkovin ilmalennossa mää vinkahrin ja laitoin välittömästi maate. äiskä tutki mut nopeesti ja kaikkien paikalla olleiren minimaalisella lääketiäteellisellä asiantuntemuksella riaknoosiks torettiin selkävenährys. Oli mikä oli, mutta mulla oli sanken epämiällyttävä olo ja välillä kaipasin pikkasen lohrutustakin. äiskä soitti isoäireillekin, että tämmöstä itte aiheutettua traumaa ny taas. Isoäirit yhty kyä riaknooseihin, mutta sano ja komensi, että älkää ny taas lärpättäkö sille. Mää kuulemma haen vaan entistä enempi huamioo, jos mua ny pikkasen lohrutetaaan. Iskä uteli, etteikö se ny eres pikkasen sais mua rapsutella, mutta vastauksena tuli ehroton lärpätyskialto!

Nopeestihan mää siitä venähryksestä levolla tokenin. Seuraavana viikolloppuna äiskä oli taas maksanu mun osallistumisestani Tuamarinkylän koiranäyttelyyn. Aikasin sunnuntaiaamuna ku sinne mentiin, ni eihän me kehrattu keltään kyytiä ruinata, vaan päätettiin mennä hianosti pirssillä. Pikkasen ne muut näyttelyyn osallistujat katto, että mitähän erinomasta tualta ny tulee, ku me karautettiin vinttikoirakeskuksen pihaan hianosti taksimersulla. Oikeessahan ne oli, erinomasta arvostelua se taas pukkas. Ja kasvisryhmässä oltiin tällä kertaa BIS-nelosia. Mutta, mutta. Siinä ku iltapäivällä oroteltiin kasvattajaryhmän alkua, ni mitä mää havaittiinkaan! Siis kerta kaikkiaan! Jumankekka! Eikö siä vaan kuule lärpätetty oikeen tosissaan! Katto vaikka itte, minkälaisen lärpätyksen kohteena on Irja ja Lara! Mulleko ei sitten muka sais yhtään joskus eres vähän lärpättää, ku mulla ois vaikka kuinka sanken ikävä ja tuskallinen olo? Irjalla ei kyä näyttäny olleen omassa voinnissaan mitään onkelmaa. Isoäirit pualustautu, ettei ainakaan Irjalle tollai lärpätetä ku näyttelyissä. Uskokoon kuka haluaa. Sitä paitti arvakkaas minkälaiset kotiolot mulla on? äiskä nimittelee mua harva se päivä uusilla lempinimillä, jokka kaikki ei oo eres painokelposia, sev verran alatyylisiäki luannehrintoja oon omin korvin kuullu. Ja sen on torennu jopa mun kummitätini Persu-Eeva. Iskä pualestaan pitää mua niin hirveessä herran nuhteessa, ettette uskokaan! Se ei kyä ikinä koskaan kuuna valkeena oo mua lelliny, sanom mää jonka yks nimi on Lelli Kasanen. Näyttääkös sum miälestä Larpalla taikka Käkelän rouvalla olevan jotain tommosta lärpätystä vaativaa tuskaa, kipua ynnä muuta vaivaa, mitä Hä?

Tuamarinkylän näyttely-iltapäivän aikana Ripan ja Oskarin äiskäki ehti paikalle, tosin ilman omia pernejään, ku niitä ei ollu nääs kehiin ilmotettukaan. Mehän päästiinki sitten Sirin kyyrissä takasin kotio. Se oliki taas tuttua kyytiä, Sirilläki ku on kanssa volvo. Eikä siinä viälä kaikki, Siri kuskas mua Tervakosken kansaivväliseen koiranäyttelyyn ja Tampereelle sveittinpaimenkoirien erikoisnäyttelyyn. Tervakoskelle iskä mahtu kyytiin mukaan, mutta Tampereen reissulta sen täyty jäärä pois, ku Oskarilla oli kans esiintyminen kehässä ja häkit ynnä muut vermeet valtas koko takapenkin. Mää sitten komensinkin iskän erkkarilauantaiks puutöihin, jotta silläkin olis jotain hyäryllistä tekemistä. Tervakoskelta tuli kansaivvälisessä seurassa oikee jymypotti, mää olin nääs näyttelyn neljänneks paras perninarttu. Siinä kuule äiskä herätti hilpeyttä tanssimalla melkein ilmassa ja huutelemalla suureen ääneen kaiken kansan kuullen niitä mulle kehittämiään nimittely-/hellittelysanoja. Kaupin vinttikoirararan erkkarin viheriölläki esiinnyin erinomasesti erukseni. Yksilökehissä en palkintosijoille yltäny, mutta kasvattajaryhmässä tsetatiimin joukkue (Esteri, Iiris, Lara ja mää) oltiin upeesti hopeella.


ylläolevan tilanteen on tallentanut Miia Toivonen

Nää Ruskeesannan tutut narulenkit alko pikkuhiljaa kiristää munkin ottalohkoo, niitä mää nääs jouruin enimmäkseen hiipiin. Eikä siinä pää kyä kunnolla tuuletu. Eihäm me ihan joka päivä nyssellä mettär reunaan ajeltu. Saska tuli sitten onneks pelastavana enkelinä viämään mua mettälenkeille. Saskan, Juhan, Sannan ja Ronjan kanssa käytiin kunnolla juaksemassa mun tutuissa Mettäntutkimuslaitoksen ympäristöissä. Mää sain oikeen railakkaasti telmiä poikakaverini kanssa. Kaksjalkaset seuras perässä ja saihan nekin paitti liikunnallista niim myäs muuta hyätyä. Siähän oli mettä pullollaan kanttarelleja ja herkkutatteja. Mustia torvisiäniä pualestaan löyty ennätysmäisiä esiintymiä, ku äiskän siskon kyyrissä pistäyryttiin useemman kerran mettälenkeillä. Kyä mää toren totta niitä mettälenkkejä tarvittin, ilman tommosia vapaana juaksemisia mulla ois saattanu alkaan sikeentyä vaikka minkälaisia neurooseja.

Kyä mää niin miäleni pahotin. Aikonaan mun ereltäjäni Dolli esiinty pernien pikkujouluissa joulumuarina semmottessa näytelmässä, jonka nimi oli Suvaittemattomuutta Koiratunturilla. Suksee oli tiätysti erinomanen, eikä eres Hesarin kulttuuritoimittaja löytäny esityskokonaisuuresta mitääv vikaa. Tosin se ei löytäny eres esityspaikalle, mutta se ny on täysin toinen juttu. No se esitys kerto siitä kuinka yks kultsu ja sakemanni pyrki joulupukin lua (joka oli tiätysti perni niinku muijansaki) ja halus tulla töihin joulutontuiks. Mutta tonttupernit kyräili ja karsasti niitä, ku ne oli nääs eri rotusia ja näkösiä. Näytelmä päätty kuiteski onnellisesti ja kaikki ymmärsi toisiaan ja oli hyviä kavereita keskenään. Iskä aina viäkin sillon tällön tarkoin harkituissa tilanteissa näyttää näytelmän veehooäs-tallennetta vanhoilla vireoilla joilleki viaraille, jokka neljännen esityskerran alkaa katteleen kelloonsa, että pitäsköhän meirän jo lähtee kotio.

Siitä esityksestä on ny kulunu toistakytä vuatta. Luulis siinä ajassa eres pikkasen noi rasistiset käsitykset liäntyneen. Ei kyä o maahammuuttokeskustelussa juurikaan viime aikoina positiivisia kommentteja löytyny. Alkuperäset suamalaiset ja muut halla-ahot ku haluaa näköjään voimakkaasti rajottaa kansaivvälistä yhteistyätä ja kanssakäymistä. Mää ittekään mikään perussuamalainen oo, ainoot sellaset taitaa olla Suamen pystykorva ja Lapinkoira. Sveittin alpeilta mun sukujuureni löytyy. Hyvin oon kuitenki tullu juttuun jaappanilaisten, kiinalaisten, venäläisten, aahrikkalaisten, epsanjalaisten, etelä- ja pohjoisamerikkalaisten lajitoverieni kanssa. Ruattalaiset ja norjalaisetki on ihan hyviä kavereita.

Mää oon ollu halipernihommissa, vetokeikoilla ja pernilenkeillä, joissa on ollu ihan täysin tasavertasina mukana muunki rotusia ja näkösiä koiria. Minkäällaista skismaa ei oo ikinä ollu. Päivvastoin. Monesti on kuule tarvittu vetokeikoilla apujoukkoja, halikeikoilla on ollu tarjolla jokaiselle jotakin ja yhteislenkeillä on ollu torella hauskaa telmiä kaikkien kanssa.

Ny on sitten käyny niin, että ku halipernien keikoilla on esiintyny runsaasti myäs muunki rotusia koiria, jokka on tiätysti testattu hommaan täyrellisesti sopiviks, ni tää ei jostain mulle käsittämättömästä syystä o käyny perniyhristyksen hallitukselle. No hei haloo! Oiskohan ny itte kunkin syytä kuitenki miättiä mikä ton hali- ja vetopernitoiminnan perimmäinen tarkotus ja vunktio oikeen on. Mää oon nääs vahvasti sitä miältä, että kymysys on win-win-win-tilanteesta. Mää ja muut koirat saaraan halihommissa reilu määrä rapsutuksia, viarailujen kohteet eli vanhukset, vammaiset tai lapset saavat hyvän mielen ja positiivisia muistoja ja ainakin iskän kohralla vierailuista on jääny silleki hyvä mieli. Samoin mää innokkaasti lähren tarmoo täynnä vetokeikoille, annan kyytiä nauraville lapsille, vanhemmat hymyilee ja polttaa kameran muistikorttia ja sel lisäks juaksutan äiskää. Yhteislenkeilläki päästään joskus ihastuttaan satunnainen vastaantulija kaikkien koirien tervehdyksillä.

Se mistä mää miäleni pahotin, ni ny on käyny niin, ettei muur rotuset koirat kuulemma ihan aikusten oikeesti saa enää osallistua näihin halipernikarkeloihin. Toivottavasti ne ny kuitenkin saa käyrä mun kanssa viä mettälenkeillä. Suamen turussa on tämmösen pikkumaisen kiistan vuaks jouruttu perustaan paikallisille perneille ja niiren koirakavereille tän takia ihan täysin uus ja oma yhristys. Kyä mää sanon, jotta onko tämmöttessä mitään järkee? Kenenkähän parasta tässä ny oikeen ajetaan takaa? Tämmösen pikkusielusuuren takia häviäjiä on ainoostaan pernien ja niiren ystävien viarailuitten kohteet! Ja niitä varten koko toiminta mun käsittääkseni on yleensä olemassa!

Mää laitan tähän yhren saamani palautteen mun omien haliperniviarailujeni miälekkyyrestä. Palautteen on lähettäny Helsinkin kaupunkin sosiaaliviraston vanhusten palvelujen virikeohjaaja. Koska halipernihommat on tiätysti luattamuksellisia, mää jätän sekä kyseisen vanhusten palvelutalon että virikeohjaajan nimen mainittematta. Mää oon tossa palautteessa se rementiaryhmäkorissa viaraillu perni. Mää uskon torella vahvasti, että palautteen sisältö olis täysin samankaltanen riippumatta siitä, minkä rotunen tehtävään sopiva koira olis kyseessä.

Hei, Olemme olleet täällä XXX:n palvelutalossa oikein tyytyväisiä halibernien vierailuun. Täällä palvelutalon puolella halibernit ovat vierailleet pariin kertaan ja yläkerrassamme sijaitsevassa dementiaryhmäkoti XXX:ssa on säännöllisesti vieraillut yksi aktiivinen halibernikoira.

Koirien kohtaaminen on monelle vanhukselle todella paljon iloa tuottava asia. Niille, joilla on omia koiria aiemmin ollut, tuovat kohtaamiset paljon hyviä muistoja ja herättävät vanhukset kertomaan omista muistoistaan. Dementiayksikössämme sattuu asumaan tällä hetkellä monta koiraihmistä, joilla on itsellään koiria ollut ja olemme huomanneet, että siellä erityisesti halibernivierailulla on suuri merkitys. Vanhukset, joiden toimintakyky on heikentynyt hyvin vähäiseksi, joiden kosketus omiin muistoihin on katoavaa ja kognitiiviset kyvyt heikentyneet, saavat suuren elämyksen kohdatessaan koiran, joka kosketuksellaan, omalla tuoksullaan ja olemuksellaan tuo vanhukselle muistoja omilta menneiltä vuosiltaan. Dementian viedessä toimintakykyä, kosketus- ja hajuaisti ovat sellaisia, jotka toimivat useilla kuitenkin pitkään ja kommunikointia voidaan käydä niitä aisteja apuna käyttäen. Nimenomaan kosketus ja koiran silittely ovat olleet meidän vanhuksille tärkeitä. Vanhuksella, jonka toimintakyky on mennyt lähes kokonaan, joka istuu pyörätuolissaan ja ei pysty itse puhumaan tai liikkumaan, leviää kasvoille iloinen hymy, kun hän saa työntää kätensä pehmoisen turkin sekaan.

Koirat tuovat luottavaisuudellaan ja kiinnostuksellaan ihmisiä kohtaan kaikille asukkaille positiivista tunnetta. Ne ovat olleet odotettuja vieraita ja kokoavat vanhuksemme yhteen. Olemmekin käyneet vierailutuokioiden aikana läpi jokaisen omia koiramuistoja ja saaneet hyviä keskusteluita aikaan.

Me koemme halibernivierailut hyvänä virkistystuokiona vanhuksille, mutta lisäksi näemme niiden arvon myös niin, että vanhukset saavat kosketusta omiin muistoihinsa, saavat mahdollisuuden näyttää hellyyttään, ja olla lähellä eläintä, joka luottaa ja hyväksyy ihmiset ihan sellaisenaan.

Kiitos teille:) Ystävällisin terveisin XXX

Tampereen erkkarin ajaks mää käskin suarittavan portaan väkertään puutöitä. Jotain se saikin aikaseks. Rento Reiska ja sen kaverit ei nääs enää erellä mainituista syistä saanu käyttää eres bernikärryjään lastevvetohommissa. Näin sano perniyhristys. Niimpä sitten Suamen ensimmäisen pernin maahantuaja ja arvostettu pernikasvattaja sekä koirien ravintoöljyä markkinoiva yritys sponssas Rennolle ja sen kavereille pari tuaretta vetokärryä.

Sitä paitti Naantalin Ossillakin on ny pakasta revityt pernikärryt, mikä kyä johtuu täysin muista syistä. Ossilla on nääs hirveet vetohalut ja omasta takaa löytyy kyyrittäväks toistakytä lastellasta ynnä muut lähiympäristön tenavat päälle. Liljan kiäsitki orottaa vaan, että itte vetäjä pääsee hommiin äitiyslomansa jälkeen.

Eetun muistokeikka

Saska avusti mua taas kuljetusjärjestelyissä, ku meillä oli yhtenä viikolloppuna pääkaupunkiseurulla pari vetokeikkaa. Lauantaina oltiin perinteisillä SyysMatin markkinoilla Espoon tuamiokirkolla ja sunnuntaina Viikissä Päivä maalla-tapahtumassa. Just ennen vetokeikkoja saatiin surullinen tiato, että meirän vetotiimin kantava voima Eetu oli siirtyny koirien taivaaseen. Meillä oli Espoossa mukana pernilyhty, jossa palo kynttilä koko tapahtuman ajan Eetun muistoks. Lapset ei luannollisesti meirän surua ymmärtäny, vaan nautti pernien kyyreistä niin ku aina ennenki. Varsinkin Lumi, joka sai multa useemmatkin kyyrit ja halus testata myäs kaikkien muiren pernien vauhrin. Ja niitähän riitti, mun lisäks paikalla oli nääs Ben, meirän vilmitähti Dumbo, Halla, Usva, Jeri, Saska ja Viivi. Saska voitti vauhtinopeuskisan ylivoimaisesti, Juha sai ohjastana panna kaikkensa peliin, että ehti samaan menoon. Vivi pääsi elämänsä ensimmäiseen pernikyytiin. Isänsä, entisen lätkänpelaajan ja jääkiekkotuamarin askel kärryjen viärellä näytti jossain määrin samalta ku Tapparan taaperrus SM-liikan avauskiarroksilla. Iskä sai Dumbolta täyrellisen viiksihuallon ja Olivia sai taas pitkästä aikaa rapsutella mua oikeen kunnolla. Sunnuntainen Viikin keikka oliki mulle sitten pikkasen raskaampi ku erellisen päivän verot tuntu viä kropassa. Onneks Saska, Jeri, Halla ja Usva oli säästelly voimiaan sev verran, että hyvin me siitäkin selvittiin. Lisäks avustamassa oli Assi, joka kävi ekaa kertaa harjottelemassa vetämistä muutaman kiarroksen. Kaikkiaan me annettiin taas kyytiä viikollopun aikana lähes kolmellesaralle hymysuiselle tenavalle. Siä Viikissä mää vähän kaipasin perinteistä vuaren suurin kurpitsa-kilpailua, mutta torennäköisesti äijä sillon pari vuatta sitten oli niin ylivoimanen, ettei kukaan enää kehtaa tuara alle saran kilon painosia viljelytuatteita nähtäville.

Lumi ja Vivi

Me viäkään omin avuin mettään päästä. Neurolookit on ny tutkinu pitkään ja ennen kaikkee hartaasti iskän päätä tiatokone- ja makneettimittauksilla ynnä piirrelly aivojen sähvökäyriä. Olis vaan tullu multa kysyyn, mää olisiv voinu ilman sen sen kummempia tutkimuksia sanoo, ettei sen päästä löyry kerta kaikkiaan mitään! Löyrösten puuttumisen takia ne ei voinu sille viäkään ajolupaa myäntää. Ens kuussa kartiolookitki yrittää vuarostaan ettiä jotain vikaa. Neurolookit keksi viä semmosen juanen, että valvotetaan ekaks iskää semmoset kakskytäneljätuntia elikkä vuarokauren ja sitten taas tsuumaillaan millasta sähvökäyrää aivoista piirtyy. Mun omaan arvomaailmaani tää homma on tiätysti vaikuttanu varsin rarikaalisti. Mää en nääs ekaa kertaa elämässäni pystyny lupautuun pääkaupunkiseurun pernien puuhislenkkievvetäjäks. Pennusta pitäen oon niitä erityisen miällyttäviä hommia hoitanu joka syys- ja kevätkausi. Jos ja kun tosta suarittavan portaan hommasta ny jotain positiivisia pualia hakemalla haetaan, ni ohan noi meirän perheen pensalaskut puronnu tramaattisesti ihan minimiarvoonsa.

Ronna, vuaren 2011 kolmas vartti

Mää ja melko useet lajitoverini nautitaan kesäsin suun kautta luannon vehreyrestä erityisesti semmosesta yhrestä heinälajikkeesta, jonka nimee mää en kyä tiärä. Niitten ruahojen lisäks mää puputtelen myäs herkullisia saniaisia. Niitten syäjiä oon tavannu harvemmin. Syksyn tullen nää vihreet eineet alko pahasti ruskettuun eikä niitten maku siinä olomuarossa ollu enää lainkaan kurmee-tasoo. Mää siirryinki syksyn myätä punertuviin marjatuatteisiin. Nautin nääs muutaman viikon kestäneen see-vitamiinipitosen pihlajammarjakuurin. Erityisesti panin merkille, että hurripihlajan marjat on paljo maukkaampia ku suamalaiskansallisen kotipihlajan herelmät. Mun ereltäjäni tykkäs kuulemma myäs ruusummarjoista. Kyä mää semmosenki oon kehotuksesta maistanu, mutten kuitenkaan kelpuuttanu omien suasikkieni joukkoon.

Sieniretkellä Viltsun kanssa

Meirän mettälenkit oli erelleen linjureiren ja muitten ulkosten kuljetusten varassa. Yks viikolloppu Viltsu vanhempineen lähti meirän kanssa siäniä mettästään. Niillä oli Nunnu mukana. Nunnu on nääs semmonen mua pikkasen piänempi jorkshiren terrieri. Vauhrikkaasti me molemmat siä mettässä erettiin. Paitti Nunnu sillon ku löyty oikeen runsas suppilovahveromätäs. Se nääs alko syämään niitä. Mää oon aina luullu, että siänikoiran tehtävä ov vaan osottaa ohjaajalleen paikka mistä noukkia herkkuja koriin tai muuhun keräilyastiaan. Nunnun miälestä jokamiähenoikeus tarkotti varmaan sitä, että löytäjä saa myäs syärä siänet. Sitä mää en pysty sanoon miten kissaeläimet suhtautuu siänilöytöihin, ku Viltsulla ei ollu niitten Siiriä ja Pähkinää mukana. Eikä Lumi ja Vivi vanhempineenkaan viikon päästä ottanu Jermua ja Körmyä mukaan seuraavalla siänireissulle. Ja parempi varmaan niin, koska mun suhtautuminen kissoihin ei oo kaikkein ystävällisimmästä päästä. Sen suuntasia havaintoja on tehty meirän kotinaapuruston kissaeläinten kanssa. Näilläkin kokoonpanoilla saatiin ihan mukavat siänisaaliit.

Viltsulla taikka Lumilla mitään varsinaista harmia näillä mettäretkillä esiintyny. Viltsun piti kuitenkin jossain välissä esittää torennäkösesti isommilta ja vanhemmilta pojilta oppimiaan taitoja. Paitti sanojen tarkassa kuulemisessa, ni ennen kaikkee kuullun ymmärtämisessä liänee viä pikkasen petraamista. Viltsun useempaan kertaan vaivihkaa esittämä voimasana voneettisessa muarossa kuulu nääs: ”pittu taata!” Lumi ei varsinaisia voimasanoja mettässä tarvinnu. Vanhemmat kuitenki kerto, että jos oikeen huanosti menee, Lumi tokaisee huamattavasti lepposammin: ”voi hitsin pimpula!” Vivi ei alle vuaren ikäsenä o viä perehtyny tällasiin sanayhristelmiin.

Sieniretkellä Lumin kanssa

Viltsun ja Lumin perheitten lisäks meirän kuljetuksista hualehtivina pelastavina enkeleinä toimi myäs äiskän sisko Maari ja Saskan lauma. Saskan kanssa tehtiin ekana normaali parin kolmen suppislitran noukintareissu noihin mun tuntemiin mettiin, minkä jälkeen Saska, Juha, Sanna ja Ronja johratti meirät vähintään kissankokosin kirjaimin kirjotettavalle varsinaiselle SIäNIRETKELLE Somerniämelle. Vajaan parin tunnin kyykistelyn jälkeen ei nääs löytyny enää yhtään tyhjää ämpäriä, muavikassia saati käyttämätöntä koirankakkapussia, joihin ois voinu sulloo suppilosatoo. Ikinä en oo ollu sellasen siänipaljouren keskellä enkä eres lähimaastossa. Kotio päästyä punnittiin koko saalis, ku riittävän isoo litrammittaa ei löytyny. Tulos oli liki kolkytäneljä kiloo tuaretta siäntä. Nehän sitte jaettiin Saskan ja mun kesken. Muutama päivä ja ilta meniki rattosasti suppiksia puhristellessa, vaikka lähinaapurikki sai melko reilulla kärellä osuutensa saaliista.

DTTT:n UUTISIA 4.11.2011

Viestintäministeriön päätöksellä kaikki Dollituotteen viestintä, mukaan lukien yhtiön maanpäällinen ja –alainen sekä pintaa pitkin kulkeva tiedonvälitys niin puhelin-, antenni-, kaapeli- ynnä muissa mahdollisissa verkoissa, päiväkirjamerkinnöissä sekä virrenveisuu keskeytetään seuraavan DolliTuotteen TietoToimiston tiedoksiannon ajaksi. Dollituotteen tämänhetkisestä henkisestä tilasta raportoi Dollituotteen pääjohtaja neiti D ihan itte.

Haloo, haloo, kuuleeko Pasila, Tohloppi ja muut maanosat? Ollaanko PiiPiiSiissä korvat höröllä? Onko Reutersin uutisoijien kaukokirjoittimet terotettu? Täälä erikoiskirjeenvaihturinne Ronna ja suara lähetys Ruskeesannalta.

Yä keräili helmojaan, ku marraskuun nollakymmentäneljännen päivän ku aamu harmaantu Ruskeesannan provinsissa sumuisena, vuarenaikaan nähren erittäin lämpösenä, eikä tihkusateen mahrollisuuttakaan voinu sulkee pois. Aurinko ei pilkistelly raskaan pilviverhon takaa. Heikko etelänpualeinen tuuli hyväili leppeesti viimesiä lehtiä jo liki alastomissa puissa. Aamulenkillä mää en havainnu ilmassa usvan ja liävän sateenuhkan lisäks minkäällaista suuren urheilujuhlan tuntua, Tappara nääs nöyryytti lpaa Hakamettässä jo viime viikon perstaina. Sen sijaan kaikki mun aistimet vastaanotti viestejä tassuin kosketeltavasta orotuksesta ja henkee salpaavan piinaavasta jännityksestä. Pääjohtajan hommia vuasikausia menestyksekkäästi hoirelleena ja monet ahtaakki paikat kunnialla selvittäneenä päätin näyttää kykeneväni hallitteen tilanteen sekä tunteeni ja asetuinki aamupalan jälkeen rauhallisesti lepoasentoon sohvalle seljälleni maate. Iskä sen sijaan kiristeli jakoavaimella hampaitaan, raasto vihannesleikkurilla tukkaansa ja pureskeli viä kiristetyillä hampaillaan kynsiään. Se niilläkään keinoilla kauaa rauhallisena pysyny, vaan laitto takin päällensä ja suunnisti ulkoilmaan kohti itää lasittunu katse tiukasti lähitulevaisuuteen suunnattuna. Kusse palas, niin mää luulin, että sille oli tehty joku pahasti epäonnistunu kauneuskirurkinen operaatio. Sen suu näytti nääs jotenki sillai epäluannollisen leveeltä, ulottu melkein korviin asti. Sitten se viä suu samassa asennossa höpisi melko sekavia, jotain että kyä ny hymyilee Naantalissa aurinko ja Hankon keksin mainokseenki sitä oli kuulemma kyselty. Mää kovasti pohrin olikohan sillä alkanu viirata jossain vastaanottimessa, sehän päästeli viä nääs vähäv väliä epämääräsiä kiljahruksia, jatko sitä irvistelyään ja hoki mulle, että nysse tuli, NYSSE TULI! Mää ihmetteleen, että eikös niitä linjureita kulje tossa lähikaruilla useempia tunnissa, oon määkin niillä viime aikoina sev verran matkustellu. Se vaan touhotti, että eiku lupa, ny tuli LUPA!

Iskän hihhulointi jatku ja jatku ja se alko jopa pomotteleen mua. Sano nääs, että paas likka valmistautuen, ny lähretään! Tommosesta tytöttelystä vois ainaski julkisissa ympyröissä saara isommatki nuhteet ja torut. Siitä lähröstä tiätenkään mitään meinannu tulla, se muistanu eres minne oli laittunu avaimensa pölyttyyn. Kunne tosta keskeltä eteisen pöytää vihron löyty, niin mää ymmärsin, että se oli ulkoilukiarroksellaan käyny Peijaksessa ja ettei lisensiaattirosentit ja muut klassisen lääketiäteen neurolookimetisiinarit ollu erelleenkään löytäny kaikista tiatomakone- ja makneettiviipalointikuvaksista plus väsymättömänä ja yän yli 24h väsytettynä laarituista aivosähvökäyräpiirustuksista sen päästä eres sahajauhoja. Eikä mikään ihme, mää oon nimittäin nähny miten ne sahajauhot varisee lattialle aina kun se sahailee ja sirkkelöi noita dollituatteita. Mutta kartiolookitohtorit oli testeissään ja mittailuissaan löytäny siltä lämpivänä sykkivän syrämen, joka supistelee ja pumppaa ihan ittekseen normaalisti ilman mitään rytmivirheitä punasta nestettä verenkiartoon. Lääkintäkonklaavi totes, ettei sen henken voimista voi näin ollen antaa mitään lausuntoo, mutta keho elikkäs ruumis on kyä taas ajokunnossa.

Mää hyppäsin melkosen vauhrikkaasti tuttuun takahutlariin, pölystä ja nahtaliinista pyyhityt avaimet solahti sujuvasti lukkoon ja volvo totteli nöyrästi käynnistyskomentoja. Suhautettiin mettän reunaan parkkiin ja lährettiin tepasteleen. Iskän askel näytti melkosen kepeeltä, mutta oisippa nähny mun esittämät hyvän huumorin asteikolla vähintään hilpeeks luakiteltavat useet vormanssit. Palattiin nääs takasin normaalikuvioihin: Mettään meni! Harmaa pilvimassa oli päivän mittaan hävinny ja aurinkoki paisto pilvettömältä taivaalta kirkkaammin ku Naantalissa ikinä. Näissä riehakkaissa tunnelmissa sai siis ensi-iltaaamupäivämatineansa Valion tuhatyhrensataaseittemänkymmentä–luvun taitteessa Tampereen Peltolammin takamettissä kouluttaman siänenpoiminta-akentin numero 007, erikoisalanaan syysvalmuskat ja muut nuljaskat, pääosittama koko perheen trakikomeria: ”0309 ja Lupa ajaa”.

Runsaat kiitokset kaikille, jokka kyyritti meitä tän episoorin aikana kotio, kauppoihin, mettään ja muihin tapahtumiin. Ilman teitä ei mun ruakahualto olis toiminu, parit erinomaset näyttelyarvostelut olis jääny saamatta ja ennen kaikkee mun miälenterveys olis saattanu alkaa vahvasti horjuun ainaisten narulenkkihiiviskelyjen seurauksena.

Sturio olkaa hyvä, tähän sopisi mielestäni torella oivallisesti koko läntisen ja itäisen maailman rakastama kultaa, hopeeta ja rompsia useesti voittanu kulttimaineen omaava klassinen esitys, jota hytisten hyräillään arktisissa olosuhteissa molemmilla navoillaki: Tappara on terästä! Sen esittäminen olis varmana suuri karhunpalvelus osalle seurakuntaa.

Päätän raporttini täältä tähän tutun perinteisellä Keskiluakkakomitean julkilausumalla: ”Tarkkailkaa naapurianne ja raportoikaa poikkeavuuksista”. Hyvää päiväjjatkoo. Ronna

Korostamme, ettei sinun tämän tiedonannon vuoksi ja/tai johdosta tarvitse soittaa hätäkeskukseen. Sinun ei myöskään tarvitse hätääntyä tai panikoitua, tarvittaessa Dollituotteeen henkilökunta on valmistautunut tekemään kaiken sen puolestasi. Tiedonannon ymmärrettyäsi voit jatkaa elämääsi normaalisti.

Kyä oli meirän mettässä perinnemaisema muuttunu. Oonhan mää jo useempaan kertaan aikasemminkin kertonu, ihmetelly, hämmästelly ja äimistelly miten tonne puhtaaseen luantoon keskelle mettää sikeentyy kaikellaista roinaa. Siä on nääs ollu suurempia eriä kalanperkeitä, käytöstä poistettuja televisiioita, tiatomakoneen keskusyksikköjä ja näyttöjä, hetekoita ja muita sänkyjä, sohvia ja muita nojatualeja, kirjahyllyjä, kivettömiä kiukaita, autorrenkaita ja ruastuneita peltivanteita jne jne piänemmistä roskista ja jätteistä puhumattakaan. En kyä jaksa uskoo, että mettäntutkimuslaitoksen väki on niitä tiäteellisissä tutkimustarkotuksissa sinne mettään sijotellu. Niiren kaikkien jätteiren vaikutus luannon herkkään tasapainoon on mulle ainaki tähän asti ollu täyrellinen mysteeri. Ny mää sitten tein torella järkyttävän havainnon: Suamen mettien puusto alkaa rarikaalilla tavalla muuttua. Ei kyä o näistä uurem mallisista mettäkasvuistoista sem paremmin poltto- ku ropsipuiks. Tällä menolla näivettyy kyä koko valtakunnan mettä-, selluloosa- ja paperiteollisuus. Kykeneekö Dollituotekaan enää jatkaan valittemallaan puuntyästölinjalla? Sitä paitti puiren pituuskasvu näyttäs tän havainnon perusteella jäävän melko lyhkäseks elikkä matalaks, pikkasen reiluun pualeentoista metriin ja runkojen paksuus aika ohkaseks. Semmoselta tulevaisuus mum miälestä vaikuttaa, ku iskän kanssa tutkittiin sitä muiren jätteiren keskellä seisovaa muavikuusta.

Mää sitten kyä tiärä onko toi turkulainen jätteirenhävitysmetori yhtään sen viksumpi. Iltapäiväaviisi uutisoi nääs kuluvav vuaren lokakuun 17. päivä yhrestä turkulaisesta, joka yritti huuhtoo koko sohvakalustonsa vessasta. Piäninä palasina tiäteski, mutta kyä mää sanon, jotta hämmästyttävää ajattelumallia toiki ratkasu erustaa. Tuskin tollasta voi sattua muualla ku Suamen Turuus.

Kusse ajolupa oli sitte saatu, niin eiku viikolloppuna volvon nokka kohti pohjosta. Mää jäin kyyristä Tervakosken pysäkillä, ku äiskä ja iskä jatko Tampereelle kässymessuille. Tuliaisina niillä oli, voi hitsin pimpula sentään, kämmenen kokonen kiveniskemä volvon tuulilasissa. Mää olin päivän mittaan touhunnu Hillan kanssa ja nakerrellu Hilppiksen runsasta luuvarastoo. Maanantaina mentiin iskän kanssa Maunulaan volvon lasia paikkauttaan. Ajateltiin korjauksen ajaks mennä tuttuun koirapuistoon. Ja eiku taas oli hitsin pimpulaa runsain mitoin ilmassa, lähellä oli etten alkanu Viltsua siteeraan. Se koirapuisto oli täysin raareltu. Keskelle entistä temmellyskenttää oli raivattu liikenneväylä. Etelä- ja pohjoispääryissä oli jäljellä sellaset postimerkin kokoset airatut alueet, että jos pikkasenki kovemman vauhrin ottais, ni torennäkösyys osua aitaverkkoihin olis enemmän ku ilmeinen. Ketään kavereitakaan siä enää näkyny. Tais olla mun kohraltani viimenen visiitti sen koirapuiston raunioille. Paljon mukavia muistoja nuaruusvuasilta mulle siältä toki jäi.

Donna ja Saska

Saska päätti, että niiren perheen enerkiatalous laitetaan täysin uusiks. Siirtyvät nääs öljystä maalämpöön. Sitä varten niitten pihaan piti porata kallioon neljänneskilometrin syvynen reikä, josta se lämpö tulee. Etukäteen jo tiärettiin, että se poraushomma on paitti melkosen pölystä ni myäs erittäin melusta toimintaa. Mää pyysinki Saskan sen yhren päivän kestävän poraamisen ajaks meille. Saska viihty meillä niin mainiosti, että ku Sanna ja Ronja tuli iltasella hakeen sitä kotio, ni se moikkas kyä kotiväkensä, mutta poistu samantiän takasin omalle makuupaikalleen jatkaan uniaan. Se minkään ois halunnu lähtee, mutta emäntäväki ei antanu sen jäärä. Saska lupas kuitenki tulla meille vähän piremmäks aikaa sitte, ku niitten nykynen lämmitysjärjestelmä korvataan kokonaan uusilla pannuilla ja kattiloilla. Puhetta oli siitäki, että mää pääsen taas joulun ajaks Saskan laumaa viihryttään.

Pernien pikkujouluissa sain taas mainetta ja kunniaa. Jeri ja mut palkittiin vuaren ahkerimpina vetoperneinä. Taas mun on pakko tässä yhteyressä kysästä ja urella sen palkkion perään. Riploomi on kyä tosi upee, mutta palkintoon liitty myäs Vatserin suklaarasia. Arvaa vaan sainko mää eres maistaa niitäkään konvehteja. Kyä en saanu! Niiv vaan uppos muiren loppasuiren kitoihin nekin makupalat!

Ei se sota siitä suklaansyännistä tietenkään alkanu. Iham muut tahot oli taas päättäny hyäkätä ja pualustaa asemiaan mun mettälenkkimaastoissani. Mää toimin enempi rauhanomasesti sotilastarkkailijana kaartin Pataljoonan sotaharjotuksissa. Molempien osapualten komentokeskukset tuli tarkastettua, varsinaisten rintamalinjojen paukkeeseen mää en viittiny lähtee tutustuun. Niimpä mää en sitten viikon sotatoimien jälkeen pysty ihav varmasti sanoon, kumpi tän rähinän voitti: siniset vai keltaset. Mutta se ov vakta, että siniset pajamajat päivysti sotatoimialueella viä muutaman päivän rauhanteon jälkeenki. Kai ne sitte oli voittajia.

Masineryn (Machinery, suom.huom) väki oli päättäny järjestää henkilökunnan ja asiakkaitten lapsille joulujuhlan. Kaikennäköstä lelua, leikkiä, taikuria ja tarjoilua kuulu sisätilojen ohjelmistoon. Ulkotiloissa häärittiin me vetopernit. Tosin vetokiarroksien kokonaismäärä jäi melkosen vähäseks, sillä kylmää vettä tuli taivaan täyreltä ja viä kaikel lisäks tuulem mukana vaakatasossa. Ei siinä nuarempi juhlakansa upeissa koltuissaan ja mekoissaan juurikaan kyytiin uskaltautunu. Määkin käväsin sateen takia välillä sisätiloissa haliperneilemässä. Empä muista että ikinä olis oltu samallaisissa sääolosuhteissa vetokeikalla.

Lasten Joulujuhla

Ku toi kuljetuspuali toimi taas normaalisti, ni mää aktivoin taas mun vakituisten kohteiren haliperniviarailut. Oulunkylän kuntoutussairaalassa ja Metsonkorissa riamu oli ylimmillään, ku mää pääsin taas moikkaan vanhoja ja uusiaki tuttavuuksia. Kehuvat, että kyä mua oli orotettuki. Hyvä miäli jäi taas kaikille osapualille molemmissa kohteissa.

Pikkasen ennen joulua henkilökunta pakkas taas omat matka-askinsa ja mun evääni. Mää lährin viihryttään Saskaa siks aikaa ku hualtovääpeli ja suarittava porras suuntas toiselle pualen maapalloo. Ikäväkseni mun täytyy toreta, että Saskan joukkue oli suarittanu, kenties erellisvuaresta viisastuneena, joulusiivouksen jo ennen mun saapumistani. Sitä paitti vettä sato koko ajan ku saavista kaataen, niin ettei me päästy eres kunnolla pihalla telmiin. Siinä sen pualeen valittamista ollu, kyä mää nautin sisätiloissaki Saskan lauman perhepäivähoirosta. Uskaltasin väittää, että paremmat ja lokosammat oltavat mulla oli ku konsaan missään Honkkarin hotellissa.

Viktoriat

Suunnilleen viikon henkilökunta oli liasussa ja toi mulle tuliaisiks uuren jäsenen henkilökohtasten avustajieni tiimiin. Sellasen pikkasen hauvelin, joka kahren pariston voimalla köpötteli tossa lattialla ja päästeli haukkumista muistuttavia ääniä. Sen nimi oli Viktoria, ku se oli hankittu Honkonkin Viktoria Piikiltä. Mää kauaa mokomaa rähisijää kattellu. Komensin sitä, että ”paikka!” ja ”hiljaa!”. Se mitään totellu. Mää sitä pikkasen siitä syystä kurmuutin. Purasin sillai hellästi kuupasta. Se viäkään uskonu. Mun täyty ottaa vähän järeemmät aseet käyttöön. Ei kai se vaan luullu tulleensa tänne komenteleen? Mää sitä pari tuntia koulutin, paristot kyä poistettiin jo ekan vartin jälkeen, minkä jälkeen se muutti nimensä. Nykysin sen nimi on Raato. Osa mun henkilökohtasista avustajistani kokoontu tohon lattialle säälitteleen ja siunaileen Raaron kohtaloo. Täj jälkeen ne varmaan ymmärtää miten hellästi mää loppujen lopuks oon niitä kohrellu. Piäniä ruhjeita, ompelua vaativia avohaavoja ja muita korjaustoimenpiteitä ne on ittekukin tiätysti vaatinu. Kukaan ei oo kuitenkaan ennen ruvennu saati alkanu mulle haukkuun taikka uhitteleen. Varmaan pysyy loppuporukka ruarussa tästä eteenki päin.

Iskän kanssa ku päästiin taas mettään se ihmetteli miks puiren oksat kasvaa suaraan maasta eikä puiren runkosta. Useempiki kuusi ja mänty lepäili vaaka-asennossa. Parhaimmillaan jopa liki kymmenen yksilön konkeloissa. Mää iskää invormoin, että niitten reissun aikana Suamessa oli viaraillu Tapani Myrsky. Se oli riahunu ihan tosissaan ja saanu aikaseks huamattavaa tuhoo ja hävitystä ynnä sähkövirran katkeemisia ympäri maata. Vahinkojen mittaluakka oli tiätysti kauheen suuri, mutta jos tän Myrskyn Tapanin riahumisesta oikeen hakemalla hakee jotain positiivista, ni kaatuneiren puiren kantojen maanruhjeisista kuapista saattaa ens keväänä löytää erinomasen korvasiänisaaliin.

Ronna, loppuvuasi 2011

Uusivuosi 2012

kuva Miia Toivonen, teksti isoäirit

Niinku kuvasta näkyy, ni em mää kaikkia piänempiäni kohtele samalla tavalla ku Raatoo. Tossakin mää yritän kaikin hurmauskeinoin saara Riskoo telmiin mun kanssa. Vuarenvaihre meni kiitos kysymästä aika lepposasti. Raketit tiätysti paukahteli pitkin iltaa ja yätä ulkotiloissa, missä mää olin iltalenkkeilly jo hyvissä ajoin. Luupaarin avausaikataulu oli normaalista poiketen vasta ehtoolla ja määhän keskityinki uurenvuarenaattoiltana enempi nakerteluun ja rouskutteluun.

Muutenkin uus vuas alko suurin piirtein vanhoilla kujeilla. Kykenin ja pystyin taas ilmottautuun sennenkoirien parille kevään puuhislenkille kartturiks, vakituisten halipernipaikkojen vuaren alun käynnit oli puukattu ja vetohommiaki oli jo kevään korvalle tiarossa. Aikalailla normitoiminnan piikkiin mää laittasin senkin, että äiskä alko heti vuaren alussa taivasteleen, että ”joko ny taas”. Ei se ny tällä kertaa ihan aiheetta voivotellu. Se Myrskyn Tapani, mettäntutkimuslaitoksen metsurit tai joku muu mettässä kulkija oli torennäkösesti jättäny jälkeensä vehnää sisältävät eväänsä. Mulle se aiheutti voimakkaita päänpuristuksia korvien kutituksen muarossa. Eihän siinä taas muu auttanu ku hakee eläintohtorilta ropit sisäkorvan tulehruksen hoitoon.

Mää oikeen ymmärtäny minkä takia se tohtori ronkki samalla käynnillä mun hampaitaniki. Selitys löyty syyskuulta, äiskä oli nääs erkkarissa kuunnellu kehän lairalla saksalaistuomarin selontekoo mun ominaisuuksistani ja kuullu puhuttavan musta ja karieksesta samassa lauseessa. Mun hampaitten kolot on ny tutkittu, eikä karieksesta eli hampaissani olevista rei’istä o minkäällaista näyttöö. Kariesvapaasta hammaskalustosta mulla on ny oikeen eläinlääketiäteen lisenssiaatin kirjallinen toristus. Kaikissa mun isoissa raateluhampaissa on kyä kulumia, jokka on korvautunu mustalla hammasluulla, jota kutsutaan myäs tertiäärihammasluuks, joka on kovaa. Pulpayhteyttä ei oo eli se ei mua vaivaa höläsen pöläyksen vertaa eikä hampaissa o reikiä. Että tämmösen totuuren voi kertoo sille saksalaistuamarille, joka mun hammaskalustoni erkkarissa tutki.

Tammikuun alkupualella pitkään ja keskeytyksettä jatkunu vesisare muuttu kiinteempään olomuatoonsa. Maailmasta tuli kertaheitolla paljov valkosempi. Seurauksena oli tiätysti latujen ajaminen mun tutuille lenkkipoluilleni. Lisäks Vantaan kaupunkin kunnallistekniikkaa rakennettiin voimakkaasti Ilolaan mun ulkoilumaastoihini. Oltiin nääs pikkasen aikaa pallo hukassa, että missä noissa lähimmissä mettissä oikeen pääsee sujuvasti liikkuun. Löyrettiin kuitenki uus reipas reitti siältä Ilolan mettistä. Talvella pakkaskeleillä sitä voi kyä nääs köpötellä, mutta kesäsin se sama seutu on pelkkää upottavaa suata, jonne ei juurikaan o asiaa.

Ku se lumisare sitten alko, niin sitähän tulikin taas reilumman pualeisesti. Meillähän lunta piisas runsaammin ku Suamen Lapissa. Se Saskaa ja mua mitenkään haitannu, päivvastoin. Saskan kotona alettiin nääs tehrä sitä remonttia oikeen isolla moukarilla niin, ettei lämpöö saati vettä tullu tupaan reiluun pualeentoista viikkoon. Saskan kanssa kirmailtiin päivittäin pitkin lumisia mettiä ja nautittiin elämästä. Ja ny on toristettu sekin ettei me pernit kyä tyätä pelätä. Ku iskä, äiskä tai kuka tahansa taloyhtiöv väestä teki liki kolmessa vuarossa pihalla lumitöitä, ni me pystyttiin seuraan yhtään häkeltymättä ja ihar rennon rauhallisesti kunkin kolaajan hommia ja tiätysti juuri parhaimmalla kolausreitillä. Sev verran lumityäläisiä autettiin, että juamakuppi säily koko talven lumisen ajan lähes koskemattomana. Piänennettiin kinoksia syämällä päivittäiset nesteannoksemme hiukan kiinteemmässä muarossa.

Sitä Saskan keralla riamullista mettässä riehumista kesti kuiteski vaan muutama päivä. Sitten Saskan oikeeseen korvalehteen muarostu kanammunan kokonen patti, jonka eläinlääketiäteen rosentti riaknosoi verikorvaks. No se korva piti sitte leikata, jotta veri- ja nestekertymä saatiin poistetuks. Tikkejä siihen jouruttiin laittaan runsaasti ja paljo. Korva käärittiin päämmyätäseen pakettiin ja Saskalle määrättiin kaulurin käyttöö siihen asti ku tikit kolmen viikon päästä poistettais. Rosentti kiälsi Saskalta viä korvien ravistamisenki, mikä suaraan sanottuna oli melko mahroton rasti pernille, jonka korvaa tikit suunnattomasti kutitti. Rosentti totes lopuks, ettei tämmösen korvan voimakkaan turvotuksen eli verikorvan syntysyytä oikeen varmasti tiäretä. Mää sitten tiärä oliko Juhalla tästä Saskan vammasta liäviä kuullun ymmärtämisen vaikeuksia. Se nääs ymmärsi, että Saskalla on korva verillä ja ajatteli heti, että vammat on tullu Saskan pualustaessa mun koskemattomuuttani jotain päällekäyvää ja itteensä tyrkyttävää toista urosta vastaan. Se on kyä tosi kaukana totuuresta, koska Saska ennen tätä onnettomuutta ei välittäny tän kylän uroksista piiruv vertaa. Mutta kaikki iltalenkeillä tavatut nartut rotuun, kokoon, uskontoon ja sukupualeen kattomatta kiinnosti Saskaa huamattavasti enemmän kum mää, mitä mää kyä hiukkasen ihmettelen. Loppuaika Saskan viarailusta meniki sitten korvaa parannellessa. Määkin ymmärsin, ettei toipilasta saa häiritä ja kuljeskelin täällä kotona enimmäkseen seinävviäriä pitkin. Eikä Saskan 7v-synttäreistäkään mitään riamujuhlaa syntyny. Ei meinaan piirileikit tai muut kansantanhut onnistu kovinkaan helposti melkosen suuri kuuppa kaulaan ripustettuna. Sev verran toimintaa Saska kuitenki toipilasaikanaan järjesti, että kolmessa viikossa tuhoutu säpäleiks kuuppa per viikko tahtia kolme kauluria.

Saska tiätysti toipilaana päässy alkuvuaren vetokeikoillekaan. Perinteinen Kallion kirkon yhteisvastuukeräyksen vetokeikka jouruttiin peruuttaan, ku lämpötila varjossa oli semmoset liki neljännessata astetta. Se meitä pernejä olis ehkä niinkään haitannu, mutta verettäviä lapsukaisia olis torennäkösesti ollu aika hintsusti. Sitä paitti vetokoiristaki vaan Dumbo ja mää oltais oltu valmiita uhmaan pakkasherraa. Alkuvuanna sato nääs joko enemmän ku runsaasti lunta tai sitten poutapäivinä lämpötila putos reilusti alle pakastelämpötilan.

Klaukkalan alpakkatilan vetokeikalla lumi- ja lämpötilaolosuhteet osu kohralleen ja lapset sai taas nauttia ilosten pernien kyyreistä. Mää tunsin miälenkiintoo tehrä tuttavuutta niihin alpakoihinki, mutta paikallinen henkilöstö suasitteli mua pitään kohtuullista etäisyyttä, koska lähietäisyyrellä ne alpakat vois airasta hualimatta olla melko arvaamattomia. Pihlajamäen päiväkerhon järjestämässä tapahtumassa sääolosuhteet oli hiukan erilaiset: lumisaretta kahrenkymmenen sekunttimetrin tuulessa ja tuiskussa. Reippaita verettäviä riitti silti koko meirän parituntisen vetokeikan ajaks. Maaliskuun alussa oltiin pualestaan aurinkoisessa kelissä Mellunmäen leijonien perinteisessä hyväntekeväisyystilaisuuressa. Paikallinen hualtoyhtiö oli jalankulkijoiren kannalta hoitanu hommansa kiitettävästi. Meirän vakituisella vetopaikalla oli nääs vaan suht koht paljasta runsaasti hiakotettua asvalttia. Siinä millään kelkoilla tai pulkilla pystyny vetään. Me kun oltiin erellisvuasien kokemusten perusteella varauruttu kaluston pualesta lumiolosuhteisiin. Niinpä ainoo paikka missä lunta oli hualtotoimenpiteiren jälkeen jäljellä oli kävelytie, jota käytti myäs tilaisuuteen osallistunu heppa rattaineen. Siinä mitään, verettiin sitten lapsosia osam matkaa vuarotahtiin sen humman kanssa.

Mellunmäki

Iskän lasten vaarin mittariin tuli 94 vuatta. Iskä ja äiskä lähti Tampereelle juhliin. Mää menin juhlien ajaks täyshoitoon Saskalle. Oltiin sitten Juhan kanssa mettässä lenkillä, ku vastaan tuli yks urosnoutaja. Juha ajatteli, että kyä ny Saska ilmasee tunteensa mua kohtaan ja kehottaa sitä urosnoutajaa kerään kamppeensa suht koht nopeesti ja poistuun kiivaasti takavasemmalle. Mitä viälä! Hyvä ettei Saska sen kanssa kaveeraan alkanu ja ruvennu. Mun täyty sitten loppujen lopuks ihan itte ilmottaa aika voimallisesti, että mää oon ny Saskan likkakaveri ja sen kanssa yhressä lenkillä eikä tässä useempia uroksia tarvita, kyä jämpti on näin!

Saskan kotiväki lähti sitten viikoks Lappiin mutkamäkeen. Tällä kertaa ei onneks sattunu kellekään mitään terveyrellisiä komplikaatioita. Saskallakaan ollu näköjään mitään hampaankolossa erelliseltä viarailulta, hyvin se asettu taloks ja pesi taas välttömästi mun korvani. Iskä mulle muutaman kerran siinä viikon aikana huamautteli, että täyttyyköhän tossa ny hyväkskäytön tunnusmerkistö, ku mää aika useesti ja toistuvasti parkkeerasin istuun Saskan eteen ja tyänsin korvani sen pestäväks. Ja jos se ei heti ymmärtäny mitä mää tarkotin, ni mää tehostin toivettani aluks liävällä tassun ojennuksella päin sen kuanoo. Jos sekään keimailu ei viä toiminu, mää tehostin pikkasen läpsäyksen voimakkuutta. Kyä Saskakin jo siitä ymmärsi, että kyseessä on semmonen tilanne, jossa se joko nualee mun korvat taikka itkee ja nualee.

Vuatuiset mun kotikennelini Tseta-päivät pirettiin taas Janakkalan mettämiästen majalla. Ilman suhteellinen kosteus maaliskuun lopulla oli melkosen korkeella. Hauskan päivän ohjelmasta mulle jäi kosteista olosuhteista hualimatta päällimmäisenä miäleen temppurata, joka koostu kunkin koirakon ohjaajan ja pernin yhteisistä taironnäytteistä. Leikkimiälisessä kisassa mää äiskän kanssa pärjäsin kisan ja koko tapahtuman vanhimpana osallistujana mallikkaasti. Hopee ei o häpee, sanoo nääs vanha kansa.

Toisen vanhan vepsäläisen sanonnan mää sen sijaan kyseenalaistan torella voimakkaasti. Nääs nääs ja nimittäin. Ekana mää löysin taas mettästä ihan itte jonkun hylkäämän vanhan tennispallon ja toin sen iskälle näytille. Se tutki sitä jonkin aikaa ja totes mulle, että se on muka rikkinäinen, muutenki suaraan sanottuna jokseenkin saastanen ynnä homeessa. Sitten iskä heitti sen mun löytämän aikojen alussa torennäkösesti keltasen pallon hylätyn teollisuusalueen parimetrisen peltiairan taakse. Millä ihmeellä mää sen muka pystysin siältä airan takaa noutaan, kysyv vaan? Mää sitten päivystin siinä airan viäressä melko pitkään, josko joku tuntematon hyväntekijä palauttas mun löytöni takasin. Kyä ei palauttanu. Iskä pitkään selitti mulle, että siitä pallosta ois pahimmassa tapauksessa voinu saara vaikka minkälaisia pasilleja ja muita tartuntoja. Oliko sillä siltikään oikeutta kohrella mun löyröstäni tolla tavalla? Kulu pari kolme viikkoo ku mää tein taas mettästä löyrön. Tulin ylpeenä iskälle esittään veristä kauriin jalkaa. Eikö tää taas ryävänny multa senkin aarteen ja ripusti sen mahrollisimman korkeelle oksanhankaan. Mulla ku ei noita puuhun kiipeemistaikoja oo, ni sinne sekin aarre jäi. Niin, se vepsäläinen sanonta johon mää en enää oikeen jaksa uskoo: ”löytäjä saa pitää”. Kyä ei näköjään saa.

Mää sitten tiärä koskeeko toi sanonta pelkästään meitä nelijalkasia. Pikkasen ennen vappua nääs äiskä havaitti mettälenkillä pari rikottua kaljapulloo. Iskän kanssa ne ekana hätisti mut pois löyrösalueelta ja keräs lasinsirpaleet tosi tarkasti talteen. Samalla lailla ne keräs visusti talteen isoimmat löytämänsä korvasiänilöyrökset ja jupisi sen suuntasta, että kaverille ei jätetä.

Viime syksyn iskälle lääkärim määräämän ajokiallon jälkeen mää aktivoiruin uurelleen pernilenkkien vetäjänä ja osallistujana. Maaliskuussa tepasteltiin Mätäkivennummella torella kapeita polkuja keskellä lumista mutta aurinkoista maisemaa. Yhteislenkeille on talven ja alkukevään mittaan saatu houkuteltua paitti uusia perniosallistujia niim myäs muita sennenkoiria: appentselleja ja entlepuhheja. Isoja sveittinpaimenkoiria ei oo sitten Elmon ja Pimun jälkeen juurikaan lenkeillä näkyny. Yhteislenkit meinaski jo jossain vaiheessa kutistua vaan saman piänen piirin tapahtumiks. Hianoo, että on saatu aktivoitua toimintaan mukaan uutta tuaretta verta. Osallistujien mukaan nääs komee aurinkonpaisteinen keli ja ilosina vapaana kirmaavat koirat, luavat upeet erellytykset kaikille osapualille viättää torellista laatuaikaa. Varta vasten tilatussa aurinkoisessa säässä lumien jo pääosin sulettua köpöteltiin myäs pikku-Donnan lenkillä Espoon Pakankylässä. Ja sillä lenkillä huhtikuun loppupualella talvi mun osaltani virallisesti päätty. Siinä pellon viäressä oli ojaa taikka puroo suurempi piäni joki. Ekana sinne pulahti pikku-Donna, joten mää ajattelin etten kyä jää kaimaani huanommaks ja jätin talviturkkini Espooseen. Muut osallistujat ei näihin kokovartalokastajaisiin viä siinä vaiheessa kevättä uskaltautunu. Yhteislenkkien laatuaika jatku seuraavaks vapun aatonaattona aurinkoisen lämpösessä kevätsäässsä mun ohjastamallani Mätäkivenmäen köpöttelyllä. Saskakin pääsi lenkille mukaan, ku sen oma henkilökunta oli Tampereella nauttimassa paikallisesta kulttuuritarjonnasta, johon luannollisesti kuuluu myäs runsaasti mustaa makkaraa.

Bernilenkki

Siä tävvuatisilla tseta-päivillä oli ohjelmassa myäs kaksjalkasten sanonnoista ja sananlaskuista esittämät pantomiimit, joista muitten osallistujien piti arvata kyseisen kansanviisauren sisältö. Iskän sanattomat näyttelijänlahjat torettiin melko mitättömiks. Kukaan ei nääs sen pitkällisistä yriryksistä hualimatta tajunnu sen esittavän pääosaa näytelmässä: ”seura tekee kaltaisekseen”. Saska pualestaan näytti Mätiksen lenkillä mitä tää sanonta oikeen merkitsee. Määhän olin luvannu jo lenkki-invormaatiossa esitellä kavereille kaikki mahrolliset kuraojat ja muut lutakot. Isompia veistöjä ei sen lenkin varrelle osunukkaan. No, osallistujat nouratti mun esimerkkiä ja pulas riamukkaasti niissä lammikoissa. Ja Saska, joka ei tunnetusti kuuna kullan valkiana suastu kasteleen ku korkeintaan varpaansa, huomas yhtäkkiä suureks hämmästykseen seisovansa pualeen selkään ulottuvassa vesielementissä. Saskan ilme oli torella hämmentyny, ku se tajus tilanteen ja alko miettiin, että mitä ihmettä mää täällä oikeen teen?

Kyä mua kuitenkin pikkasen harmitti. Ku mää tuan hyvää hyvyyttäni poikaystäni mukaan yhteislenkille, ni eikö tää kasanoova rupee heti piirittään jotain nuarempaa narttua. Ohan Saska tiätysti sev verran kentlemanni, että se anto tän tuareen ihastuksensa kirmailla välillä rauhassa ihan omia polkujaanki, mutta kyä Saska olis voinu osottaa kiinnostusta muakin kohtaan eikä pelkästään lirttailla Vikken (Vicke, kennelnimenään Viktoria) kanssa. Onneks Saska sai kuitenkin nauttia hemasevasta pernineitiseurasta, koska vapunaattona sillä torettiin tällä kertaa vasemmassa korvalehdessä verihyytymä. Saskalle nää kaikki karnevaalit taitaa olla tosi epäonnista aikaa. Ensin sen synttäreiden aikana vaivas oikee korva ja ny just vapuks sattu tää vasemman verikorvan tapaus. Ja taas Saska joutuu kulkeen muaviämpäri päässä useemman viikon ennenku se leikattu korva paranee.

Mulla on ollu tässä alkuvuanna hallinnoitavana niin monta Dollituatteen rojektia, että tää lähihistorian päivittely on ennakoirusta vuasikvarttaalista venähtäny jopa kolmannekseen. Niinku kaikki torennäkösesti tiätää, ni Helsinki on valittu tän vuaren muatoilun pääkaupunkiks (world design capital Helsinki 2012) ja tässä tapauksessa Helsinki käsittää ittensä lisäks myäs muun muassa Vantaan. Muatoiluhan tarkottaa esineen muaron ja käytettävyyren suunnittelua. Tottakai munkin oli ehrottomasti pakko antaa oma panokseni käsityämuatoilun käyttöesineiren saralla. Vaikka tää mun keksintöni on alunperin täysin mun omasta päästäni, ni valmis tuate on mallinnettu jonkun mulle tuntemattoman urospernin päästä. Ja tässä se on: likimain tuuman paksunen tarjoilualusta/leikkuulauta joko kirsikasta tai koivusta tyästettynä ynnä tiätysti elintarvikkeille sopivalla öljyllä pintakäsiteltynä.

Berni tarjotin

Kaikkien mun ireoimien puumuatoilujen seurauksena suarittavalla portaalla oli mitä erilaisimpia puukappaleita pitkin kämppää. Hualtovääpelillä alko huamattavasti pinna kiristyä kaikkien puupalasten keskellä. Mun oli loppujen lopuks vihellettävä peli poikki ja tarjottava ratkasuks SUURTA ORKANISAATIOUURISTUSTA. Mää ehrotin, että vaikka palikoiren määrä ei asuinpinta-alassa kovinkaan paljon vähenis, ni jokaselle keskeneräselle kapulalle määritellään jatkossa sen yksselitteinen myähempi käyttötarkotus, jotta suarittava porras pystyy perusteleen hualtojoukoille aihion tarpeellisuuren. Hualtovääpeli hyväksy tän ratkasun hurraten sej jälkeen, ku mää suasittelin, että koko henkilökunta saa orkanisaatiouuristuksessa ihan itte määrittelemänsä rosentuaalisen palkankorotuksen. Euromääräsistä korotuksista mää en eres suastunu keskusteleen. Jos nääs olemattomaan tunti-, urakka- taikka kuukausipalkkaan lisätään mitem monta rosenttia tahansa, ni Dollituatteen olemattomat kassavarannot riittää kyllä mainiosti näihin korotuksiin. Sopimusneuvotteluissa mää väänsin pitkään tassua henkilökunnan vaatimista etenemismahrollisuuksista Dollituatteen hiararkiassa. Vihroin mää sitten annoin periks. äiskä saa jatkossa halutessaan nimitellä itteään hualtoylivääpeliks tai vaikka -sotilasmestariks, jos se tuntuu paremmalta. Iskän mää annan käyttää tästä lähtien titteliä ylin suarittava porras, sillon se nääs varmaan tuntee tyytyväisenä olevansa uransa korkeimmalla tasolla.

Tää SUURI ORKANISAATIOUURISTUS näkyy tän vuaren aikana myäs Dollituatteen sivustolla. Kaikki dollituatteet ryhmitellään uurestaan niitten käyttötarkotuksen mukaan ja kerätään omiin tuateryhmiinsä. Ensimmäisenä omiin lokeroihinsa sijotellaan mulle kaikista tärkeimpien tuateryhmien erustajat. Nää osiot on tiätysti ja itseoikeutetusti mulle tärkeimmät ja rakkaimmat toiminnot: LIIKUNTAVIRASTO ja KEITTIöKOMPPANIA. Sivuston uuristus etenee vähitellen tän vuaren kuluessa ja myäs uusia dollituotteita putkahtelee näkyviin tuota pikaa. Tässä heti ensimmäinen maistianen.

Sennenlyhdyt

Ronna, tammikuu – huhtikuu 2012

No ei toi uutuustuote varmaan ihan täysin tosta kuvasta viä auennu. Kyseessä on kuitenki uus aluevaltaus, ku perinteisten pernilyhtyjen rinnalle on ny markkinoren kysynnän vuaks tehty kynttilälyhryt kaikista Sennenroruista. Jotain yrityksiä vastaavista tuatteista on matkav varrella testattu, mutta vasta ny yhtä vaille viirentoista vuaren kuluttua ensimmäisestä pernilyhrystä appentsellien, entlepuhhien ja isosveitsinpaimenkoirien kuvittamat lyhryt pääsi varsinaiselle tuatantolinjalle. Mutta niinhän se on, ettei hosumalla juurikaan priimatavaraa synny ja parempi myähään, jos sillonkaa.

Tän keksinnön jälkeen mää kehotin henkilökuntaa panostaan meirän puutarhasektoriin. Ku Saska teetätti omilla hualtojoukoillaan sen maalämpöremontin, ni mää aloin kans ajatella noita ekolookisia enerkiaratkasuja. Pääryin tuulivoimaan. Sen takia tua meirän itäisessä jaappanilaistyylisessä puutarhassa nököttää ny tuare tuulimylly. Sitä ei o ihav viä kytketty paikalliseen saati valtakunnalliseen sähvöverkkoon mutta kytkentöjen jälkeen mää oon nääs päättäny myyrä kaikki ylimääräset kilo-, meka ja kikawatit markkinahintaan vaikka Vortumille taikka Vattenvallille.

Samaan syssyyn hualtovääpeli alko vinkuun itelleen kasvihuanetta, jossa se vois ekolookisesti ja luannonmukasesti viljellä ja tuattaa lähiruakaa alle viiren metrin etäisyyrellä keittiöstä. Muut yrtit ja vihannekset kukoistaa lämpimän kosteessa tilassa viäläkin. Mutta iskän istuttaman muutaman siämenperunan seurauksista pitäis varmaan hakee EU:lta jonkinasteisia tukiaisia muttei siis missään nimessä Tukiaista. Nimittäin ne varhaispotaatit kasvatti vaaritun kahren kuukauren aikana komeeta ja korkeeta vartta. Jännitys nousi potensseihin ku ruvettiin korjaan satoo. Tuloksena oli muutama pikkasen hernettä isompi mukula. Että eikö tästä ny pitäis maavviljelijän jotain korvauksia kaikesta hellästä hualenpirosta ja runsaasta kastelusta saara.

Mää pirän heinäkuun ajan lomaa haliperni hommista. Kevään ja alkukesän viarailut Metsonkorissa synnytti piäntä kirjeevvaihtoo. Eppa (Ebba, toim. huom.) nääs tiätää, ettei mulle saa viarailuilla antaa mitään vehnäpitosia makupaloja. Sen takia Eppa varmaan antokin mulle kirjekuaren, jonka päälle vastaanottajaks oli kirjotettu: ”Donnalle käpälään”. Kirjeen sisältä mää löysin viästin, jossa Eppa toivotti mulle herkkuhetkiä viiren euron setelin voimin. Mää nautin suunnattomasti niillä viirellä eurolla hankkimistani yrinluista.

Seuraavalla kerralla mää vein tiätysti Eppalle kiitoskirjeen, joka sisälsi mun oman kuvani. Kesäkuussa Metsonkorissa pirettiin Olympialaiset, lajeina mm. muavikeihäänheitto, rollaattori-/pyärätualipujottelu, hulahulavanteen pujotus vartalon ympäri ja tennispallojen tarkkuusheitto. Mää toimin itteoikeutettuna kisamaskottina. Koska suunnilleen kaikki osallistujat rapsutteli ja silitteli mua, ei mun rapsutteluista saanu yhtään lisäpistettä kisasuaritukseen.

Ei mun turkkini mitenkään takussa taikka muuten hualtoo vailla ollu, mutta Eppa pahotteli ettei sillä kauniissa kesäsessä ulkoilmassa ollu kampaa taikka harjaa mukana. Sen takia Eppa vaati, että seuraavalla elokuun viarailulla mulla pitää olla ehrottomasti oma harjani mukana. Mää tairan päästä taikka sitten joutua sillon Eppan kauneussalonkiin.

Mun viimenen halikeikka ennen lomia oli 4H-kerhon koirapäiväleirillä Paulikin huvilalla. Se oliki varsinainen Halikeikka isolla Hoolla. Leirille osallistu nääs parikymmentä peruskoulun eka- ja tokaluakkalaista, joista neljäsosa kerrallaan oli kiatoutunu mun vartaloni ja kaulan ympärille tiukaan halaukseen loppujen kuvatessa tilannetta kännykkäkameroillaan. Onneks isosveitsinpaimenkoira Tare oli mukana jakamassa innokkairen halaajien aktiivisuutta. Niin oli kuulkaa lämminhenkinen tilaisuus, että mää päätin sen session jälkeen käyrä vilvottelemassa viäreisen Rajasaaren meriveressä.

Juhannuksen tianoilla mää jäin ulos puutarhatiloihin, ku hualtohenkilökunta lähti hakeen eväitä kaupasta. Kämpän takaovi oli jätetty auki, josko mun pitäis päästä vilvotteleen suhteellisen kuumasta ulkoilmasta. Em menny. Henkilökunnan palatessa hankintamatkalta makoilin itäisen puutarhan pohjoispääryn portinpiälessä. Iskä avas mulle portin, että mää pääsin suarittaan perinteiset tervetulotoimenpiteet ja nuuskiin kauppasaalista. Yhtäkkiä mää tajusin, että ny ei kaikki menny kaikkien taiteen sääntöjen ja rotokollien mukasesti. Pinkasin sen minkä käpälöistäni pääsin portista takasin puutarhan pualelle, sieltä erelleen avonaisen takaoven kautta sisätilojen läpi raapiin etuovee. Emmää ny sanois itteeni mitenkään urautuneeks, mutta aina ennen joka ikinen kerta mää oon vastaanottanu ton kauppavaltuuskunnan etuoven kautta.

Käytiin siinä sitten normaalit metsälenkit ja siältä palattua mun sisäinen viikkokalenterini kerto, että tänään on luupaaripäivä. Aurinko porotteli viä melko kuumasti mun tavalliselle luuneinehtimispaikalle ja siks henkilökunta masensi luunsyäntialustana toimivan viltin etupihan varjoisaan ansikkapeltoon, jossa mää oon tottunu viileessä viättään päivän kuumimmat hetket. Ehäm mää ennen ollu koskaan enkä ikinä aikasemmin nauttinu luupaarin antimia ansikkapellossa. Enkä nauttinu nykkään. Mää nääs ehrottomasti vaarin, että luunsyäntijärjestelyt otetaan uurelleenharkintaan ja palautetaan entisille sijoilleen ennenkun mää suastuin eres maistaan omaa herkkuani. Ja niinhän sitten tehtiinki. Että määkö muka kaavoihini kankistunu? Tuskin ny ainakaan muuten kankistunu, sev verran vauhtia on nääs ainakin noissa Saskan ja mun tapaamisissani.

Donna ja Saska

Eipä o juuri mun nenääni paljonkaan tarvinnu käyttää tän kesän kanttarelien metsästyksessä. Iskä ja äiskä on nääs suarastaan kompastellu mettässä keltavahveroesiintymiin. Mää oonki siä mettässä keskittyny omien kesäsalaattieni syäntiin. Mun kesävihanneksiini kuuluu vanhastaan tiätysti tuare ruaho ja saniaiset. Tänä suvena mää oon lisänny omaan kesäsalaattiini myäs villivarelmien lehvästöt. Johtuu ehkä siitä, että kotipuutarhan varelmaviljelykset ov vaihrettu papuihin ja villiviineihin.

Alkukesästä mää osallistuin taas Kaartin pataljoonan sotaharjotuksiin noissa Mettäntutkimuslaitoksen mettissä. Ilmeisesti mää oon ollu niissä sotahommissa aktiivisesti jo niin monta vuatta, että mulle luavutettiin Lammilla semmonen Suamen Armeijan vaaleenpunanen SA-ruusuke. Vitsi, vitsi. Se ruusuke tarkottaa tiätysti mun tän vuaren ekassa näyttelyssä saamaani Sertin Arvoinen-ruusuketta. Ruattin Ookke kehu mun hyviä ominaisuuksiani ja kotio tuamisina oliki semmosia meriittejä ku VAL ERI 3 SA ja sel lisäks neljäsosana kasvattajaryhmää mää esiinnyin BIS 1:n arvosesti. Täytyy sanoo, ettei huano saavutus siitä näyttelystä.

Lährettiin sitten oikeen kahrella autolla mettän reunaan. Tarkotus oli että äiskä ja sukulaislikat jää kerään mustikkapiirakan raaka-aineita ja mää lähren iskän kanssa kunnon lenkille mettän siimekseen. Saatettiin ekaks nää poimijat marjamättäiren viärelle ja seuraavana ohjelmassa piti olla se mun varsinainen luantopolku. Iskä kytki ittensä mun taluttimeeni ja lährettiin eteneen syvemmälle mettään vaikka mää kyä koko ajan kattelin taakseni, jotta mihinkähän ne marjastajat oikeen jäi ja mahtaako ne ny pärjätä siä ihan ittekseen etteivät vaan eksy. Semmonen vajaa kilomeetteri oltiin talsittu, ku iskä viimein irrotti ittensä mun hihnastani. Mää niinkään epäile iskän eksymistä siä mettässä, mutta äiskän suuntavaistoo mää pikkasen epäilen ja torennäköisyys oikeen paikan määritykseen sillä saattaa olla jonkuv verran hakusessa. Iskä nääs aina joskus leikkisästi tiarustelee äiskältä, että missähän suunnassa meirän lähtöpiste eli auton parkkipaikan sijainti mahtas olla. Nykysin äiskän vastausten onnistumisrosentti oj jo melko korkee. Mää kuitenkaan uskonu torennäkösyyksiin vaan lährin välittömästi irtikytkennän jälkeen paikallistaan ja pelastaan loppua laumaa. Iskän mää nääs uskoin selviytyvän siä mettässä ihan omin nokkinensa. Tottakai mää löysin siältä mettästä ne karonneeet lampaat eli marjanpoimijat. Iskäkin tallusteli paikalle hetken päästä. Sej jälkeen mää kytkin taas itteni iskään taluttimellani ja johratin sen auton parkkipaikalle. Sej jälkeen me siirryttiinki ihan toiseen mettäympäristöön ja köpöteltiin meirän luantopolku siälä. Myähemmin samana päivänä nää ansioituneet mustikanpoimijat tarjoili mustikkapiirakkaa, jota mää en kyä saanu maistaa, koska siinä oli sitä vehnää. Sain mää kuitenkin mutustella niitä tuareita mustikoita ihar raakana.

Liki veteraani

Ny on tullu aika lopetella tää historianjakso mun seikkailuista. Ens kerralla tavataanki sitten uurella sivulla.

Ronna, toukokuu – 21.heinäkuuta 2012