II OSAN 3. JATKO-OSA

… JA MATKA JATKUU JO VIIRETTÄ VUATTA …

Donnan virallinen 4-vuotiskuva

Mää nääs vähän ihmettelin sillon perstain mettälenkillä, ku iskä oikeen usutti mua, että ryve nyssitte oikeen kunnolla kaikissa mahrollisissa kuraojissa ja muissa mutalammikoissa. Yleensä se sentään pikkasen pirättelee mua kaikista haisevimmista lotikoista. Oishan mun se pitäny arvata, että iltalenkin jälkeen heti Pekinkin olympialaisten avajaisten päätyttyä mää sitten jouruinki pesuhuaneeseen reirattavaks. Ensteks äiskä pesi mut ameriikansamppoolla putipuhtaaks ja sej jälkeen viä kuivas Tanjan täyren palvelun putiikista hommatulla kakstuhattawattisella ja kahrella suuttimella varustetulla vöönillä. Tän kesän ensimmäistä näyttelyähän se tuntu lauantaiks pukkaavan.

Mulla, äiskällä ja iskällä oli tosi kovat tavotteet. Nimittäin sijottua perninarttujen avoimessa luakassa vähintään viiren parhaan sakkiin. Enempää osallistujia siinä luakassa ei nääs ollu. Ja ennuste parani huamattavasti ku yks narttu oli jääny kotio. Vanhempi isoäiti Hilkka siisti pikkasen mun karvojani ennen kehään menoo. Ku äiskä hermoili sitä mun esittämistäni erittäin runsaasti, ni nuarempi isoäiti Hanne totes, että eiköhän se kuitenki ois lopputuloksen kannalta parempi, jos annettais kasvattajan esittää mut laatuarvostelussa. Mää sanosin, että äiskä otti tarjouksen vastaan jopa miälellään. Ja kyä kannattikin, sillä pelkialainen tuamaritäti tiäsi arvostelussaan, että mää on neljän vuaren ikänen. Sel lisäks se kehu, että mun tyyppi, koko ja mittasuhteet ov vallan erinomasia. Purennasta se ei löytäny minkäällaista vikaa ja valkoset ynnä tan-väri merkit osu just prikulleen kohralleen. Väitti viä mun luannettani iloseks ja onnelliseks, eikä se siinä kyä mettään menny. Mun rintakehäkin oli sem miälestä erinomanen ja luusto mahtava. Paikallaan seisomista ja kaikkia liikkeitä se kehu tasapainosiks. Ei kai sitten mikään ihme, että näillä perusteilla se tuamari rankkas mut erinomaseks rotuni erustajaks ja kehäavustaja tyrkkäs vaaleenpunasen ruusukkeen kotio viämisiks.

Mutta ei siinä viä läheskään kaikki. Tässä vaiheessa me oltiin nääs jo koko perhe sitä miältä, että kyä kannatti herätä. Mutta hommahan vaan jatku. Ku kaikki erinomasen arvostelun saaneet perninartut sitte kutsuttiin paras narttu-kehään, nimmäähän seisoin siinä joukon keulilla. Siinä rupes jo pikkasen tuntuun siltä, että tästähän taitaa ny tulla sukseeta, menestystä ja muita mainintoja huamattavasti enemmän ku kotoo lähtiessä uskallettiin ees orottaa. Ja niinhän siinä jumankekka kävi. Kahren muatovalion jälkeen mää olin nääs paras-narttukehässä kolmas, mikä tarkotti teorian ohella myäs käytännössä sitä, että mää olin voittanu mun ekan sertivikaattini!

sertin se mulle sitten pukkas

”Mikä ilon ja onnen päivä” äiskä haahuili koko loppupäivän pitkin Ruskeesantaa vanhaa vuaristoneuvos Tuuran repliikkiä lainaillen. Kyä kaikki naapurit ny ilmeisesti tiätää mun saavutukseni. Niinku kaikki Oskar-voittajatki tekee, ni molempia isoäitejäni mää haluan tästä suuremmosesta saavutuksestani ehrottomasti kiittää. Vanhempaa ennen ja myäs jälkeen mun esitykseni suaritetuista karvojeni reirauksesta ja nuarempaa mun loistokkaasta esittämisestäni.

Paluu arkeen näyttelyviikollopun jälkeen oli eressä heti maanantaina. Piti nääs palata kouluun. Ny oli kyä kyseessä jo jatko-opinnot. Iskähän mua nuarempana opetti ruattalaismetoreilla ettiin kanttarelleja. Mää eikä sen paremmin se oikein ittekään enää muistanu niitä oppeja. Niinpä me mentiinki ny oikeen kanttarellikurssille. Enstemmäinen koulupäivä oli tosi helppo ja miällyttävä. Nääs aina kummää liikkeestä katoin naksuttimeen ja tajusin istua heti sej jälkeen, ni makupalaa tuli. Sev verran nopeesti mää sen jutun hokasin, että ne makupalatki loppu kesken. Kanttarelleja en sillä kerralla nähny enkä ees haistanu.

siinä niitä keltasia siäniä ny sitten olis

Seuraavalla koulutuskerralla oisin päässy niitä jo haistaanki, mutta kummää en voinu osallistua. Siältä näyttelystä mää nääs sain ruusukkeitten, pokaalien ja toristusten lisäks pöpön. Semmosen tosi voimakkaan, joka pisti mahan aivan kuralle. Ensimmäiset näytöt siitä pöpöstä mää annoin iltalenkillä mettän siimekseen. Iskä ja äiskä lähti siltä seisomalta apteekkiin ostaan roppeja. Ne juurikaan auttanu. Keskellä yätä annoin sitte seuraavan melkosen runsaan näytön taurinkuvastani olohuaneen matolle. Kumme iskän kanssa viätiin sitä mattoo seuraavana päivänä rullalla käärittynä pesulaan, ni iskä sano, että se voi kyä näyttää missä se varsinainen tahra sijaittee. Henkilökunta totes aika nopeesti, että eiköhän ne löyrä sen ihan ittekki. Eihän se tauti käsikaupan ropeilla ja riisi-keitetty kala-ruakavaliolla minkään lähteny. Lääkäriin siitä oli lährettävä. Johan löyty semmoset mömmöt, että pöpöt saatiin kellistettyä. Mutta oli se kuule niin rankka rupeema, että ennen lääkärissä käyntiä mun elopainosta hävis neljä kiloo. Se on sentään kymmenen rosenttia mun koko massastani. Aittelepas ite omalle kohralles!

No kummää en päässy sinne kouluun toiselle kurssikerralle, ni äiskä kävi tuuraamassa mua. Mää en o ihan varma, söikö se ne mulle varatut makupalat, mutta mää en ainakaan niitä saanu. Kolmantena kurssikertana mää sitten rupesin makupalojev voimalla löytään kanttarelleja ekaks muovipussiin pakattuna (etten mää muka söis niitä) ja sej jälkeen ihan irrallisinaki. Kyä mua taas kehuttiin, että niiv vaam mää otin opinto-ohjelman kiinni. Siinä vaiheessa kurssia eristyneimmät oppilaat oli yks ryffelikoirana tunnettu lakotto ja mää.

Siinä välissä mää olin ollu hoirossaki. Iskä ja äiskä kävi nääs Sysmässä toristamassa Viltsun vanhempien avioliittovihkimystä ja kyähän ne sitä koko hääväen kanssa juhliki. Sen koirahoitolan nimi o ”Onnellinen koira” ja se pitää kyä täysin paikkansa. Raija mua lenkitti mettässä ja lopun ajan lepäilin omassa sviitissäni. Ateriatarjoiluki oli just niinku oisin kotona ollu. No olinhan mää tiätysti tosi ilonen ja onnellinen koira, ku äiskä ja iskä vuarokauren jälkeen tuli noutaan mut kotio.

POIS ALTA! Nym mulla ov vähän kiire, taisin nääs haistaa pari kanttarellia

neiti D, elokuu 2008

Mää sain sen kanttarellikurssin menestyksekkäästi suaritettua syyskuun pualeenväliin mennessä. Kyä se kurssi kannatti ehrottomasti käyrä, oli nääs nää nykyajan opit huamattavasti suaraviivasempia ja palkitsevampiaki kum iskän mun pentuaikojen ruattalaisoppikirjoista tavailemat metorit. Sitä paitti, kyä mää viimesellä oppitunnilla löysin kaikki viis mettään viirentoista metrin välein piilotettua kanttarellia huamattavasti nopeemmin ku kukaan muu kurssilainen. Ei eres keeniperimältään siänten ettintään jalostettu tryhvelikoira lakotto oikeen pärjänny mulle. Että kyä mää kurssitoristuksen sain ihan ansiosta. Mutta harjotuksiahan pitää tiätysti jatkaa mettälenkeillä aina kuv vaan sopivaa maastoo löytyy. ja oommää muutaman kerran ihan oikeesti ilmassukki, että tulkaas ny kattoon, tossa niitä keltasia vahveroita ny olis.

Heti kuun alussa iskä lähti liasuun. Se karkas nääs kolmen koulukaverinsa kanssa niitten sääntömääräseen vuasikokoukseen, joissa mää ja Dollikin ollaan joskus oltu mukana. Tällä kertaa en päässy, kunne lensi Tupliniin verestään vanhoja silmiään ja kattoon hurlinkin loppuottelua. Ne siitä pelistä kyä mitään muuta ymmärtäny ku sen, että kolkytä ukkoo juaksi jalkapallokentän kokosella alueella kaks kertaa 35 minuuttia ihmeellisten näkösten mailojen kanssa ja teki yhren ja kolmen pisteen maaleja. Yli kahreksankymmentäkolmetuhatta (!) hurraajaa mahtu iskän kanssa samalle starionille kattoon, ku Kilkenny suarastaan piäksi Waterfordin. Jos haluat itte syventyä hurlinkin saloihin ja sääntöihin, voit tutkailla niitä osoitteessa: www.gaa.ie/page/all_about_hurling.html

Maanantaina ku iskä palas kotio, nisse se invormoi etukäteen äiskää, että yks Irkku oli tarttunu reisussa sen kainaloon ja tulee ny meille asuun. Ymmärtäähän sen, että äiskä siitä vähän hualestu. Mutta kyä se siitä sitten tokeni, ku paljastu, että se Irkku oliki semmonen villapaitaan pukeutunu hyvän onnen nallekarhu, joka o nykysin mun tuarein henkilökohatanen avustajani. Mää oon jopa kohrellu Irkkua melko kiltisti. Ohan sillä tukka tiätysti aika pystyssä, mutta sillei o viä yhtään ommeltavaa haavaa, villapuseroki o ehjä ja tassujen apilakuviot o alkuperäiskunnossa.

Donna ja Irlannin Irkku

Samana viikolloppuna mää kävin ekaks lauantaina HPH:n lastenvetokeikalla DeeDeen, Cuman, Gamun ja Korpun kanssa Rekolassa. Mää siä itteeni omasta miälestäni sotkenu enkä eres hirveesti hikoillu, mutta kotio palattua äiskä ohjas mut pesuhuaneeseen ja rupes taas reiraan mua. Sem melkein arvas, mitä siitä taas seuras. Sunnuntaiaamuna Hilla tuli Sepon kanssa nääs noukkiin meirät kyytiin ja taas oltiin Tuomarinkylässä koiranäyttelyssä. Vanhempi isoäiti totes mun risyyrin kelvolliseks, äiskä juaksutti mut esittelykehässä ja nuarempi isoäiti esitti mut laatuarvostelussa. Ruattista asti tullu tuamari pitikin mua sitten ihan erinomasena: voimakas narttu, veminiinen, kaunis ylälinja, hyvä rintakehä, loistava roppa, voimakkaat jalat ja tassut, kulmauksissa ei havainnu moittimista, turkki loistavassa kunnossa ja pernin merkit kohrallaan. Näillä eväillä se luakitteli mut näyttelyn neljänneks parhaaks perninartuks ja tyrkkäs lopuks sertvikaatin tassuun. Että sai sitten äiskä taas patsastella koko loppupäivän Ruskeesannan teillä, kujilla ja raiteilla.

samalla viikolla alko taas syksyn halipernihommatki. Viarailin nääs Kaunialan sotavammasairaalassa viihryttämässä veteraaneja. Ja kyä ne musta Ameliesta, Charliesta ja Tessistä taas ilahtuki. Määkin tykkään ku ne meirän viarailun kohteet ihan oikeesti orottaa, että ne pääsee rapsutteleen ja silitteleen meitä ja keskusteleen ja muisteleen omia lemmikkejään. Määhän käyttäyryn näillä halikeikoilla aina moitteettomasti. Mutta seuraavana päivänä mut silti talutettiin taas TOKO-kurssille. Suunnilleen vuaren päivät olinki saanu pelkästään henkilökohtasta opastusta äiskältä (ja iskältä??). Ei kai mulla siinä tottelevaisuuressa ny isompia puutteita o, mutta tiiviimpi seuraaminen, paikallaanolo (jopa sillai, ettei iskä o näkyvissä) ja nopeempi maahanmeno ois ny tavoitteina. Oppia ikä kaikki sanoo vanha vepsäläinen sanallasku, ans kattoo nyssitten miten käy.

Seuraavana lauantaina oli taas näyttely Tuamarinkylässä. Mut oli ilmotettu sinne jo ennen sitä ensimmäistäkään sertiä. Reiraukset suaritettiin vanhan kaavan mukaan. Tällä kiarroksella suamalainen tuamari katto suuhun ja totes purennan hyväks, katto se silmiinki ja kehu niitä kauniiks, kaulan ja selän kopeloituaan totes ne erinomasiks, eturinnan hyväks, raajat tasapainosiks, osteoporoosia ei luustossa havainnu, käpykät totes kauniiks, kaikissa liikesuunnissa havaitti erinomaista liikkumista, hännän kantamista kehu kauniiks ja luannetta iloseks. Näillä perusteilla se luakitteli mut taas erinomaseks perniks ja sijottikin mut narttujen avoimessa luakassa kakkoseks heti Hillan jälkeen.

Tän syksyn pernien vetohommat alotettiin keskiaikasella meininkillä Espoon vanhan tuamiakirkon alatorilla kyseisen seurakunnan 550-vuatisjuhlien kunniaks. Keskiaikaseen malliin tunnelma oli suhteellisen verkkasta. Mää, Eetu, Saska ja Uni saatiin välillä jopa lepäillä ihar rauhassa, ku verettävät lapset kiärteli muita kiinnostavia kohteita. Lisäks Dumbo tuli avustaan meitä. Dumbon eka virallinen vetokeikka suju mainiosti. Se oli nääs tosi ylpee, että sai tehrä ihan oikeita töitä. Ja näkihän sen jo Dumbon hännästäki, että se nautti hommastaan.

vetokeikalla Gardeniassa

Seuraavana päivänä palattiinki sitten taas nykyaikaan Viikissä Kartenian ”päivä maalla”-tapahtumassa. Lapsia oli verettäväks niin paljon, että mun täyty kahren ja pualen tunnin kuluttua jo luavuttaa. En nääs jaksanu enää, enkä eres viittiny. Jonoo oli nääs koko ajan. Ja jos joskus tulee semmonen tilanne, että kiitti nym mulle riitti vetämishommissa, niin saattaa olla että seuraavalla kerralla en sitten verä yhtään naperoo. Voi hyvinkin olla, etten suastu ees laittaan länkiä kaulaani. Onneks Oodi tuli jeessan meitä ja saatiinha me sekin keikka kunnialla hoirettua loppuun asti.

Loppukuusta päästiin sitten vihroin ja viimein oikeen asiaanki. Kolmen miähen sualla (ruattiks Tremanskärr) Espoossa mää pääsin lopultaki taas temmeltään pernien puuhislenlkillä rotukavereitteni kanssa vapaassa luannossa. Hianot oli maastot, niistä nautti varmasti sekä pernit että kaikki ulkoiluttajatki. Oishan niitä puuhislenkkejä ollu tänä syksynä jo aikasemminki, mutta mulla oli aina niitten aikana jotain muuta menoo. Nymmää kyä tiärän, että lähitevaisuuressa ainaski ja vähintään kerran kuussa pääsen osallistuun niille jotoksille, koska mulla o itelläniki pari lenkkiä ohjastettavani.

Olihan siinä ihan riittävästi ohjelmaa yhrelle kuukaurelle varsinki ku koko kämppä oli reilut pari viikkoo aivan mullim maliin etten sanois jopa hyrskyn myrskyn. Mää niitä paikkoja sekottanu vaan keittiöremontti. Jokaikinen vapaa tila oli nääs täynnä kippoo, kuppia ja purnukkaa. Mää huamasin, että iskällä ja äiskällä ahristi sinä aikana melko voimakkaasti otsalohkoo. Hyvä että ilman avioeroo selvittiin. Vaikka munhan siinä ois pitäny hitsata. Koskaan en nääs etukäteen tiänny missä mun ruaka- ja juamakuppini taas tänään sijaittee. Tottakai mää ne aina tarvittaessa löysin. Lopulta saatiin sitte remppaki valmiiks ja voitiin palata taas normaaliin päiväjärjestykseen.

neiti D, syyskuu 2008
Kansaivvälisenä eläintenpäivänä mää olin Sipoon koiramettässä pernikavereitten kanssa lenkillä. Ku oli just muutaman päivän sarellu, ni siä oli oikeen mukavan kurasta. Mutaojissa ja kuralätäköissä riahumisen seurauksena oli tiätysti kotona alustapesu. Kaiken sen riahunnan välissä mää ehrin markkinoira myäs seuraavan viikollopun vajaan kolmasosamaratoonin mittasta pernivaellustaki.

Ja hyvin se markkinointi tehoski. Tosin yhtäkään Sipoon koiramettässä ollutta toista perniä ei mua lukuun ottamatta ilmaantunu vaelluksen lähtöpaikalle. Mutta silti Suuren Mätäkivemmäen kiarroksen henkilöosallistujien määrä kaksinkertastu ja pernien määräki lähes tuplaantu erellisvuateen verrattuna. Millan, Maschan ja mun lisäks Oksana ja Ossi oli uskaltautunu retkeileen syksyseen luantoon. Kiärrettiin taas Paratiisimmäet ja Pirunkorvet. Pikkasen vaihreltiin reittejä erelliskertaan. Niistä Sipoon koiramettän lenkkeilijöistä Brynja ilmaantu reitiv varrella meirän mukaan ja tepastelikin porukan kanssa ehkä semmosen kolmasosan koko matkasta. Me kaikki muut saavuttiin maaliin hyvissä voimissa ja nautiskeltiin viä lenkin päätteeks siansaparoista ja nuatiolla paistetuista makkaroista. Niin ja mää palkittin kaikki koko reissun köpötelleet henkilöjäsenet perniheijastimilla. Täähän oli nääs Dollituatteen kymmenvuatis juhlakävely.

lenkkikartta

Seuraavana päivänä Hilla kävi Sepon kanssa tuamassa meille talven polttopuut. Hillalla oli ollu aika vaikeet viimeset pari kuukautta ku joku ihmeellinen sualistopöpö oli pitäny sen ulosteet aivan kuralla. Kum mikkään toimenpiteet ei tuntunu tehoovan, ni lääkäri joutu oikeen kirurkisesti kurkkaan sem mahaan. Siältäkään mitään outoo löytyny, ei eres näytepaloista. Ruakavalion muutoksilla tilanne saatiin loppujen lopuks hallintaan. Ei nää vaivat o kuitenkaan Hillan menoo juurikaan hillinny. Samallailla meillä oli matot rullalla ku aikasemmillaki viarailuilla. Piäni aikuistumisen merkki meiltä molemmilta oli kyä se, että auteltiin rauhallisesti ihav vapaina tossa meirän pihassa, kunne puut pinottiin varastoon.

lenkkiprofiili

Mulla ny niin paikkoja sen vaeltelun jälkeen kolotellu, mutta Sylvin ja Tanen äiskä Katja käväs samana päivänä hiaromassa mut. Ja sej jälkeen Hillanki. Hillaa Katja o hiaronu ennenki, mutta mulle tää oli eka kerta. Joitain jumittuneita paikkoja se musta löysiki. Mää oikeen nautiskelin siitä hiaronnasta ja Katja sanoki, että mää oon oikeen koirahiarojan unelma- ja ihanneasiakas. Ja mää sain nauttia viikolla toisenki kerran Katjan käsittelystä. Sano viä tulevansa joskus kuukauren päästä kolmannenki kerran, että saaraan lihakset oikeen mainioon kuntoon.

Yks päivä äiskä katto ikkunasta, että kenen kanssa mää siä takapihalla oikeen makailin. Iskä kävi sitte tarkistamassa tilanteen ja mullahan oliki nääs sen hetkisenä pehmoleluna nätisti etutassujen välissä kuallu räksä. äiskä ov viäkin aivav varma, että mää olin sen itte pyyrystäny, kummulla sem miälestä on niin vahvat noi mettästysvaistot. Iskä ei niihiv vaistoihin juuri luattanu, vaan veikkas sen räksän kualleen vanhuuttaan keskellä lentoonsa ja puronneen just siihen mun tassujeni väliin. Viime mainittua vaihtoehtoo pualtaa se tosiasia, ettei uhrissa ulkosessa ruumiintarkastuksessa havaittu minkäällaisia vyysisen väkivallan merkkejä. Kyä mää tiätenkin itte tiärän oikeen vastauksen, mutta mää jätän ny teirät kaikki pähkiin, että mitä oikeen oli tapapahtunu.

Mulla oli aamusin herätessä pikkasen rähmän tynkää silmäkulmissa. Siitä sitten iskä apteekkiin hankkiin silmätulehruksen ennaltaehkäsyä varten poorivettä, jota eläillääkäri oli joskus aikasemmin suasitelu kyseiseen tilanteeseen. Mää mitään valita, mutta kyrsiihän se. Nääs pooriveren nykyhinta tai paremminki sen hinnan korotus. Ei se viimekskään pari vuatta sitten mitään ilmasta ollu, semmoset kahreksan yhreksän euroo yhren resin pullo. Mutta nynnääs hinta oli lähes kolminkertastunu, saman resin vetosen poorivesiputelin litrahinta on tätä nykyä Jumpon apteekissa tollaset 232,50 euroo. Että kyä kannattaa pikkasen kattoo millä silmänsä puhristaa, ainakaan sitä ei juamaan kannata ruveta. Positiivinen juttu on tiätysti se, että mun silmien rähmintä saatiin loppuun.

Sen toka hiaronnan jälkeen mää pääryin viä samana iltana kokovartaloreiraukseen. Viikolloppuna oli nääs mun tän vuaren näyttelykauren viimenen koitos Hämeellinnan Pulleri-hallissa. Kyä se ny on uskottava, että mää oon erinomanen. Nääs nääs, tällä kaurella neljä näyttelyä ja neljä eri tuamaria on niin sanonu. Kaks kertaa olin perninarttujen avoimen luakan erinomanen voittaja ja sain niistä kisoista sertit ja kaks kertaa olin samoilla mainesanoilla luakassani kakkonen. Menestyksestäni mun on kiitettävä itteni lisäks myäs Hannee, joka esitti mut loistavasti kaikissa kauren näyttelyissä. Vaikka jo tää suksee on paljo enemmän ku äiskä tai iskä on uskaltanu eres unelmoira, ni ruakahaluhan kasvaa syäressä. Mää vähän veikkaan, että mää lähren mettästään sitä kolmatta sertiä ens keväänä.

Onneks iskällä ei ollu siä Hämeellinnassa mitään hernepussia mukana. Ei voinu nääs vetää niitä nenään. Oisko se sitten ollu tän mun menestyksen syytä/ansiosta/vuoksi, mutta äiskä oli ilmottanu mut siihen näyttelyyn täysin omissa nimissään. Aikoinaan kummää Kaukajärveltä lährin, ni papereissa luki että irtainta omaisuutta nimeltä Zweierteam Indica hallinnoi sekä iskä että äiskä. Toi irtaimen omaisuuren käsite sopii muhun nimittäin erittäin hyvin aina muulloin paitti narulenkeillä. äiskä väitti kehän vieressä että kyä ny järjestäjät o tehny virheen näyttelyluetteloon, hän on kyä tasan varmana ilmottanu oikeet tiarot. Mutta kotona orotti toristeet vilpistä. Iskä löysi vääjäämättömät toristeet äiskän petosyrityksestä. Onneks ne sopi asian ilman oikeuskäsittelyjä.

Sej jälkeen mää keskityinki sitten enempi halipernihommiin. Kaunialan sotavammasairaala rupee oleen mulle jo tuttu paikka. Mää siä aulassa tervehrin kaikki paikallaolijat ja valittin sitten oman kohteeni. Nääs semmosen mukavan kaverin, joka jakso jutella, rapsutella ja silitellä mua koko viarailun ajan hymyssä suin. Ja keskustella äiskän ja iskän kanssa mitä moninaisimmista asioista. Mää oon ihav varma, että me kaikki nautittiin siitä viarailusta täysillä.

Jumpon Stokkalla oli sitte samalla viikolla ”minun lemmikkini”-päivät. Lemmikkieläinosastolle ei ollu asiaa, ku siä oli nää Myrsky-elokuvan kaukkarit esiintymässä. Kaikki kaukkarit ei nääs tykkää toisista koirista, mutta mulla oli pentuna Maunulan koirapuistossa yks kaukkarikaveri Pinja, jonka kanssa mää jo ennen Ramua opin sen ”pure mua kaulasta” leikin. Kumpikin meistä, Pinja ja mää, oltiin vuarotellen selällään ja revittiin toista kaulasta niin, että asiaanvihkiytymättömiä hirvitti. No jokatapauksessa siinä Stokkan ykköskerroksen ovella riitti haliperneille hommia. Sitä paitsi mää oon tässä iän myätä oppinu, että jos se potentiaalinen rapsuttelija tokasee: ”voi miten ihana perni”, ni on aivan sama seisonko mää vai otanko koko jutun vastaan ihan rauhallisesti lattialla makaillen. Kyähän ne pernin eteen kumartuu.

Loppukuusta tapahtunukkaan mitään erikoisempaa. Paitti, että iskä vei mut yks päivä kirmaileen tonne Tuamarinkylän pelloille. Loppupäivä sitten revittiinki takiaisia mun turkista. Sehän oli viä piäntä. Dolli nääs hillu aikoinaan Tuusulantiän toisella pualella Haltialan pelloilla sillai, että niitä samallaisia takiaispalloja putsaltiin sen turkista ainakin viikov verran. Niitä oli iskän kertoman mukaan Dollin turkissa ainakin miljoona, mikä sekään ei ole yläraja. Mutta paljon niitä joka tapauksessa oli.

neiti D, lokakuu 2008

Mää olin innokkaana lährössä muitten pernien kanssa taas vetohommiin Jalavapuiston koulun lastentapahtumaan. Eetu ja Saskaki ois ollu tullu mukaan, mutta ihan kolmen pernin joukkueella ei pysty hoitaan kovinkaan isoo lastenvetoruljanssia. Niim me jouruttiin sitten peruun se keikka. HPH:kin yritti kasata vetäjiä samaan tilaisuuteen ja mehän ois tiätysti Eetun ja Saskan kanssa menty auttaan niitä, mutta lopulta koko keikka peruuntu järjestäjien toimesta. Seuraavan kerran saan vetästä valjaat kaulaan ilmeisesti vasta laskiaisena. Mää yritän pärjätä siihen asti.

Mää navikoin yhren pernilenkin tua Mätäkivennummella. Pernien lisäks meillä oli mukana iskän veljenpojantytär Olivia. Olivia oli lenkillä mukana saamassa täsmähoitoo. Sillä on nääs ollu jo pirempään kuumetta. Ihan lääketiäteellisesti sen taurin virallinen riaknoosi on koirakuume. Olivian vanhemmat ov vähän erimiälisiä mahrollisesti hankittavan koiran koosta, joten pikasta hankintapäätöstä ei liäne orotettavissa. Olivialle ittelleen koiran koko ei ois mikään kynnyskymysys ja pernikin kävis vallan mainiosti. Ainaskin mää oon ton Olivian piirtämän kuvan perusteella maailman paras koira. Olivia lupas tulla lähitulevaisuuressa jonain viikolloppuna meille yäkylään hoitaan mua.

mää ja Olivia

Nuarempanahan Olivialle ja sev veljelle Ollille riitti koiratarpeeseen helppohoitonen keinuperni. Tän asian voit vaikka toreta kattomalla keinuberniosiota, jonka kuvassa Olli ja Olivia ratsastaa Lollilla.

Siä lenkillä Dumbo esitteli ylpeenä uutta kulmahammastaan. Se oli nääs jossain missä liä kolhinu hampaansa oikeen kunnolla. Ja eihän siinä mikkään amalkaanit, muavit tai taikka muut metallia kevyemmät implantit taikka paikka-aineet kestäny. Nyssillä on aika upeen näkönen kulmuri, vois vaikka mennä James Ponti elokuviin näytteleen.

Dumbon upee uus kulmuri

Pikkupakkaset rapeutti noi mettän kepit sillai, että mun oli ihan pakko ruveta mutusteleen niitä. Iskä ja äiskä kyä kiälsi aika voimakkaasti sen harrastuksen, mutten mää niitten kialloista juurikaan välittäny. Mutta luantoäiti järjestiki sitte sellasen myräkän, että keppien syänti loppu just siihen paikkaan. Nääs kolkytäyks senttiä lunta vuarokauressa piilotti kaikki mettän kepit. Semmosta myräkkää o pääkaupunkiseurulla ollu miäsmuistiin. Varsinkin ku iskä viä vuanna 1961, jollon erellisen kerran tuli vuarokauren aikana yhtä paljon lunta, asu Tampereella. Kyä mää silti oman luuni takapihan kinoksista kaivoin esille.

Sel lumimyräkän jälkeisenä päivänä meillä oli Millan ja Maschan pernilenkki Itä-Pakilassa. Hyvin me alkumatkasta selvittiin. Loppumatka tultiin kuiteski ihan sitä kolkytäykssenttistä umpihankee. Me koirat yritettiin vähän tehrä polkua noille kaksjalkasille, jokka tarpo perässä hikipäissään. Välillä mää jahtasin innokkaana sitykanien jälkiä, ne oli nääs jättäny melko selvät jäljet juastessaan siinä hankella. Olihan mullaki sen lenkin jälkeen jonkiv verran lumipaakkuja tassuissa, mutta olisittepa nähny Xanin. Se ku on nöffi ja hiukan paksukarvasempi kum me pernit, ni sej jalkoihin lumi oli tarttunu sillai, että ne sej jalat muistutti lähinnä vanhan ajan puhelintolppia.

Iskä oli jonkun aikaa vähän apeella miälellä. Tapparan pelit kulki nääs pikkasen mollivoittosesti. Tappara putos loppukuusta muutamaks päiväks jopa koko liikan jumpoks. Iskä on kyä yrittäny tehrä kaikkensa meirän joukkueen pualesta. Se nääs sijotti rahansa uuteen talvitakkiin Tappara-shopissa. Ja heti se autto. Kuuren tappiopelin putki saatiin poikki. Sen takia mää julkasenki mahrollisimman pian kuvan, jonka nimeks tulee tiätysti ”Mää ja Tapparan miäs”. Saa sitten nuarempiki isoäitini ihailla mannermaista muatia.

Kävin taas loppukuusta Maunulan koirapuistossaki. Siähän oli koiria ku isommassaki näyttelyssä. Pientä ja isoo, mustaa ja valkosta ja kaikkee siltä väliltä. Saimmää Ramun ja Lilin pikkasen retuutteleen mua kaulastaki. Tapasin siä sitte yhren uuren pernikaverinki, nimittän Ronin. Se kerto mulle melkosen huiman tarinan. Ne oli nääs menny erellisenä lauantaina ruakaostoksille paikalliseen S-Markettiin iltapäivällä siinä kolmen kiäppeillä. No Ronihan ei hykieniasäännösten mukasesti saa tulla ruakakauppaan sisälle, joten se jäi orotteleen tiukasti kytkettynä kaupan ulkopualelle. Sitten ku isäntäväki palas reilun kymmenen minuutin kuluttua kaupasta, ei Ronia näkynykkään missään. Ensteks ne ajatteli, että oisko Roni saanu ittensä irti, mutta sillon sen ois pitäny vähintään purra taikka repiä hihnansa poikki.

Siitähän käynnisty tiätysti valtava ettintäoperaatio ja tiarotteita liimailtiin Maunulassa joka ikiseen tolppaan. Emäntä- ja isäntäväelle seuraava yä oli aika kauhee, tiätysti myäskin Ronille, koska perni ei ollu kotona eikä sen kohtalosta tiäretty mitään. Sunnuntaina Roni kaikkien tiarotteiren jakamisen perusteella onneks löyty. Joku juappolalli oli nääs ottanu sen mukaansa kaupan erestä kaljaa hakiessaan. Motiiviks tää kekkeruusi kerto, että siihenhä se oli hylätty. Oli se Roni kuitenki toipunu seikkailuistaan aika hyvin, leikkiki mun kanssa.

Se Suamen talvi hirveem monta päivää kestäny. Kuul lopulla ku oltiin Klaukkalassa yhteislenkillä, ni lumesta ollut tiatookaan ja pellotki tulvi. Lenkij jälkeen oli sitte Tanjan marketissa ystävämmyyntitapahtuma. Mulle nuaruusvuasinani hankittu huamioliivi oli jääny pikkasen piäneks. Nym mulla onki sitte semmonen tyttömäisen värinen torella tyylikäs Hurtta-varuste. Se erellinen liivi rupes nääs hiukkasen ahristaan, kum mulle on tota lihasmassaa tässä vuasien varrella ja varsinki kuluneen vuaren aikana kertyny. Varmaankin ihav vaan noitten reippaitten mettälenkkien ja lastenvetohommien vuaks.

neiti D, marraskuu 2008

Joulukuu alkoki sitte suhteellisen vauhrikkaasti ja jopa tapahtumarikkaasti. Olipahan taas sellanen viikolloppu, että oksat pois. Ensteks me lährettiin ittenäisyyspäivän aamuna Helmiä moikkaan. Se on nääs semmonen Leonperkinpentu, joka asustelee mun oman äirin siskon Sylvin ja veljen Taunon talouressa parin kissan kanssa. Samalla reissulla Katja viä hoiti taas mun hiarontahommatki ojennukseen.

Ittenäisyyspäivän iltapäivää viäteltiin ihan normaalirutiineittein mukaan. Ja äiskähän tiätysti halus töllöttää vuaren tylsintä tosiTV-kättelyohjelmaa televisiosta. Mää lährinki sen takia iskän kanssa iltalenkille. Melkosen pitkä jotos oli jo tehtyki, mutta iskä ei ollu huamannu mun tekevän mitään isompaa luannolista tarvettani. Se aitteli, että mennänpääs tosta ton mettän poikki, jos mää vaikka siältä löytäsin sopivan paikan pökäleen vääntöön. Me keritty hirveen pitkään siä lumettomassa ja täysin pimeessä mettässä ilman tasku-, otsa tai muuta lamppua köpötellä, ku iskä totes, että ny oj joku keksiny laittaa ihan uuren esteen tähän aivan keskelle miljoona kertaa kuljettua polkua. Siitähän se sitte kellahtiki saman tien nurin niskoin naamalleen syleileen isämmaata sillai, että mun piti oikeen mennä nualaseen sen naamaa, että ookko sää äijä ny ollenkaan tolkuissas. Väitti olevansa. Kyä me siitä sitte kotio päästiin hiipiin, mutta iskä oli kyä sev verran sekasi, että mää jätin ne pökäleitten väännöt suasiolla seuraavaan aamuun.

Iskällä sillon illalla mitään normaalikäytöstä vakavampia oireita ilmenny. Mutta sunnuntaiaamuna sev vasen silmä oli muurautunu lähes umpeen. Kummää olin aamulenkin sen kanssa tehny, ni äiskä kehotti melkosen voimakkain sanakääntein sitä lähteen terveyskeskuksen päivystykseen. Siinä juuri vaihtoehtoja ollu, iskä poikkes Peijaksessa. Siä ne sano, ettei tolle ulkomuarolle enää mitääv voi tehrä. Mutta ymmärsi ne kuitenki miks äiskä oli noinki ruman miähen hoitoon lähettäny. Meno- ja tulomatkalla iskä sai apua henkenahristukseenki. Sai nääs mennen tullen puhaltaa ilmat keukoistaan sinitakkisten setien pilleihin tossa meirän uuren ABC:n kulmalla.

Lährettiin siitä sitten sääntömääräselle mettälenkille, jonka varrella äiskä totes, että se ei kyä ton näkösen äijän kanssa lähre minkään pernien pikkujouluihi, mikkä oli alkamassa just parin tunnin päästä. Ehrotti viä iskälle, että kyä tota sen vasenta okulaaria pitäis jollain tapaa pikkasen peittää. Meikkaamista iskä ei harrasta. Sillä on kyä Tiimarin lukulasit, mutta eihän se niillä metriä eremmäs nää. Joten se kiältäyty piilottamasta silmäänsä luku- saati suurem maailman tyyliin aurinkolasien taakse. Sev verran pilvinen päivä kuitenki oli. Kompromissiks iskä keksi vanhan kunnon merirosvolapun. Niillä eväillä me sitte lährettiin pernien pikkujouluihin.

mää annan näytteen pernien keenipankkiin

Mentiin sinne pikkasen aikasemmin kum muut. Mulla oli nääs jo ennalta sovittu näytteenluavutusaika. Mää annoin viis millilitraa vertani pernien keenipankkiin. Että voitais nääs koirien perinnöllisiä sairauksia parantaa. Yleensähän kissa nostetaan pöyrälle, mutta tässä tapauksessa nostettiinki mut. Ja sitä paitti, mää olin taas tosi rauhallinen, kum Mili otti multa sen verinäytteen. Palkinnoks sain piänen siteen tassuun ja pääsin taas ulos peuhaan muiren pernien kanssa.

Kus siinä oli aikamme riahuttu, nim mää lährin vähän lepäileen meirän autoon omaan kapiiniini. Iskä kerto, että Kimin vuasien kokemuksella tekemän joulupuuron syännin jälkeen jaettiin tunnustuspalkintoja. Arvaapas minkä tiploomin mää ny sain. Kaikista ahkerimpana haliperninä mut palkittiin ”Vuoden Paras Halaaja 2008”-tiploomilla. No joo, täytyy myäntää, että useemman mummon, vaarin ja pikkulapsen rapsutuksita oon kuluneen vuaren aikana nauttinu ja melkonen joukko lapsia on saanu nauttia lisäks viä pernikyyreistä. äiskähän sai jo pari vuatta sitten pernien pikkujouluissa oman tiploominsa, jossa sitä kiitettiin ahkeruudella ja kunnialla suoritetuista Pääkaupunkiseudun Sveitsinpaimenkoirien muonitustehtävien hoitamisesta, että semmonen ansioitunu ”Kahvi-Maija” nääs. Kyä me ny sitte ollaan varmaan oikeen tiploomiperhe, ku iskä sai oman tiploominsa jo reilut kolkytä vuatta sitten Mansessa Hervannan tupsulakkikoulusta.

mää tyästän Määkiä

Mulla tähän tunnustuspalkintoon liitty viä semmmonen valkonen vinkulelu. Lampaaks mää sen tunnistin jo pelkästään äänen perusteella, se nimittäin määki. Ja sen takia se saiki heti nimensä, se on tiätysti Määki. Pikkujouluista kotiuruttiin siinä neljän kiäppeillä. Mää otin sitten parin tunnin nopeet päiväunet. Ja sej jälkeen rupesin tyästään ja kouluttaan sitä Määkiä. Ennen iltaseitseittentä siltä oli selkänahan määkiminen muuttunu hinkuyskäks. Taitaa olla piakkoin eressä silläkin käynti kirurkilla korjauttamassa sisuskalunsa ja ompeluttamassa ittensä. Onneks sej jaloissa o viä elämää: pualet kilisee ja toiset määkii!

Mää laitan ny tähäv väliin sel lupaamani ”Mää ja Tapparan miäs”-kuvan. Ku tosta iskän uuresta upeesta rotsista ei kuvassa juurikaan erotu sev vasemmassa hihassa oleva meirän suasikkijoukkueen lokoo, nim mää kiatasin kaulaani tommosen asiaa selventävän huivin. Mää tiärän, että mun nuarempi isoäitini ilahtuu hirveesti mun asuvalinnastani. Kuvasta löytyy ehkä pari muutakin kertomaani juttua.

mää ja Tapparan miäs

Siä pikkujouluissa iskä herätti tiätysti ansaittua hilpeyttä merirosvolapullaan. Jotkut hyräili hiljaa Leevi antte Liivinksien kappaletta ”Tässä naamassa arpikin kaunistus olisi”, mutta Lotten iskä osui torennäköisesti lähimmäks äiskän miälipirettä: ”Kaikki mikä peittää, se kaunistaa”.

Meillä iskän kans ollu minkääv valtakunnan ajatusta yllättää sitä joukkuetta. Köpöteltiin vaan ihan normaalia mettälenkkiä, ku rupes kuuluun sellasta kirveen kilkatusta puuta vasten. Iskä aitteli, että nyssiä ov varmaan jotain kuusivarkaita, mutta sen kirveen äänen kuultuani määkin pirin suuni supussa, ettei vaan tu hamarapaulella ottaan. Niillä oli siä oikeen teltatki ja ne rupes meiltä uteleen, että mitäs me siä oikeen tehrään, ei täällä saa ny olla. Mettälenkillähän me tässä vaan ollaan, iskä vastas. Ne sano, että niillä on kyä väijyt joka tiällä, ettei tänne ny pääse, kusse oli pualustusvoimien aluetta, jota ne pualusti vihollista vastaan. Me sitte kerrottiin, että kyä tosta mettän läpi kävelee ihan kuka vaan, ei siä ketään ov vartioimassa. Ei ne kättä lippaan vetäny, mutta sano, että Pualustusvoimat kiittää. Lupas vähän kehitellä niitten vartiointistratekioita.

Parin päivän päästä käveltiin sitten muutaman kilometrin päässä ihan toisessa mettässä, ku tultiin semmosen sulkunauhan luakse, missä luki, että tästä ei just ny kannattais kävellä. Siinä luki nääs, että miinakenttä alkaa tästä. Ikävä kyllä me oltiin tultu polkuja pitki siltä pualen, missä se miinakenttä sijaitti. Vaikka iskä kyä vanhana panssaripioneerina tiäsi, ettei ne ny rauhan aikana sinne mettään vartioimatta mitään oikeita miinoja ollu ripotellu.

Ku Hilla oli kaatanu meille valmiiks joulukuusen, ni lährettiinhän me tiätysti sitä noutaan. Hilla varmaan epäili mum muistiani aika lyhyeks. Ehäm mää toki ollu Tervakoskella hetkeen aikaa käyny, mutta mää kuvittelen, että nymmää sain maistaa omaa lääkettäni. Hilla nääs näytti mulle sisätiloissa kaapin paikan ja ulkonaki se näytti kaikkein parhaimman luunsa ja tokas, että tähän et sitten koske. Samalla laillahan määkin välillä kurmuuttelen Hillaa, kusse on täällä meillä käymässä.

joululikka Seurasaaressa

Joulupäivänä kävin Seurasaaressa kävelemässä joulukauluri ylläni. Siinä ov viä pari kulkusta jäljellä. Muut om mun ereltäjäni repiny siitä pois. Mää niistä kulkusista välitä, helisköön siinä. Aika monta hymyä sain ihmisiltä aikomattomani aikaseks sillä Seurasaaren kiarroksella. Oravia noi taluttajat yritti pikkasen varoo, ettei nääs tilis uusia muistomerkkejä. Mutta kovin paikka oli, ku yks joutsen oli rantautunu merestä parikytä meträ sisämaan suuntaan. äiskä sitä juaksi pakoon, mutta mää kävelin kylmän viileesti iskän kanssa sev viärestä ja tokasin sille viä, että mitä sää mulle sähiset, mää sulle mitään o tehny.

Tapaninpäivänä Viltsu tuli meille esitteleen pikkuveljeensä. Niin se ainaskin sano. Mää kyä aika nopeesti havaittin, että se Nunnu on kyä likka, että enempi se menis niinku pikkusiskon pualelle. Ykstoistaviikosena se kipitteli jo aika haipakkaa neljällä tassulla tossa meirän lattialla karvoineen kaikkineen. Siitä mää päättelinkin, ettei ne Viltsun sukulaisuussuhremääritykset ihan osunu kohralleen. Nunnu on nääs jorkinpentu. Kauheesti se yritti saara mua leikkiin, muttem mää oikeen uskaltanu, kusse se ov viä pikkasen piänempi ku toi mun Irkku-karhu. Meinaav vaan, että jos mää oisin ruvennu telmiin sen kanssa samalla lailla ku Irkun, Riikan, Ransun taikka Romyn kanssa, ni ois saattanu Nunnuki olla pikasen kirurkiavun tarpeessa. Katotaan ne meirän leikit uurestaan sitte, kusse Nunnu vähän kasvaa.

Nunnu 11 viikkoa

neiti D, joulukuu 2008

Mää mikään paukkuarka o. Siitä on nääs olemassa luannetestituamarien lausuntoki. Mutta kyä mua pikkasen kyrsii. Lährettiin nääs äiskän kanssa uurevvuarenattona hyvissä ajoin ennen lakisääteistä paukutteluaikaa iltalenkille. Ni eikö nää pojajjolpit räjäyttäny sem pomminsa just siinä kahren metrin etäisyyrellä mun kävelyreitiltäni. Hyvä kuule, ettei äiskältäki lirahtanu pissat housuun, sev verran kova pamaus se oli. äiskä tointu aika nopeesti ja rupes voimakkaaseen ääneen kyseleen niiltä juipeilta, etteikö ne tohon ikään ees kelloo tunne? Mutta raketteja kyä osataan räjäytellä viattomien luantokappaleitten silmille. Niitten isäkään varmaan kellonaikoja tarkkaan tuntenu, nopeesti hiipi puhumatta sisälle. Varmaan kattoon mitä niitten aikarauta oikeen näyttää. Siinä muutem mitään, mutta pariin päivään en suastunu ihan helposti iltalenkille lähteen.

Mää otan ny oikeen kantaa ja sanon voimakkaasti vahvan miälipiteeni: KIäLTäKää NY HYVäT IHMISET KAIKKI ILOTULITTEET. Kiinalaiset ampuu niitä sen takia, ettei seuraavana vuanna tulis pahoja henkiä kyläileen. Mää lupaan haukkua kaikki semmoset henket poijes Ruskeesannalta ilman noita paukkujaki.

Kyä mää sitten sen uurevvuarenaaton loppuillan ihar rauhassa nakertelin luutani tossa keittiön nurkassa. Mutta muutaman päivän jälkeen mää kuulin ratiosta, että pääkaupunkiseurulla yli sata koiraa oli peljästyny niitä paukkuja sev verran pahasti, että ne oli karannu. Kyä mää sen toisaalta ymmärrän, muttem mää sitä ymmärrä, miksei ne niitten koirien hualtajat pirä pikkasen parempaa hualta lemmikeistään.

Mää oon taas ruvennu reenaan. Vaikka iham mun lähipiiristäni mää oon kyä kuullu joskus semmosenki kommentin, että vaan lahjattomat harjottelee. Ny on kyseessä kuivan kelin reenit. Nääs mun tummi taikka joskus jopa iskän hanska on hävinny tua mettässä. Mun pitää sitten löytää se, eikä siinä viä kaikki. Mun pitää tuara se tummi tai hanska piilottajalle ja sej jälkeen käskystä luapua siitä. Mää mikään tyhmä o. Totta mooses mää nyjjo tajuan, että kesällä pitäs sitten tehrä samalla tavalla. Nääs kum mää oon pelastanu sen tummin siältä vesistöstöstä, ni se pitäs niinku palauttaa heittäjälle. Mää en viä o ihav varma viittinkö mää kuitenkaan ens kesänä toimia tällästen opetettujen mallien mukaan. Ans kattoo ny.

Sitä paitti yks päivä muutaman kilometrin mettälenkin loppupualella iskä rupes haroon kaulaansa ja hartioitansa. Me oltiin jo melkeen tulossa autolle ja siitä oiski sitte lähretty kotio. Ni eikös tää papparainen ehrottanu, että mitäs jos kiärrettäis sama lenkki toistapäin. Mää siltä uteleen, että onks sulta ny jotain hukassa, kus sää tollai yrität saara ylävartalos ympäriltä jonkillaista pitävää otetta? Se vastas, että nym meillä on kuule ihan oikee ettintätehtävä. Mun nahkahihna oli puronnu jonnekin reitiv varrelle. Ja mukana se oli varmana ollu, ku alkumatkasta mää olin siihen kytkettynä. Sillon ku tuli pari kävelijää vastaan. Löysihäm mää sen remmin sitte siältä lenkin alkupäästä, vähäm matkaa siitä missä ne köpöttelijat oli törmänny meihin. Seuraavana päivänä mää en enää millään kyenny auttaan ettintähommissa. Iskä nääs hukkas sillon meirän volvon. Sano vaan käyvänsä pikipäin korjaamolla masennuttamassa uuren sisätilalämppärin pohjalevyn pelkääjän jalkatilaan. Kesti aika kauan ennen kusse tuli takasin jollain jaappanilaisella menopelillä, jolla sitte jouruttiinki liikehtiin koko viikolloppu ennenku meirän vuggi löyty.

Tää nuarempi isoäiti eli Hanne, soitteli tossa viime vuanna jo reilusti ennen joulua, josko mää lähtisin sen kanssa talviselle viikolluppulomalle Juvalle. Mulla mitään sitä vastaan ollu, ainahan matkailu avartaa. Hiukam mää kyä ihmettelin tätä paikav valintaa. Ei kai ny Juvalla kovin paljon tapahru. Sovittiin sitten semmosesta lokistisesta järjestelystä, että vähintään kolmella autolla mennään perille. Ensteks mää matkustin kotoo Järvenpäähän meirän omalla volvolla, siältä Siri kuskas mut Tampereelle niitten volvolla ja loppumatkan mää olinki mersun kyyrissä. Majotuin Hannen ja Sirin kanssa leirintäalueen mökkiin.

Mää olin jo huamannu, että mukana oli miähiäki. Nimittäin semmonen varsinainen jeesus, joka yritti tehrä tuttavuutta mun kanssa etupäässä takapäässä. Mää sille sanoin melko tiukasti, että siä ei oo kukaan viä käyny, ekkä sääkään o ensimmäinen. Uskohan se loppujen lopuks. Esitteli sitten ittensä Maraks. Oonhan mää ny sen ennenki nähny, sehän on nääs toi perniuros, jonka virallinen nimi on Uj Jezuska av Lee Armand. Mun oma äiteeni Lyyli ei viittiny ottaa kantaa noihin jeesuksen lähentelyihin, oli varmaan sitä miältä, että kyä mun likat pärjää.

Sunnuntaiaamuna mää sitten tajusin, että minkä takia mut oli jo perstaina kiillotettu. Näyttelyhän siä Juvalla pukkas. Urokset ku esiinty ensin, ni Mara pokkas niitten kehästä sertin. Mulle se tuamari anto sitten pikkasen moitteita silmistä ja pikkasen korkeesta hännän kannosta.

Esiinnyin mää kuitenki erukseni Hannen kanssa sillai, että tää sama tuamari kehua retosteli erinomasiks mun ominaisuuksiani: raajakorkeutta, selvää sukupualileimaa, tiivistä ylälinjaa, korvia, pään mittasuhteita, ilmettä, rintakehää, reisiä, kulmauksia, karvallaatua, värimerkkejä, luannetta, ryhtiä ja liikkeitä. Sehän sitte oliki sitä miältä, että mää olin niistä avoimen luakan nartuista kaikkein paras perni. Paras narttu-kehässä mää sitten hävisin, mutta ainoostaan omalle äiteelleni. Lyyli oli nääs näyttelyn paras perni, ryhmäkisan kolmas ja veteraanien kakkonen. Mutta NYSSE TULI, eikä mikään Mansen linjuri, vaan se kolmas serti. Se tarkottaa käytännössä sitä, että mää oon ny SUAMEN MUATOVALIO. Mun virallinen näyttelyarvostelu kuuluu näin: AVO ERI1 PN2 SERT FINMVA.

Koko maailmahan sen nyjjo tiätää. Sevverran on tota keeäsäm-verkkoo käytetty ja muuta sähvöpostia lähetelty (äiskän ja iskän toimesta, mää oon itte pitäny matalaa rohviilia), että Tampereen Kissammaalta tuli vastaus, joka mun täytyy ottaa oikeen onkeeni. Siältä nääs suasiteltiin, että nym mun pitäis vaihtaa puhelinnumeroni salaseks, ettei vaan kukaan entisistä ulkoministereistä rupee ottaan yhteyksiä.

muatovalio vauhdissa

Eihän toi Suamen muatovalion titteli Zweierteamin perneille muutem mikään harvinaisuus oo. Niitä onny nääs jo täys tusina eli yhtä monta ku Tapparalla jääkiakon Suamen mestaruuksia. Paitti, jos Tapparalle lasketaan mukaan kolme TBK:n nimellä viiskytäluvulla voitettua pokaalia. Sitä paitti muv vanhempani on pokkaillu ulkomaisiaki titteleitä. Niitä Tapparalla ei juurikaan oo. Eikä näillä näkymin taira tulla lisää kotimaisiakaan.

Sitten se myrkyn lykkäs. Tai ei se ny oikeesti myrkkyä oo. Eikä sitä varsinaisesti juuri kukaan mulle suuhun lykänny. Oltiin nääs yks ehtoopäivä iskän kanssa tossa Ilolan lähimettissä lenkillä. Lunta oli satanu sev verran, että meirän oli viisaampaa tarpoo pikkasen sivussa latu-uralta. Auottiin vähän uusia polkuja siä mettän siimeksessä umpihankessa. Sillom mää sen äkkäsin. Iskäkään ollu sitä koskaan ennen huamannu eikä eres tiänny sen olemassaolosta. Seisova pöytä keskellä mettää. Siinä oli nääs pualen metrin korkeurella katoksen alla lavetilla jos jonkillaista jyvää ja rivissä sämpylöitä, ranskanpullaa ja pinossa reikäleipiä. Ennenku iskä kerkes eres mitään tekeen, nimmää olin hakenu siitä noutopöyrästä ittelleni oman annoksen siltä leipomotuate-pualelta, joka kyä aivan varmaan sisälsi vehnää. Ja sehän just on sitä myrkkyä mun korvilleni. Nehän tulehtuu nääs joka ikinen kerta kummää vaan pikkasenki maistelen sen sortin viljatuatteita. Eihäm mulla tiätysti minkääv valtakunnan lupaa ollu mennä maksamatta rohmuaan einestä niistä ateriatarjoiluista. Mutta tuskin ne kauriit tai muukkaan mettän elävät niistä juuri mitään maksaa. Niillehän se noutopöytä lumiseen aikaan varmaan on tarkotettu. Iskä sitä leipää multa millään pois saanu. Aina kusse vähän läheni, mää vein saaliini kauemmas ja jatkoin rouskutusta. Eihän se sitä paitti voinu poistua hirveen kauas siltä tarjoilualueelta, kussen piti vahtia ettem mää ainakaan santsikiarrokselle pääse. No mulle riitti yks kokonainen leipä. Päästiin jatkaan matkaa.

Parin päivän päästä oli sitten pakko käyrä tohtorilla. Rupes nääs korvien sisäpinta enemmän ku hiukkasen punottaan ja silmäkulmiin alko kerääntyyn jossaim määrin vihreetä rähmää, jonka se lääkäri usko liittyvän samaan allerkiareaktioon. Tää tohtori mitään myrkyistä puhunu, mutta nysse ropit lykkäs. Vähintään kymmenen päivän korva- ja silmätippakuuria se voimakkaasti suasitteli ja sehäm me ostettiin. Tuskin ne kauriit tiätääkään miten kalliita sämpylöitä niille tarjoillaan. Mulle nääs yks leipä makso sitten loppujen lopuks karvaa vaille sata euroo.

Kaikista näistä menestyksistä ja piänistä terveyrellisistä vastoinkämisistä huolimatta täv vuoren tyäkiirekki rupes pakkaan päälle. Käväsin taas Kaunialan sotavammasairaalassa tervehtimässä sotaveteraaneja. Se ojjo niin tuttu paikka, että mää osaan ottaa siä melko rennosti. Ja kyä iskä ja äiskäkin tykkää niistä keikoista. Mää en kyä tällä kertaa saanu ihan kaikkia rapsutuksia ja silityksiä, ku toi kuvassa oleva Harri pääsi takaapäin yllättään äiskän ja rupes silitteleen sen tukkaa. Sano vaan, että ettekös tänne halattaviks o tullu. No kyä määkin sain Harrilta oman osani.

Harri ja mää

Heti seuraavana päivänä poikkesin Puistolan vanhainkorissa ilahruttamassa paikallisia mummoja ja pappoja ynnä henkilökuntaa. se käynti oliki niin kova menestys, että mut puukattiin sinne välittömästi vakituiseks viarailijaks. Kyä se vaan mulle sopii. Varmaan joskus maaliskuussa meen sitten seuraavan kerran.

Ronna, tammikuu 2009

Heti helmikuun ekana päivänä mää osallistuin yhteisvastuukeräykseen. Nimittäin Kallion kirkolla oli semmonen tapahtuma, jossa mää olin Eetun, Dumbon ja Saskan kanssa antamassa lapsille kyytiä. Verettiin niitä kärryissä. Ja tuatot ohjattiin tähän yhteisvastuukeräykseen. Muutenki alko tuleen noita keikkapyyntöjä siihen tahtiin, että osasta oli pakko kiältäytyä. Oli nääs päällekkäin pernien ja HPH:n vetokeikkaa, mun vetämää pernien puuhislenkkiä, suvun juhlatapahtumia ynnä muuta. Mää jouruin ottaan sellasen kannan, että meen aina sinne minne on ekana kutsuttu ja mää oon läsnäoloni vahvistanu. Tässä minkäällaista lamaa tai taantumaa mun elämässäni ainakaan oo havaittavissa, kysyntä ylittää melkosen voimakkaasti tarjonnan.

välillä pitää ottaa rennostikin

Hilla käväs hualehtimassa meirän enerkiavarannoista. Toi nääs Sepon kanssa lisää polttopuita, ku erelliset oli hävinny savuna taivaan tuuliin ja lämpönä tupaan. Hillalla oli mulle tuliainenki, semmonen vinkuva lintu, jonka se oli jo etukäteen ristiny Sepon kanssa Valioks. Tää Vinku-Valio onki melkosen vahvaa tekoo. Se on kestäny mun hellää käsittelyä jo melkein viikon ja ja viälä se jaksaa äännellä.

Jonkinasteista talvisotaa oli käyty siä mun uimapaikkani läheisyyressä hiakkamontulla. Eikä tää ollu kyä mitään Suamen pualustusvoimien harjotuksia. Siä oli nääs hanki värjäytyny ihan punaseks. Ja sinineks, vihreeks, keltaseks jopa oranssiks. Että enempi tää tais taas olla semmosta aikusten miästen (taikka mistä mää tiärän vaikka siä ois ollu naisiakai) värikuulasotaa. Useempiaki semmosia reilun sentin halkasijaltaan olevia panoksia oli kyä ammuttu ihan harhalaukauksina siis hutikuteina pitkin pöpelikköö. Mää niitä uteliasuuttani muutaman maistelinki, niissä ku on tota karamelliväriä sisällä värjäämässä vastapualen vaatteita. Iskäkään juuri kiältäny niitä napostelemasta, kusse oli jo Dollin aikana selvittäny, ettei ne mitään myrkkyä sisällä. Mutta seuraukset oli nykki aika veikeet. Niissä seuraavan päivän pökäleissä oli taas melko vinkeen värisiä raitoja.

Hiihtolomaviikolla Hartwall Areenalla oli semmonen viirentuhannen henken lastentapahtuma. Mää sinne sitte menin kymmenen muun pernin kanssa antaan lapsille kyytiä. Ja ku Tapparaki siä sisätiloissa pelaa vähintään pari peliä kauressa sokereita vastaan, ni kyä määkin sev viiren tunnin aikana ihan ilman mutinoita verin muutaman semmosenki natiaisen, joilla oli Jokereitten pipo päässä. Mää nääs mikään rasisti oo.

nää talvikelit sopii kyä pernille mainiosti

Me ollaan Hillan kanssa ny täysorpoja. Meirän Lyyli-äitee kuali. Se ois ihan kohta täyttäny kymmenen vuatta. ison ja vaikeesti paikattavan aukon se Lyyli jätti. Tuskim meistä ainakaan o saavuttaan samallaisia mainetekoja ku äitevainaaasta. Se nääs lopetti melkosen korkeelta.

Laskiaistiistaina olin taas perinteiseen malliin ilahruttamassa Kustaankartanon mummoja ja pappoja. Niitä oliki riahapaikalla liikkeellä taas sankoin joukoin. Tiärä sitten kumpi niitä enemmän houkutti: niitten sisäisessä tv-info-kanavassa pyärivä mun mainoskuvani vai rillimakkaratarjoilu? Mää itte olin selvästi enempi kiinnostunu niistä makkaroista. En sentään kenenkään kärestä semmosta viäny. Ja keikan lopuks mää Hilman, Ion ja Sasun kanssa sainki sitten maistella niitä makkaroita ihan oikeesti.

Pikkasen otti koville toi helmi-maaliskuun vaihteen viikolloppu. Ei se mua vyysisesti juurikaan rassannu. Lauantaina oli mun vetämä vajaan parin tunnin pernilenkki aurinkoisessa mettämaastossa. Hilla siä kovemmalla joutu, ku alkumatkasta Aapeli oli torella kiinnostunu sen kenitaaleista. Aapelihan joutuki sitte tyytyyn naruohjaukseen, kussei muuten uskonu. Milolle kävi lenkin lopulla samalla lailla, mutta se oli taas enempi kiinnostunu Lotesta. Se lenkki mikään pitkä ollu, enkä mää siitä juurikaan rasittunu, vaikka kartallukijana olinki. äiskä siä loppumatkasta rupes uteleen oikasumahrollisuuksista.

Sunnuntaina pualiltapäivin pääsin pulkanvetohommiin Mellummäen leijonien talvitapahtumassa. Siinä parin tunnin huviluvan puitteissa vereltiin reilut toista sataa naperoo. Sekään mikään raskas suaritus ollu, ku vetopernejä oli paikalla riittävästi, niiv välillä sai huilataki ihar rauhassa. Se mua kuitenki pikkasen häiritti, ku iskä aina jokasen vetokiarroksen aluks sano mulle: ”veto”. No määhän lährin sitten meneen aika haipakkaa ja kakarat kilju onnesta pulkassa. Muutama kiarros ku oli menty, ni kesken kiarroksen iskä toteski: ”älä verä”. Mää ny taas oikeen ymmärtäny. Ollaan vetokeikalla, alkuperänen käsky oli ”veto” ja sitten se haluaa hillitä mun vauhtia käskyllä ”älä verä”. Kyä mun täytyy vilpittömästi sanoo, että torella ristiriitasta toimintaa! Mää enää tiärä mitä mun oikeen pitää tehrä. No iskä yritti mulle selittää, että vaikka se onkin joskus hamassa nuaruuressaan juassu Koopperin testissä oikeen pitkiäki matkoja, ni ei se enää jaksa yhtä sukkelasti taivaltaa. Totes viä, että ei se matka tapa, vaan vauhti. Ku sillä rupes hikeeki jo pukkaan ottalle, nimmää sanoin, että vaihretaas kuule taluttajaa. äiskä tuliki sitten puikkoihin. Sej jälkeen oli huamattavasti helpompaa. Mutta kyä mää vetotauon jälkeen armahrin iskääkin ja yritin tepastella sen kanssa vähän verkkasempaan tahtiin.

välillä pitää ottaa rennostikin

Mutta nääs ja nimittäin se viikollopun rasitus ei suinkaan aiheutunu siitä pernilenkeistä taikka vetohommista, vaan niitten välisestä ajasta. Mehän oltiin jo viime syksynä luvattu Olivialle, koirakuumetta potevalle iskän veljenpojantyttärelle (8 v), että se saa tulla hoitaan mua jonain viikolloppuna ja jäärä oikeen yäkylään. Olivia tuliki jo lauantaina meirän pernilenkille mukaan. Onneks mää oon sentään muutamilla halipernikeikoilla käyny, että entuurestaan vähän tiärän noista halailuhommista. Ny niitä kokemuksia ja taitoja torella tarvittiin. Mulle tuli miäleen Seittemän veljeksen Taula-Matti, joka aika usein tokas, että ja sittem me ryypättiin. Nyv vaan muarossa: ja sittem me halattiin. Eikä siinä viä läheskään kaikki. Halaamisten välissä Olivia piti mulle tiuhaan tahtiin sulkeisia. Olivia tuntuu nääs olevan melko tiukka täti tossa tottelevaisuuskoulutuksessa. Istu, seiso, maahan, tänne ja tassu oli siältä helpoimmasta päästä. Sitten ku se rupes opettaan mua haukotteleen, nimmää sanoin koulutussopimukseni irti. Haukkumisharjotukset oli äiskän ja iskän toimesta kiälletty, sev verran puhelias mää olin ollu jo sillä mettälenkillä. Ja sittem me taas halattiin. Kyä mun pikkasen kuitenki kävi Oliviaa sääliks, kussen vanhemmat tuli hakeen sen kotio siältä vetokeikalta. Kyyneleet silmissä se joutu lähteen, ois nääs halunnu viättää mun seurassa vähintään seuraavanki vuarokauren. Tiärä vaikka ois halunnu muuttaa mul luakse asuun. Mutta toi koulumatka Ruskeesannalta Espooseen on aika vaikee yhtälö ja sitä paitti määkin oon tottunu hiukan rauhallisempaan elämään. Kummää sitten vetokeikalta palatessa huamasin, ettei kukaan enää jatkuvasti pompottanukaan mua, mää nukuinki aika sikeesti semmoset parin päivän päivänokoset.

Donna, helmikuu 2009 (jopa 1.3.2009)

Sitten oliki parina viikolluppuna tiarossa sukujuhlia Tampereella. Niihin ekoihin pirskeisiin mutkin oli kutsuttu mukaan. Oltiin varattu oikeen semmonen hotellihuaneki, johon määkin saisin majottua. Lisäks Olivia oli luvannu hualehtia mun hyvinvoinnista koko illan ajan. Mutta lauantaina, ku iltapäivällä piti hurauttaa Manseen, ni aamuyästä mää pistin meirän olkkarin maton pesulakuntoon. Olin varmaan taas erellisenä päivänä löytäny mettästä jotain erinomasen kiinnostavaa, mutta huanosti mun ruuansulatukselle sopivaa naposteltavaa. Ei me sitten oikeen kehrattu lähtee sen hotellin saatikka juhlapaikan mattoja sotkeen.

Elintoiminnot palautu kuitenki aika nopeesti normaaleiks ja niim mää viikon päästä löysin itteni Kissammaalta. Sillä kertaa mua ei nääs oltukaan kutsuttu niihin kekkereihin. Mää meninki ilahruttaan Rixiä ja Ullaa yäkyläilyn merkeissä. Kyähän mää tän hoitohenkilökunnan tunsin jo entuurestaan. Mutta en ollu koskaan ennen niillä käyny. Niimpä mun pitikin heti ekaks, ihav vaan uteliaisuuttani, tutkia tarkkaan kaikki huaneet. Paitti yläkertaan mää en viittiny mennä. Ku sinne ois pitäny mennä oikeen portaita pitkin. Ei meillä semmosia o ja siks mää en oikeen niistä välitä. Sitä paitti mua pikkasen kiellettiinki nousemasta maantasoo ylemmäks.

Siinä naapurissa asuu Oiva. Se ov viisvuatias lapukka, joka oli varmaan tiatonen mun viarailustani. Se nääs soitti ja kysy pääsenkö mää ulos leikkiin. Mää pääsin. Ja sitten lumipenkat pölisikin oikeen kunnolla. Välillä Oiva yritti esitellä mulle omaa viriilisyyttänsäki, mutta oom mää sev verran tarkka tyttö, että neiti Ree oon erelleenki, paino sanalla neiti. Siinä leikkien välillä mää kerkisin vähän jopa maata lumihankessaki. Ulla mua kovasti varotteli, että älä ny siä kylmässä löhöö, tulee pian viä vaikka virtsatiätulehrus. Oivan äiskä totes siihen aika lakoonisesti, että eiköhän sun Ulla ois parempi mennä sisätiloihin siitä hualehtimasta.

Iltalenkillä Ruatulan raiteilla hoitohenkilökunta taivasteli mun kanttarellikursseilta saamiani oppeja. Mää nääs löysin kaikki vähänkin keltaseen vivahtavat paikat lumipenkoista. Mää niille raaskinu kertoo, että lueskelempahan tässä vaan Tampereen kiälisiä uutisia. Iltalenkin jälkeen mää huitelin nappulat naamaan, nautin kunnon loppasut syntymäkaupunkini raanavettä ja vetäyryin vaateriin yäpuulle.

Aamulla mää siinä noin tasan kello 06.07 aittelin, että miks täällä on näin hiljasta. Mää siihem muuta ratkasua sitten löytäny. Rupesin pamputteleen hännälläni sitä makuuhuaneen seinää. Heräshän ne. Onneks Rixi vanhana sissinä ymmärsi, että ny on tosi kyseessä. Aamutoimet käyntiin ja nopeesti. Ulkotiloissa ku suaritin pari niiausta ja yhren selän köyristyksen, ni homma oli taas pulkassa. Vetelin tän aamupyrähryksen jälkeen reilun tunnin torkut ja päätin sitten toimia hoitohenkilökunnan personal trainerina. Erellispäivän retkiluisteluista ja mun iltalenkeistä jäykistyneet ja rasittuneet ropat sai oivaa vetreytystä mun vetämästä pikkupakkasessa suaritetusta reippaasta aamulenkistä.

On nää kyä ihmeellisiä nää Suamen aikavyähykkeet. Kotona mää nääs herätän joka ikinen päivä, arkena taikka pyhänä, iskän plus miinus kolmen minuutin markinaalilla tasan seittemältä. Sitten ku lähretään pohjoseen päin, ni herätykset Tervakoskella on suaritettu jopa tunteja tätä aikasemmin ja nykkin näköjään kello eristää Tampereella melkein tunnin? Yleisesti ottaen luullaan, että noi aikavyähykkeet kulkee enempi niinku itä-länsisuunnassa, mutta ny on selvästi havaittavissa myäs etelä-pohjoissuuntaista vaihtelua. Pitäsköhän jonkun ny oikeen ruveta selvittään, mistä tässä oikeen on kymysys?

Kyä ne Rixi ja Ulperi tais ihan oikeesti tykätä siitä mun yäkyläviarailustani. Soitteli nääs alkuviikosta muka ilman mitään asiaa. Ureltiin toki onks mulla kaikki ihan hyvin. Riviev välistä oli aika helppo ymmärtää, että jonkinasteista ikävää Kissammaalla porettiin.

uuren menon rototyyppi

Mutta ei tää elämä pelkkää (suku)juhlaa o ollu. Ollaan me iskän kanssa askarreltuki. Meinaan semmoset rattaat, joilla on helppoo vetää kersoja pikkasen haastavammassa maastossa ku petonilattialla. Rototyyppi saatiin ny valmiiks, niinku kuvasta näet. On se kevyt vetää. Ja Saska ku valjastettiin näihin kiäseihin, ni Juha ei meinannu perässä pysyä. Saska tais tuntee vetävänsä perässään tulitikkulaatikkoo. Pinja, Ronja ja Jere suastu rototyypin testikyytiin ja kaikki oli sitä miältä, että kehitystyätä kannattaa jatkaa.

Erelleenki mää oon harjotellu tota tummin palauttamista lähtöpisteeseen kuivan maan olosuhteissa. Vauhtia niistä harjotuksista ei ainakaan puutu.

kuivan maan harjoittelua

neiti D, maaliskuu 2009 Palmusunnuntaina oli taas orotettavissa pikkunoitien invaasio ulko-ovelle. Nääs niitteen, jokka virpoo varpoo tuareeks terveeks tulevaks vuareks ja tahtoo sitten pajunkissaoksaa vastaan palkkioks suklaamunia. Iskä huamas, ettei meillä mitään munia ollu. Niim me sitten heti aamutuimaan tehtiinki tukevat eväät, pakattiin autoon melkosen rutkasti munkin tarvikkeita ja lährettiin trullien jaloista poijes. Suunnattiin kohti etelää, ihan Pasilaan asti. Siä oli tarkotus viättää rattoisa sunnuntaipäivä. Stratekiavalinta onnistu siinä miälessä hyvin, että suklaamunia ei tarvinnu jaella. Sen sijaan pikkulapsia oli Messukeskuksen PetEkspo messuilla pilvin pimein. Päivän aikana siä oli reilusti yli kakskytätuhatta kävijää, joista vähintään kolmasosa ei viä ollu kymmenvuatispäiväänsä nähny. Oltiinhan me tiätysti etukäteen järjestäjien kanssa sovittu, että pernien sveittiläiset vetäjät ilahruttaa pikkulapsia vetelemällä niitä kärryissä. Aamupäivä meni suht rauhallisesti ja määkin hoirin omat vetovuaroni kiitettävästi. Vetotauoilla lepäilin tutussa häkissäni.

Siinä meirän vetopaikan viäressä itteensä esitteli stadin brankkarit, jokka kehu suarittaneensa viime vuanna yli kahreksansataa eläinpelastustehtävää. Ilmeisesti sen kunniaks ne jakeli lapsille ilmapalloja. Kuv väkimäärä siinä pualen päivän kieppeillä alko voimakkaasti lisääntyä, ni tiätysti ilmapallojen menekkiki kasvo huamattavasti. Tiärä sitte, oliko niillä prankkareilla sekuntapalloja vai mitä, mutta ne pallot rupes hajoileen aika tiiviiseen tahtiin. Siitähän kuuluu jonkinasteinen pamaus, kusse heliumi poksahtaa siitä kumikuaresta ulos. Ja siinä messukeskuksen vitoshallissa se pamaus kaikuu aika lailla. Aikani mää sitä kestin, mutta sitten ku se pauke oli lähes jatkuvaa, mää rupesin miättiin, että onks ny taas uusvuas. Meinaav vaan, että sillon iski piäni paniikki, ku pari pojankoltiaista räjäytti sen ilotulitteensa reilusti ennen lakisääteistä paukutteluaikaa parin metrin päässä mun tassuistani. Se meirän leiri oli vaan sermin päässä niitten eläintenpelastajaprankkarien ilmapallojen täyttöpisteessä, jossa alko väkimäärän lisääntyessä tulla entistä enemmän hamoja elikkä pallojen rikkoontumisia jo täyttövaiheessa. Sillom mulla ei ollu enää yhtääm mukavaa. Vetovuarollani rupesin meneen päin seiniä, kiihrytin aina voimakkaasti ulko-oven suuntaan, huahotin tauolla häkissäni eikä makupalakkaan enää maistunu. Ainoo vaihtoehto siinä tilanteessa oli jättää hommat kesken ja mennä tuttuun ja turvalliseen omaan autoon rauhottuun.

Onneks tää sveittiläisten vetäjien homma on kuitenki joukkuepeliä. Vaikka pari muutakin vanhempaa vetokoiraa joutu jättään leikin kesken samasta syystä ku määkin ja poistuun areenalta, ni muut paikkas meirän jättämät aukot. Mää olin sitä paitti aika ylpee, ku Ripa enskertalaisena veteli muutaman ylimääräisenki vuaron ja piti yllä Zeta-koirien (=Donnan kotikennel Zweierteam, suom. huom.) mainetta. Ku mun iltapäivän vetovuarot peruuntu, ni viäläkään mää en o saanu Viltsua mun kyytiini. Onneks Ripa korvas mut. Musta tuntuu, että mää valitten jatkossa etupäässä semmosia ilmapallovapaita vetokeikkoja.

Viltsu Ripan kyyrissä

Mää pääsin ekaa kertaa elämässäni ihan oikeeseen Paratiisiin. Oon kyä ennenki useesti jopa pennusta asti käyny tua Paratiisimmäellä, mutta tää paikka oliki aivan puhras Paratiisi ilmam minkäällaisia etuliitteitä. Kyä siäkin silti mäkiä oli, jopa suurempia ku tua Ruattinkylässä. Puuhislenkkiä pukkas nääs tonne Salmen ulkoilualueelle ja mehän oltiin taas kerran mukana. Mää ny mitään hekumaa, valaistumista taikka nirvanaa siä Paratiisissa kokenu, mutta yks semmonen nuari poikaperni hurmas mut kyä aika lailla totaalisesti. Väinö, tuttavallisemmin Väiski, oli nääs mun kiinnostuksen kohteena. Kyä tämmönen hiukan varttuneempiki neiti saattaa innostua nuarista pojista. Siinä kuitenkaan mitään vakavampaa sattunu. Reuhattiin vaan lenkki yhressä. Väiski lupas tulla toukokuun alussa mun Mätiksen lenkille. Saas nährä muistaako se mut viä sillon.

Tää Väiskihän se vasta mukava kaveri onki

Lauantaiks viikkoo ennen Valpuria Sennensamoilijat oli tilannu aurinkoisen ja lämpimän kevätsään. Tän kevään vaelluksen kokoontumisajon päätepisteenä oli Läyliäisten Neste, mistä ajeltiin sitten porukalla letkassa kohti Luutasuata. Pilpalan risteyksessä tarkistettiin viä muutamaan kertaan kartasta, että oltiin varmaan oikeessa suunnassa. Arviot vääristä reittivalinnoista torettiin jo sillon virheellisiks. Kelirikko oli runnellu Luutasuan mettätiän semmoseen kuntoon, ettei me päästykään perinteiselle parkkipaikalle, vaaj jätettiin autot suasiolla siihen isomman tiän varteen. Siinä mitään, otettiin eväsreput kantoon ja lährettiin patikoimaan.

Siä oli matkav varrella kaikellaisia rasteja, torennäkösesti partiolasten, ku niitä oli siä kanssa liikkeellä. Niillä rasteilla piti esimerkiks arvioira tiätyn puun pituus taikka että mitähän kahlaajia sum muita siivekkäitä tässä kaislikossa suhisee. Meirän mielestä sen puun korkeus oli suunnilleen kolkytä metriä, pituuresta me ei osattu sanoo juuta eikä jaata. Sitten oliki poluv varressa semmonen plakaatti, jossa kerrottiin, että Eetun passi löytyy menosuunnassa 350 metrin päästä. Me sitä löyretty. Eetu kyä sano jo siinä kyltil luana, ettei siltä mitään passia o kateissa, ku ei sillä o ikinä semmosta ollukkaan. Rekkari ja rokotustoristukset on kyä varmassa tallessa, se viä lisäs. Sen sijaan me löyrettiin keskeltä mettää punanen postilaatikko, jossa ei ollu postia eikä mitään muitakaan asiapapereita. Ainoostaan noin plus ykkösen vahvuurella varustetut lukulasit. Jätettiin ne paikoilleen, jos vaikka joku muu sattuis niitä tarvitteen.

Siinä matkav varrella oli kaikennäköstä kuralätäkköö ja varjopaikossa pikkasen lunta ja jäätäki. Niistä me tiätysti nautiskeltiin virvokkeita, alko nääs toi ilman lämpötila hiipiä kohren kahtakytä astetta. Hetken päästä löyty semmonen sula sualampi, jossa me sitten saatiin lipitettyä nestetasapainot oikeen kunnolla kohralleen. Olihan sillä lammella syvyttäki sev verran, että mää innostuin oikeen tosissani ja heitin saman tiän ton talviturkin poijes. Viilensi oloo mukavasti. On se meinaan pernillä aika kova paikka sopeutua talvej jälkeen ensimmäisiin torella lämpösiin keleihin.

kuumat kelit, ni pitihän mun pikkasen vilvotella

Sitten me saavuttiin sille perinteiselle parkkipaikalle. Siä olevasta invormaatiotaulusta piti löytyä jonkun keokätkön koortinaatit. Semmosen tiaron oli Juha nääs netistä kaivellu. No ennenku nää tarpeelliset lukuarvot oli löyretty sen opastetaulun kurkihirren poikkipuun yläpuolen muaviläpyskästä, ni aikaa kerkes kulua muutama tovi. Määhän tapani mukaan turhauruin siihen paikallaan seisoskeluun ja rupesin suaraan sanottuna haukkuun semmosta paikallaanpysyvää toimettomuutta. Mutta kyä nää pojatki tais turhautua. Siihen asti nääs Eetu, Roi ja Ruffe oli vaellellu vapaasti ihar rauhassa. Eetulle ja Roille synty siinä paikoillaan olon aikana kuitenki liävää voimaakkaampi erimiälisyys siitä, kumpi oikein on tän lauman johtajauros. Eetu porukan vanhimpana sen aseman selvästi hallitti, mutta kyä Roi loppumatkan aikana yritti viä muutaman kerran kyseenalaistaa asian. Mulla ja Millalla ei tiätenkään kenenkään kanssa tämmösiä johtajuuskiistoja syntyny. Ainoo juttu mistä me välillä kilpailtiin, oli se kumpi meistä siä letkan kärjessä oikeen kulkee. Tän piänen reviiritaistelun jälkeen Eetu ja Roi käveli hetken aikaa narussa ja sitten letka veny niin paljon, että Roi ja Ruffe kulki etujoukoissa ja Eetu taivalsi näköyhteyden päässä perässä.

samoilumaaston opastetaulu, josta löyty ne koortinaatit

Ku tää erellinen tilanne oli just vähän aikaa sitten saatu rauhotettua, ni eikö kuule alkanu kuulua oikeen äänimattona semmosia tänne-komentoja ja kaikkien koirien nimiä yhtä aikaa. Siinä mitään isompaa katastroohvia ollu ilmassa, enemmämkin oli kyse siitä, että me löyrettiin taas semmonen sualampi, joka oli viä jäässä. Eikä ne kaksjalkaset oikeen jaksanu uskoo, että se jää piremmän päälle kestäis meirän telmimistä. Komennot ja kutsuhuurot toimi, ketään ei tarvinnu pelastaa heikoista jäistä.

Tallusteltiin sitten semmosta Poropolkua pitkin. Pikkasen mää ihmettelin väylän nimittelyä Etelä-Hämämäläisessä maastossa. Mutta eikös mitä, siinähän oliki sitten ihav vieressä suuri jopa useemman hehtaarin virrattomalla sähvöpaimenella varustettu aitaus, jossa perimätiaron mukaan on ollu poroja. Me nääs paluumatkalla oikastiin sen aitauksen poikki, muttei kyä nähty siä ensimmäistäkään sorkka- saati kavioeläintä. Oiskohan ne porot lähteny jo näin aikasin keväällä kesälomalle Lappiin?

Polkujen ja mettäteitten risteyksissä arvuuteltiin minkä päin me oikeen ollaan menossa. Joka tapauksessa löyrettiin ennakoituun taukopaikkaan Rajalan laavulle. Siitähän kiitos kuuluu pelkästään Juhan keepeeässälle. Se onny hiukan tuareempi versio, ku mun erellisellä Luutasuan viarailulla. Sillon Juhan keepeeässä paikansi meirät noin sata kilometriä Reykjaviikistä lounaaseen tai saatto se olla koilliseenki. Siältä taukopaikalta löyty myäs se opastetaulun koortinaattitiatojen lupaama keokätkö. Juha kirjotti sinne meirän terveiset. Mää tarjosin tauon kunniaks kaikille korvaa, enkä suinkaan Kosken- vaan ihan pelkästään possun-. Kumma kyllä, noi kaksjalkaset ei tarttunu tilaisuuteen. Meillehän ne kyä maistu.

Täähän oli vaan nääs tauko, jatkettiin matkaa kohti nuatio- ja makkaranpaistopaikkaa. Ei ny ihan virallista reittiä, mutta joka tapauksessa iskäkin pysty toteen, että päätellen aurinkosta, joka paisto erittäin lämpimästi, oltiin menossa oikeeseen suuntaan kohti etelää. Tultiin sen poroaitauksen pohjoisreunaan ja äiskä alko siunaileen, että ollaankohan me kohta kohta jo mahrollisesti perillä. No ei oltu, se aitaus oli torella useemman hehtaarin kokonen ja pelkkä sen läpikäveleminenki alko tuntua äiskän jaloissa ennen kaikkee kantapäissä.

äiskällä oli nääs semmoset varmaan viis-kuusvuatta sitten hankitut vaelluskenkät, joita se ei ollu käyttäny pariin viime vuateen. äiskä oli mulle jo siä Eetun ja Roin yhteenottopaikalla torennu, että ny tuli kyä tehtyä väärä kenkävalinta. Muttei se halunnu valittaa. Piäntä rakkoo oli kuitenki jo sillon pukkaamassa molempiin kantapäihin. Ennen nuatiopaikalle erkanevaa polkua meirän pitikin sitten toreta, että jotta me saatais se äiskä pois siältä mettästä, ni sen kannattais rakkomuarostumiensa kanssa kävellä ny suaraan autolle. Sinnehän oli kuitenki viä matkaa muutama kilometri. äiskän kantapäiren rakot ylty loppumatkasta sev verran kivuliaks, että pari kilometriä ennen autolle pääsyä sen piti riisua ne onnettomat kenkät kokonaan pois. Loppumatkan se tassutteli sukkasillaan siä kelirikkotiällä. Sukat ja ne halvatun kenkät on tätä nykyä ämmässualla.

Mää ilman sitä himoittua rillimakkaraa kuitenkaan jääny. Kotio päästyä rillattiin ne reilut neljä tuntia ja lähes viistoista kilometriä ulkoilutetut kyrsät tossa meirän patiolla. Sunnuntaiaamuna mää herätin iskän oman oomekani mukasesti taas tuttuun tapaan plus-miinus kolmen minuutin tarkkurella seittemältä. Mutta kyä toi samoilu ja vaeltelu piänen veron multakin näköjään vaatii. En sitten aamulenkin ja –palan jälkeen vinkunu ollenkaan aamupäivälenkille. Pualilta päivin käytiin kuitenki hoitamassa luvatut hommat. Konalan kyläkarnevaaleilla oli nääs tiarossa lastevvetoo, että eiku sinne. Parin tunnin vetokeikan ja useiren tyytyväisten asiakkairen jälkeen mää sain sitten viikollopun urakoinneistani ansaitun luun.

taas sai lapset kyytiä

Vapun aatonaattona lährin tarkistuskiarrokselle Mätäkivvenmäelle, että missähän kunnossa seuraavan sunnuntain pernien puuhislenkin maastot oikeen on. Muutaman suhteellisen kosteen paikan havaittin, mutta suunniteltuja reittivalintoja tuskin tarvii niitten takia hirveesti muutella. Sitten ku palattiin kotio, ni sillon iskä sen vasta huamas. Siis jumankekka ja voisin vaikka kiroilla pahemminki. Meillähän ei ollu nääs autossa enää pensatankin korkin suajusta eikä eres pensatankin korkkia. Liävää röyhkeempää väki- ja ilkivaltaa käyttäen ne oli väännetty volvon kyljestä irti. Niitten tilalta löyty hiukan ourompaa tavaraa. Sinne pensatankin nialuun oli tyännetty puukeppi ja pensatankin suulta löyty punanen sytytin. Iskä siitä sitten oikeen poliisilaitokselle uteleen, että mitenkähän tähän ny oikeen pitäis suhtautua. Nehän suasitteli tiätysti rikosilmotuksen tekemistä, varsinki ku vakuutusyhtiö semmosen vaatii. Poliisi tiarusteli, että onko mulla, äiskällä tai iskällä ketään henkilökohtasia vihamiähiä taikka riitaa kenenkään kanssa. Iskä sille vastas, että tiätääkseen tai eres tiarostamattaan se ei usko meirän lauman ketään niin pahasti loukanneen, että tämmöstä tarvis kohrentaa just meihin. Rikosilmotusta vastaanottanu poliisi totes siihen, että varmaanki semmosen tiaron kanssa on helpompi elää, mutta lisäs että nää meirän kanssamatkustajat saattaa kyä tehrä mitä ihmeellisempiä asioita, joista normaalikualevaisen aivoilla varustettu ei ymmärrä yhtääm mitään. Pitäsköhän meirän jättää sen tulevan puuhislenkin ajaks joku väijyyn meirän autoja? Samalta parkkipaikalta me sillekin reissulle nääs lähretään.

ronna, huhtikuu 2009 Vapuj jälkeisenä sunnuntaina heti kirkommenojej jälkeen mää sitten palasin rikospaikalle. Ja olihan siä reilusti kavereitaki puuhislenkin lähtöpaikalla. Hillaki tuli mua moikkaileen. Ku sehän on ennenki niissä maastoissa mun kanssa jolkotellu, ni me oltiin sitten kahrestaan aika useinki siä letkan kärjessä näyttämässä tiätä. Että minkäpäin kullonkin ja mistäkin polkujen risteyksestä aina käännytään. Väiskiki piti mulle Paratiisissa antamansa lupauksen ja oli mukana lenkillä. Eikä se ainakaan viä ollu mua unohtanu. Kyä mää nääs senkin kanssa kerkesin leikkiä ja juaksennella. Mää esittelinki sen sitten uureks nuareks poikaystäväkseni. Se mun vanhempi poikaystäväni Ramu, tualta Maunulan koirapuistosta, on nääs niin ukkoutunu, että mää saan torella keikistellä ennen ku se suastuu repiin mua kaulasta, vaikka mää oikeen seljälläni maaten sitä anelen. No, emmää Väiskin kanssa viä niin intiimiin suhteeseen o päässy. Kaiken kaikkiaanhan meitä oli yhren lapukan lisäks reissussa mukana reilusti toistakymmentä perniä. Kyä siinä vauhtia piisas vaikka vaaralliset tilanteet huamioitiinki vasta myähemmin.

että tämmöstä vauhtia

Matkav varrella oli pari kolme semmosta pehmosta hiakkapintasta muutaman aarin aluetta, joissa mun piti sitten tiätysti esitellä mun vormanssiani. Hyvin nää kaverit sen ymmärsi ja lähti juakseen mun mukana semmosta hulvatonta ympyrää ja välillä erestakasjuaksua. Kyähän siitä, pitkän sateettoman kauren jälkeen ilmaan nousi melkonen melkonen pölypilvi. Se meitä haitannu, mutta viimesellä hiakka-areenalla mää kuulin jo semmosenki kommentin, että ”pitääks sun aina, onks ihan pakko?”. Tähän täytyy viä lisätä, että kysyjä ei ollu sem paremmin iskä, Seppo eikä Väiskinkään kotiväki.

Semmonen suhteellisen lämmin kevätpäivä ku oli, ni aika alkumatkasta mää esittelin kavereilleni juamapaikan. Ne kaksjalkaset siitä viä ollu moinaan. Mutta ku mää sej jälkeen esittelin niitä kuraojien pohjia, ni kutsuhuutoja ja ”miälellään EI”-kehotuksia rupes sateleen pilvettömältä taivaalta. Mää lohrutin niitä kaksjalkasia, että viimesenä vesipisteenä meillä on semmonen pesupaikka: virtaavaa ”puhrasta” vettä ainakin mahanaluskarvoihin asti. Sitä paitti, loppulenkillä noustiin sev verran ojanpohjia korkeemmalle, ettei eres tassut enää missään vaiheessa kastunu. Pernin turkki nääs ku pikkasen kuivuu, ni ylimääräset maa-ainekset suarastaan rapisee sen turkista. Joskus sitä ylimäärästä tavaraa on kyä meilläkin ollu mun makuupaikkani kohralla niinki paljon, että siitä vois vaikka pikkasen uimarannan rakentaa. Mutta siitähän selviää joko harjalla ja rikkalapiolla taikka isommalla imurilla.

juamapisteellä

Palattiin sitten lenkin lähtöpisteeseen. Mää iskän kanssa rupesin jännittään, että onkohan kaikkien autot samassa kunnossa ku lenkille lährettäessä. Onneks ne oli, ei tarvinnu sillä kiarroksella virkavaltaa eikä autokorjaamoita vaivata. Ja ainakin mun ymmärtääkseni kaikilla kavereilla oli ollu sev verran miällyttävä lenkki, että piretään nää polut kaikellaista ilkivaltaa uhmaten erelleenki puuhislenkkien ohjelmistossa.

äiskä se mut sinne ilmotti. Sej jälkeen iskä ihmetteli, että pitääkö meirän ny kerta kaikkiaan ajella yhressä päivässä monta sataa kilometriä tuntitolkulla jonnekin Harjavaltaan hakeen jonkuv värinen muavinaru, ku määhän ny kuitenkin oon jo muatovalio. äiskä sitten sopiki, ettei iskää siä tarvita, mennään Ripan äiskän kyyrissä. Että heität iskä meirät vaan tonne Jäkeen siinä noin puali viis sunnuntaiaamuna. Hyvin toi äiskä kuitenki osaa lirkutella. Mää nääs minkään Jäkeen sittem menny, vaan omalla volvolla suaraan näyttelypaikalle, kuskina iskä. Semmosella pehmeellä ruahokentällä esiinnyin nuaremman isoäitini kanssa ekaa kertaa valioluakassa. Erinomaseks se tuamari mut määritteli. Kilpailuluakassa se sitten ensteks kätteli äiskän, että kiitos osallistumisesta. Kehäsihteeri siten mulle huuteli, että ei. Tullaanpas nyv vaan takasin kehään ja tarkastellaan tilannetta uurestaan. Ei se siitä sitten mikskään muuttunu. Kyä mää jäin sijottumatta.

Kasvattajakehän vinaalissa kävi sitten vähän samallainen juttu. Kehäsihteeri julisti tän mun kennelini ykköseks. Mutta yht’äkkiä se montenekrolainen tuamari vaihtoki lennosta pöytäkirjojen ulkopualelta sijotuksia. Kasvattajaryhmässä me oltiin sitten viime peleissä toisia. Mutta mää en pystyny siihen mitenkään vaikuttaan, koska mua ei niissä kehissä nähty.

Sen alkukuun puuhislenkin vaaralliset tilanteet ilmeni ensimmäisen kerran saman päivän iltalenkillä. Noilla lähiympäristön kovapintasilla raiteilla mää nääs aloin ontuun tota vasenta etutassuani. Seuraavana päivänä mettässä mää mennä viilettelin pehmeellä kankaalla kuitenkin taas niinku ennenki. Yhtenä iltana siinä viikolla se sama ontuminen sitten uusi samallaisella kovapintasella kävelytiällä. No, sitten käytiin siä Harjavallan näyttelyssä, eikä tuamari sen paremmin ku kukaan muukaan huamannu mitään ontumiseen viittaavaa. Seuraavalla alkuviikolla ontuminen kuitenki ylty niin pahaks, ettei toi vasen etutassu enää pysyny synkroonissa muiren jalkojen kanssa eres mettälenkeillä. Siinä vaiheessa iskäkin rupes uskoon äiskän jo aikasemmin esittämiä lausuntoja, joiren mukaan ois syytä ottaa yhteyttä asiantuntijaan. Niim mää sitten yhtenä aamuna jätin aamuruakailut väliin ja lährin käymään Epsoossa, nimittäin siä eläinsairaalassa.

Annoin Jannelle kiltisti tassua, muttei se siitä ihan heti irti päästäny. Väänteli, käänteli, tutki ja paineli sitä huamattavasti pirempään, mitä tommonen ”anna tassu”-kehotus lakisääteisesti määrää. Iskä viä piteli mun kuuppaa sillai, että Janne koko ajan näki mitem mää samanaikasesti henkittelen tai muuten ilmehdin. Sitten se viä kopeloi mun niskani ja selkärankan samoilla tuijotteluilla. Siinä vaiheessa ku Janne kysy, että paljonkos mää oikeen painankaan, mää yritin kovasti sanoo, että kiitos vaan mää oon nukkunu ilman parpituraattejaki täysin kiitettävästi. Ne mua ymmärtäny. Piäni pistos ja kohta olinki kemikaalisessa unessa enkä muista seuraavista tapahtumista yhtääm mitään. Iskä kerto myähemmin, ku mää olin taas heränny ja toipunu sej jälkeisestä krapulasta, että se mun vasen etutassuni kuvattiin ser rauhotuksen aikana. Selitti viä, että pikkasen järeemmällä kameralla mitä meiltä kotoo löytyy. Kuvauspöyrällä äiskä oli pirelly mun tassuani aika erikoisissa asennoissa sillai, että kaikki mahrolliset vauriot lapaluusta varpaankynsiin asti saatais selville. Ku niistäkään kuvista mitään löytyny, piti ottaa viä samoilla rauhotuksilla muutama näyte nivelnesteistä. Niistäkään mitään poikkeevaa löyretty. Että varmaan tää ny sitte oli pikkasen rajumpi lihas-, jänne- tai nivelsirevamma. Josta selvitään toivottavasti ilman niitä jatkotutkimuksia, jotka Janne kerto olevan mahrollisia ainoostaan Hyvinkään eläinsairaalan hevososastolla.

Tulehruskipulääkettä ja pelkkiä narulenkkejä mulle sitten määrättiin ainakin neljäks viikoks. Kipujahan mulla ei ollu, mutta jonkinasteinen tulehrus siältä tassusta saatto löytyä. Tää narulenkkikomennus tarkottaa niinku sitä, että suasitellaan vaan välttämätöntä ulkoilua. Perskutarallaa nääs, mulla meni täyrellinen putki poikki. Olin tänä keväänä ollu kaikissa pernien vetotapahtumissa mukana. Nyj jäi lääkärin määräyksestä viimenen vetokeikka Latokaskessa väliin. Ymmärrät varmaan, että tän narulenkkeilyn takia/vuoksi/johrosta mulla on melkosen paljon purkamatonta enerkiaa. Voiskohan sen myyrä vaikka Vortumille?

Lumi ja mää

Ei vaan oikeen jaksanu sataa. Vihroin ja viimein tuli taivaaltaki pikkasen märkää. Lumi tuli vasta sej jälkeen. Viime vuanna se tuli Ameriikan Sikakosta, mutta nysse olikin valinnu lähtöpaikakseen Kanaran Montrealin, joka on sen nykynen kotikaupunki. Viimeks se mua tuskin huamaskaan, ku se oli niin nuari, ettei viä Suamessa nimeekään ollu annettu. Nyhän se tepasteli mun perässä oikeen innoissaan. Mää sille pahottelin, että kärrykyytiä en erellämainituista syistä pysty tarjoon. Lumi siitä ollu moinaankaan, silitteli vaan mun korvakarvojani. Lumin iskä ois ilmeisesti kuitenki halunnu tyttärelleen jonkinasteista koirakyytiä. Siinä vaiheessa kusse yritti istuttaa Lumia ratsastusasentoon mun selkääni, mää kuulin äiskältä ja iskältä stereona sanan: ei! Iskä aina kehuu, että se sana ainakin mulle on opetettu jo pikkulikkana Kaukajärvellä. Kyä Topinkin kotikasvatus on ilmeisesti sisältäny saman kialtosanan. Ei saanu Lumi kärry- eikä ratsastuskyytiä.

Oli sitten toinenki vetokeikka tossa viiren minuutin ajomatkan päässä meiltä, mihim mää olin lupautunu mukaan. Saskan perheen nuarimmaisen kaksjalkasen Ronjan tarhan kevätjuhliin mää osallistuin kuitenki pelkästään halipernin roolissa. Kyä mää vetovuarojen vaihtuessa aina toivoin, josko mää ny pääsisin puikkoihin, mutta ei. Toisaalta oli nääs hyvä, että ku mää keräsin ne rapsutukset, ni Böödi, Ripa ja Saska sai hoitaa omat vetohommansa rauhassa. Sitä paitti, halipernihommissa sai tällä kertaa makkaraakin. Iskä kerkes nautiskella ennen Saskan äiskän loistavia tarjoomuksia kolme kyrsää, joista jokaisesta mää luannollisesti sain oman osuuteni.

neiti D, toukokuu 2009

Ei vaan jaksanu sataa. Vihroin ja viimein tuli taivaaltaki pikkasen märkää. Lumi tuli vasta sej jälkeen. Viime vuanna se tuli Ameriikan Sikakosta, mutta nysse olikin valinnu lähtöpaikakseen Kanaran Montrealin. Viimeks se mua tuskin huamaskaan, ku se oli niin nuari, ettei viä suamessa nimeekään ollu annettu. Nyhän se tepasteli mun perässä oikeen innoissaan. Mää sille pahottelin, että kärrykyytiä ei erellämainituista o tarjolla. Lumi siitä ollu moinaankaan, silitteli vaan mun korvakarvojani. Lumin iskä ois ilmeisesti kuitenki halunnu tyttärelleen jonkinasteista koirakyytiä. Siinä vaiheessa kusse yritti istuttaa Lumia ratsastusasentoon mun selkääni, mää kuulin stereona sanan: ei. Ja iskä aina kehuu, että se sana ainakin mulle on opetettu jo Kaukajärvellä.

Oli sitten toinenki vetokeikka tossa viiren minuutin ajomatkan päässä meiltä, mihim mää olin lupautunu mukaan. Saskan perheen nuarimmasen kaksjalkasen Ronjan tarhan kevätjuhliin mää osallistuin kuitenki pelkästään halipernin roolissa. Kyä mää vetovuarojen vaihtuessa aina toivoin, josko mää ny pääsisin puikkoihin, mutta ei. Toisaalta oli nääs hyvä, että mää keräsin ne rapsutukset, ni Böödi, Ripa ja Saska sai hoitaa omat vetohommansa rauhassa. Sitä paitti, halipernihommissa sai tällä kertaa makkaraakin. Iskä kerkes nautiskella ennen Saskan äiskän loistavia tarjoomuksia kolme kyrsää, joista jokaisesta mää luannollisesti sain oman osuuteni.

neiti D, toukokuu 2009 Siitä osa-aikaontumisesta hualimatta mää suariuruin kiitettävästi parista ennakkoon sovitusta halipernikeikasta. Puistolan vanhustentalohan on mulle jo entuurestaan tuttu paikka, että siä mää saatan muutenkin ottaa melko rennosti. Helsinki-päivänä mää viarailin Oulunkylän kuntoutussairaalassa. Siä oli ilmeisesti invormoitu etukäteen mun tulostani, ku hanurin soiton ja yhteislaulun lomassa kuulu vähäv väliä jostain päin kehotus: Donna, tuu tänne! Että nääs innokkaita ja tyytyväisiä rapsuttelijoita riitti koko viarailun ajan. Sattu viä alkukuusta harvinainen aurinkoinen päivä, ni ne Helsinki-päivän pirskeet voitiin viättää ulkotiloissa.

Muuten se alkukuu oliki sanken vilponen ja sateinen. Viittiny uimaankaan mennä, ku normaalilenkilläki kastu ihan riittävästi. Yhren sellasen sarelenkin, joka erelleenkin lääkärimmääräyksestä tepasteltiin kiltisti hihnaan kytkettynä, jälkeen iskä kuivas pyyhkeellä mun tassuni. Sillon se sen äkkäs. Nääs, kusse pyyhki ton vasemman etutassun kämmenaluetta eli ranteen ja varpaitten välistä aluetta, ni mää verin aika vikkelästi käpäläni poijes. Iskähän melkein siltä pyyhkimältä rupes soitteleen Jannelle, että nysse löyty, meinaan kipukohta. Siitä sitten uurelleen tutkimuksiin ja taas väänneltiin ja käänneltiin tassua kaikennäkösiin asentoihin, kopeloitiin niska ja selkärankaki. Samaan rahaan katottiin viä uurestaan erelliskerralla otetut röntkenkuvat, mutta suurempaa ahaa-elämystä ei ontumisen aiheuttajasta viäläkään löyretty. Janne ehrotteli, että orotetaan ny viä kuukausi ja otetaan sitten uuret kuvat, josko niissä sillon näkyis jotain muutoksia. Anto se mulle lohrutukseks kuitenki luvan kulkee siitä erespäin vapaasti ilman hihnaa.

Seuraavana päivänä mää sitten kirmailinki mettässä syrämeni kyllyyrestä. Sillä seurauksella, että siitä seuraavana päivänä mää onnuinki sillai, että joka askeleella toi vasen olkapää osu melkein maahan. Sitä kesti vaan yhren päivän jonka jälkeen mää tepastelin taas muutaman päivän ihan normaalisti. Iskä kuitenki hualestu taas sev verran, että se alko uteleen isoäireiltä neuvoja, että mikäs ny avuks. Iskä sem paremmin ku äiskäkään ei nääs oikeen tykänny ajatuksesta, että mää osa-aikaontusin viä kuukauren ja sitten tarkistettais onko jotain hajalla. Nuarempi isoäiti suasitteli käyntiä vysioterapeutilla, josko sellasen ammattilaisen ehkä herkemmät käret löytäis ton ontumisen aiheuttajan. Parin päivän päästä oltiinki sitten Hyvinkään koirakylpylässä terapeuttia tapaamassa. Sekään varsinaista syytä löytäny, enempiki seurauksen. Melkosen tukossa oli nääs noi lihakset tossa vasemmassa lavassa.

Ku ne melkosen rajut ontumiset jatku viä pari kolme kertaa muutamien päivien välein, ni iskä päätti (vaikka välipäivät oliki oireettomia), että ny kyä haetaan asiasta toisen lääkärin miälipire. Ku Pelle ei saanu Epsoon eläinsaaraalassa otettuja mun SeeReelle tallennettuja tassuröntkenkuvia avattua, se halus kuvata sen kämmenkohran uurestaan. Nukuttamatta nostettiin ei suinkaan kissa vaam mun vasen etutassu kuvauspöyrälle ja räpsästiin voto. Ei siinä taaskaan mitääv vikaa näkyny, sem paremmin kuvassa ku mun tassussanikaan. Pelle siinä sitten aikansa miätti ja pähkäili kunnes pääty sellaseen lopputulemaan, että luultavasti kyseessä on koukistajajänteiren jännetuppitulehdus elikkäs pehmytosavaurio. Tuuppas sitten injektiona niskaan koelääkityksenä ruutallisen kortisoonia ja kehotti soitteleen viikon päästä mikä on meikäläisen kunto. Sano viä että uiminen ois erittäin positiivista kuntoutusta. Viikon päästä iskä soitteli Pellelle ja saatto vilpittömin miälin kiitollisuurella toreta, että uitu on ja paljon eikä ontumisesta o enää nähty eres unta.

Jos tosta mun ontumissairaskertomuksesta ja ennen juhannusta vallinneesta ajankohtaan nähren erittäin viileestä ja märästä kelistä pitäs löytää eres jotain positiivista, ni kyähän semmonenki seikka toki löytyy. Mää nääs ajattelin, aikaa ku normaalia lyhyempien lenkkien takia oli enemmän ja lämpötilat kohos keskipäivälläkään härin tuskin kymmeneen selsiukseen, että ny iskällä on tasan pari vaihtoehtoo. Joko se vaihtaa takasin pitkiin kalsareihin taikka rakentaa kelkan, jos nääs vaikka juhannuksena satais lunta. Iskä valitti ton askarteluvaihtoehron, vaikkei se lumisateen uhka sitten loppujen toteutunukkaan. Meillä oli mallina Unin Itävallan alppiseuruilta kotosin oleva tosin saksalaisvalmisteinen liukuri. Sitäkin piti vähän tuunata. Siitä puuttu nääs selkänoja. Mää siinä sitten iskää kehottelin liimaileen suhtkoht ohutta vaneria muatoon elikkäs laminoitteen, että saatas kelkkaan jalakset. Hyvin se totteli käskyjä ja saiki aikaseks yhteensä neljä jalasta, mikä käytännössä tiätysti tarkottaa kahta kelkkaa. Niistä toinen on varattu mun omille lumisille saati jäisille vetovuaroilleni ja toisen, sev varsinaisen prototyypin, tilas Saska jo viime kevään Mellummäen vetokeikalla. Mun kelkka taitaakin sitten olla se prototyypin jälkeinen enstemmäinen evoluutioversio, ennenku siirrytään varsinaiseen sarjavalmistukseen. Orotellaan ny sitten ens talven lumia, että päästäis kokeileen kuinka kevyt tää uus menopeli ov verellä. Nurmikolla, meirän itäpuutarhan sepelillä saati asvaltilla ev viittiny luistoo testata.

uutta ja tuunattua talvista menopeliä

Välittömästi juhannuksen jälkeen kelit muuttu etten sanois jopa helteisiks. Niinpä mää Pellen ohjeitten mukasesti pulikoittinki runsaasti tua hiakkamontun pohjavesilammessa ja Rajasaaren hiukan sualasemmassa merielementissä. Yleensä mää käyn noutamassa niistä vesistöistä palloo taikka sitä mun rakasta tummiani. Enkä anna sitä ihan heti takasin, ku oon sen siältä hukkumasta pelastanu. Nykysin mää suastun luapuun siitä vesipelastustehtävän kohteesta jo melkeen viirentoista minuutin maanittelun jälkeen. Iskä sanoki, että kehitys o huimaavaa, ku viime vuanna mää en luapunu saaliistani ennen ku auton takaluukku oli näkyvissä. Mutta mää oon ihan itte lisänny tähän uimasessioon semmosen piänen, tai ei se ny niin piäni o, yksityiskohran. Mulla on nääs semmonen ettintätoimisto. Oon nääs mitä ihmeellisimmistä paikoista, tiätysti aina mettästä, löytäny noita palloja. No, mää sitten aina kiikutan sen löyröksen lähimmän jorpakon rantaan ja kattelen iskää sillä silmällä, että paas ny heittäen se pallo veteen, jotta mää voin pelastaa sen. Sehän lukee mua ku avointa kirjaa ja viskaa. Sej jälkeen mää otan löytötavaran visusti omaan haltuuni ja rahtaan sen tuttuun paikkaan elikkä auton peräluukun viäreen. Sinne perähutlariin onki kertyny tän alkukesän aikana jo melkeen kymmenen tai ainaki lähes tusina erinäköstä palloo.

heitä nyjjo se pallo tonne järveen!

Ton etsivätoiminnan lisäks mää oon ottanu vastaan muitakin haasteellisia hommia. Mää haen kohtapualiin varmaan sanoma- tai aikakausilehtitoimittajaliiton jäsenyyttä, enkä syyttä. Mää oon nääs paitti ruvennu niin sen lisäks myäs alkanu kolumnistiks. Sennen-lehressä, joka on nääs pernien pää-äänenkannattaja, mulla on oikeen oma vakituinen palsta. Sen kolumnin nimi on tiätenki: ”Ronnan raportti”. Tottakai ne jutut siä ov vähän näitten päiväkirjamerkintöjen toistoo. Vaikka mulla nääs jonkuv verran miälikuvitusta onki, ni kyähän nää kaikki tarinat joka tapauksessa on totisinta totta eli silkkaa vaktaa.

neiti D, kesäkuu 2009

Olihan ne Pellen kortisoonit sev verran tujua tavaraa, että mun piti voimassa olevien topinki-säännösten perusteella peruuttaa ilmottautumiseni Hyvinkään näyttelyyn. Ja ohan se tiätysti niinki, että jos mää ilman sitä kortisoonipiikkiä olisin siihen näyttelyyn osallistunu, ni olisin varmaan varmaan saanu meriittilistaani täysin uuren luakituksen. Nimittäin semmosen EVA:n elikkäs ei voira arvostella kusse ontuu. Sen Pellen antaman pistoksen vaikutusaika oli kolme viikkoo. Näyttelyihin tai muihin kokeisiin ei semmosen lääkityksen jälkeen saanu mennä viiteen viikkoon. Niiren kolmen viikon aikana mää kirmailin ilosesti pitkin mettiä ja Ruskeesannan raitteja. Ne lääketehtailijat mitään tiärä noista omien tuatteirensa vaikutusajoista. Kolmee viikkoo väittivät, mutta kakskytäkaks vuarokautta oli kulunu, ku ontuminen alko uurestaan.

Ja eikun lääkäriin. Pellen lomaillessa sen tytär Lotta käänteli ja väänteli mun tassujani, niskaa ja selkää. Aamulla mää olin lirauttanu muutaman tipan pissaa piäneen pakastusrasiaan. Lääkärissä otettiin viä etutassusta verinäyte. Niitä molempia siinä sitten aikansa tutkittiin ja kliiniset testit osotti, että mää oon huippukunnossa. Mitään selkeetä syytä mun ontumiseeni ei viäläkään löyretty. Lotta epäili jonkillaista varpaisiin kohristuvaa rasitusvammaa, vähän niinku tenniskyynärpään tapasta oireyhtymää ja lykkäs etuselkään niskan taakse uuren kortisoonipiikin. Mää siinä nopeesti laskin ja vertasin viiren viikon varoaikaa ja pernien erikoisnäyttelyn ajankohtaa. Pääryin semmoseen huajentavaan tulokseen, että varoaika kerkee mennä umpeen muutama päivä ennen Valkeekosken erkkaria, johon mää olin jo ilmoittautunu.

Mää vähän ihmettelin tota tenniskyynärpäätä. Mää nääs ikinä o eres tennismailaa tassussani pirelly. Mutta sitten mää hokasin, että voisko se johtua noista keltasista palloista. Määhän nääs löyrän niitä harva se viikko mettälenkeilläni. Sitä paitti iskä väittää, että musta on tullu pikkasen ronkeli. Mulle ei enää kaikki kelpaakaan. Kyä mää uintireissuilla kiltisti käyn pyyrystämässä veren varaan joutuneet tennispallot, mutta keppejä mää en noteeraa enää ollenkaan. Jos iskä oj joskus vahinkossa unohtanu ottaa lammen rantaan pallon mukaan tai määkään en oo sillä reissulla löytäny uutta aarretta, ni sehän rupee heitteleen keppejä sinne vesistöön. Sitten se sanoo, että ”tuo”. No voi tikkerperi. Eikö se ympäröivä mettä o niitä keppejä ja muita karahkantynkiä väärällään? Mikä mää oon niistä lukua pitään? Kyähän mää sitten käyn tarkistamassa, ettei sen kepin viäressä vaan oo mitään palloo tai vastaavaa esinettä. Kiärrän uiren sen kepin, mutta mun pualesta se puukappale saa aivan vapaasti jäärä kelluun ulapalle. Pallon kanssa me on eristytty jo niin pitkälle, että mää voin parhaimmassa tapauksessa ja ihan ennätysolosuhteissa luapua siitä seuraavaa veteen heittokertaa varten jopa alle viiren minuutin. Tummin kanssa tämmöset aikarajat ei viä toimi, se mun täytyy aina kantaa autolle turvaan heti ku mää oon sen verestä pelastanu.

Rupee kantaan noi opit herelmää taikka paremminki itiöitä. Mää oon nääs ny tänä vuanna osotellu semmosia kanttarellipaikkoja, mistä ei kuuna kullan valkeena ois luullu löytyvän siänen siäntä. Eipä o tässä viime aikoina juuri tyhjin käsin mettälenkeiltä kotiin tultu. Vaikka äiskä ja iskä on syäny sitä mettän herkkua suunnilleen kaksin käsin, ni viä on jääny useempiki litra kuivattujaki yksilöitä. Tokihan määkin oon nokkaani käyttäny, esitelly apajat ja näin. Mutta iskä veikkas, ettei tämmöstä kanttarellikesää o ollu miäsmuistiin. Veikkauksessa se ei kyä o ikinä mitään voittanu, lotossa sai kerran kolme oikeen.

Sus siukeri mikä saalis

Sitten kuunkiarrot, kalenterit ynnä muut ajammerkit alko osottaan, ettem mää enää pysty laskeen omaa ikääni yhrellä tassulla. Ei riitä varpaat. Hillalla ja mulla tuli nääs viis vuatta mittariin. Tänä vuanna koko pentueen synttärikekkerit järjestettiin Ruskeesalla. Ekaks me purettiin enerkiakuarma varastoon. Hilla nääs toi meille samalla reissulla puuklapikuarman syksyä varten. Ja toi se mulle oikeen lahjanki, lisävoimia mun henkilökohtaseen avustajakaartiini. Sellasen lehmän, joka ei päästä minkäällaisia vinkuvia taikka muita ääniä, ettei mun nääs tarvinnu hetikohta kurmuuttaa sitä hajalle. Henkilökunta oikeen ihmetteeki, ku se Ammu on selvinny jopa tähän asti mun intensiiviperehryttämiskoulutuksesta lähes ilman mainittavia vyysisiä vaurioita. Ja mää oon sentään ehtiny retuutteleen sitä ja esitteleen jo moneen kertaan sisä- ja ulkotilat ja neuvoon miten sen pitää päivystää makoilemalla mun viäressä valmiina vastaanottaan ystävällismiälisiä purasuja. No pesukoneessa se on kyä jo kerran viaraillu. Vasta tämmösten alkuseremonioitten jälkeen mää tarjosin Hillalle tervetuliaisjuamat. Yhret possunkorvat oli kyä keritty hutasta jo ennen niitä. Lährettiin nääs käymään tossa lähimettässä piänellä lenkillä. Siä mää sitten näytin Hillalle kaikista kurasimmat ojanpohjat ja muut lätäköt ja kehotin, että maistapas tosta, jo vain on kuule hyvää. Taustalta kuulu kyä jotain semmostaki kommenttia, että marotinko turhaan? Muttei me Hillan kanssa niistä välitetty. Otettiin siinä samalla lenkillä sitten koko pentueesta viä muutama virallinen viisvuatis-votoki. Paitti, että vaikeetahan se on erelleenki. Me nääs viä tälläkään iällä ihan helposti pysytä yhtä aikaa samassa kuvassa saati kameran ettimessä.

virallinen viisvuatisvoto

Ku lenkki oli sitten tehty ja muutamat kanttarellit taas noukittu varmempaan talteen, ni päästiinki jo varsinaiseen asiaan. Eli perinteiseen synttärikakkuun. Pikkasen sitä kakkkureseptiä oj jouruttu vuasien mittaan säätään. Niinku esimerkiks vaihrettu vehnäpitonen kakkupohja satarosenttisiin ruisviipaleisiin. Täv vuatinen korjausliike oli kyä pikkasen ratikaalimpi ja sapettaaki mua hiukkasen enempi. Viime vuaren neljä nakkikynttilää yhristettynä muihin raaka-aineisiin oli nääs sev verran tuhtia tavaraa, että nää kaksjalkaset epäili meillä jopa jonkinasteista ähkyntynkää. Ne oikeet kunnon nakit oli ny sitten vaihrettu semmosiin säälittävän piäniin rinssi-versioihin. Siinä kuitenkaan mitään, yhtä nopeesti syätävä se kakku oli tänäkiv vuanna.

älä tule paha kakku, tule hyvä kakku! Ja tulihan se

neiti D, heinäkuu 2009

Perinteiseen Keski-Eurooppalaiseen tapaan määkin keskityin elokuussa etupäässä lomailuun. Tokihan mää silti päivittäin kipittelin pitkin mettiä, kävin polskimassa vesistöissä ja välillä osottelin henkilökunnalle kunnon kanttarelliapajat. Pääsato niistä keltavahveroista tuli varmaan jo noukittua ja loppukuusta alettiinki siirtyä mustien torvisiänten kautta suppilovahveroitten keruuseen.

Musta tuli melkein valokuvamalli yhteen mainokseen. Mutta ku Kaivopuistoon sovitun kuvaussession ajaks ennustettiin voimakkaita sateita, ni valokuvaaja ei sitten halunnu tärvellä kallista kuvauskalustoonsa ja homma peruttiin. Seuraavalle viikolle tarjotut kuvausajat ei mulle enää sopinu, ku mulla oli jo sovittuja menoja ja tapaamisia Tampereella ja muuallaki Pirkammaalla. Tiärä sitten oisko se mun esiintyminen juuri siinä koiranruakamainoksessa ollu eettisesti saati moraalisesti hirveen kestävää. Mää en nääs niitä tuatteita o syäny enkä syä.

Loppukuusta sattu erkkariviikollopuks (erkkari = Suomen sveitsinpaimenkoirien erikoisnäyttely) niin hyvä tuuri, ettei jalkavaivoista ollu tiatookaan. Mää siä sitten pyärin kehässä kevyttä ravia muiren valioluakan narttujen kanssa. Erinomasta laatuarvostelua se sveittiläinen tuamari mulle pukkas, mutta palkintosijoille en päässy. Meirän hualtovääpeli, siis äiskä, oli kanssa erinomasen ylpee, kusse tuomari arvostelussaan lausu, että mulla on torella hianosti hoirettu turkki. Erinomaset oli siä tapahtumapaikalla tarjoilukki. Oli nääs sovittu Z-pernien (=kennel Zweierteam) isäntä-/emäntäväkien kesken, että kukin tua Valkeekoskelle mukanaan jotain piäntä purtavaa koko porukalle. Iskä oli lupautunu lihapullavastaavaks. Koko erellisen päivän se väänsi taikinaa ja pyäritti pullia, jokka äiskä sitten viä rillas sopivan rapeiks. Kaikkihan niitä tiätysti pyynnöstä kehu, nuarempi isoäiti kehu tuatteita jopa sairaan hyviks. Pikkasen takapakkia kehumisessa tuli, ku Selma ei suastunu emäntänsä Tarun kärestä syämään ensimmäistäkään lihajalostetta. Selma sai sen oman lihapullansa sitten mukaan omaan häkkiinsä. Ja ellei Taru itte käyny sitä lihapullaa Selmalta varastamassa, ni kyä se kuitenki loppujen lopuks kelpas.

kennel Zweiertam kasvattajaryhmä Valkeakosken erikoisnäyttelyssä 2009

Iltapäivällä alko Valkeekoskella tihuuttaan pikkasen vettä. Mutta ei sekään juuri meitä häirinny ku Hilla, Selma, Vilma ja mut esitettiin kasvattajaluakassa. Tuamari arvosti meirän nelikon erinomasta homokeenisuutta ja tasapainosuutta niin paljon, että rankkas meirät kunniamaininnoin kakkoseks.

neiti D, elokuu 2009

Hilla on harrastanu tota matkailua pikkasen laajemmalti ku mää. Se on nääs käyny oikeen turneilla ulkomaillaki, meinaan Virossa. Ja viä kolme eri kertaa. Jokaselta reissulta se on tuonu tuliaisina yhren sertin. Että se onny Viron muatovalio. Ja ku sillä on Suamestaki yks samallaine arvostelutulos, ni kaikkien sertien yhteellaskettuna tuloksena se om myäs Suamen muatovalio. Jatkossa me ollaan sitten taas näyttelyissä peräkkäin kehässä. Isosiskona mää oon tiätysti jonossa ennen Hillaa.

Siä Valkeekosken erkkarissa mää ihailin Ayrtonin ja Sennan upeita käsityänä tehtyjä nahkapantoja. Iskäki ne huamas ja rupes heti uteleen, että mistähän mulle saatas kanssa semmonen uniikki Tappara-panta. Sennan, joka sivumennen sanottuna on mun siskoni vuatta nuaremmasta pentueesta, äiskä siihen tokas, että kyä mää tiärän. Anto lähisukulaisensa nettiosotteen ja mehän alettiin välittömästi sähvöpostitteleen, että onnistuisko. Lopputuloksen näät kuvasta. Mulla onny maailman enstemmäinen Tappara-panta. Ei tu enää kärppiä vanittavat koirat hyppiin kirsulle omien pantojensa kanssa.

Viittikkö vähän vilkasta mun upeeta utta pantaani

Yks perstai iskä anto mulle possunkorvan ja sano piipahtavansa piänellä reissulla, Perliiniin uhkas mennä. Kerto nauttivansa siä muutaman karrivurstin, pari oktoopervest-olutta ja jostain kulttuuristakin se höpötti. Ohan se siä ennenki äiskän kanssa käyny, mutta ny mää pelkäsin että joutuuko se vallan miaron tiälle, ku kukaan meirän laumasta ov vahtimassa sitä. Lähti nääs ihav vaan poikaporukassa, niitä vanhoja koulukavereita se muu p-jengi. Mää aittelin, että jos se vaan piipahtaa ja tulee sitte Vinskin mainoksen mukaan illaks kotio, mutta eipä ukkoo näkyny vaikka mää koko illan eteisessä ulko-oven eressä päivystin. Sev verran rankkaa hommaa se päivystys oli, että lauantaina nukuin melkein ysiin. äiskä oli tosi tyytyväinen tämmösistä aikavyähykkeistä. Perliinissä nääs kellot on himpuv verran meitä jäljessä.

Iskä perliinissä kulttuuriin tutustumassa

Olin jo etukäteen houkutellu Saskan mun kanssa sinä viikolloppuna lauantaina mettälenkille. Täytyy myäntää, ettei Saska hirveesti tai eres yhtään innostunu mun esittelemistäni kuraojista. Se kun on semmonen herrasmiäs. Saskan iskä siä mettässä veikkaili, että ny taitaa Ronna päästä pesupaljuun. Saska ei eres tassujaan kastellu. Mää pualestani tuttuun tapaani haukuin yhren siänestäjän pystyyn täyreks jäykkäjöpökkävartaloks. Se oli nääs varmaan just menossa noukkiin sitä Juhan äiskälle osottamaa herkkutattia omaan munakkaaseensa. Mää niitten piänten kurien takia viittiny suihkuun rynnätä. Nakertelin vaan loppupäivän luuta ja orottelin, että kurat karisee. Sunnuntaina me toistettiin Saskan kanssa mettälenkki pikkasen toisessa maastossa. Mutta muuten samoin kuvioin. Saska kauhisteli taas ihmeissään, ku mää rymysin pitkin ojien pohjia. Maanantaina mää rupesin jo pikkasen hualestuun, että missä se iskä oikeen viipyy. Sanakirjaa aloin jo ettiin, että osaisin oikeella kiälellä kysästä: missä ihmeessä on iskä, wo im Teufel ist Papi?

Iltalenkiltä sitten ku palasin, niin siinähän se norkoili ovensuussa mua orottamassa. Mulle tuli sanosinko pikkasen kiire ku mää huamasin, että nysse on tullu. Jonkin aikaa mää sitä kiähnäsin oikeen tosissani, vähän tassuillani läppäilin, tyänsin nokkaani sen kainaloon, pyrähtelin haarojev välistä ja sain itteki kunnon halaukset ja rapsutukset. äiskä sai siinä vaiheessa vaan niitä halauksia. Meinaan toi se tuliaisiki. Mulle tiätysti taas uuren henkilökohtasen avustajan. Siinä oli viä semmonen lappu mukana, että tää ov varmasti orikinaali. Vaikkei se musta ihan siltä tuntunu. Se iskän tuama Perliinin eläintarhan tunnetuin asukas ei nimittäin varmana ollu elävä orikinaali. Ja parin tunnin retuuttelun seurauksena se pehmojääkarhu Knut, jota mää tuttavallisesti nimittelin heti lährössä Nuutiks, oliki jo kualeman kiälissä. Siltä alko nääs sisuskalut pursuileen aika voimakkaasti sen turkkiin jostain kumman syystä ilmaantuneista aukoista ulos. Mää sitten uskalsin siinä illan mittaan jo pikkasen rauhottua, ku iskäki näytti taas asettuneen pysyvästi Ruskeesannan maisemiin.

Syksyn myätä alko taas arkiset aherrukset ja tyät mullaki. Halipernihommat käynnisty parilla käynnillä Kaunialan sotavammasairaalassa. Siä mulla on aikasempien vuasien käyntien kokemuksella kaks ehrotonta suasikkihalijaa. Lempi-tärin oma koira kuali aikanaan, ku se juaksi kotipihasta tiälle ja jäi auton alle. Samalla ku tää Lempi kertoo sitä traakista tarinaa, se vatkaa mua siihem malliin, ettei tarvi ihan hetkeen aikaan hiarojalla käyrä. Reino-setä pualestaan asustelee siä Kaunialassa rementikko-osastolla, josta hänet aina tuodaan halipernitapaamiseen. Se Reinon hyminä ja hyrinä silittelyn ja rapsuttelun aikana on niin maakista, että mun on ihan pakko heittäytyä sen jalkoihin ja ottaa vastaan kaikki Reinon hyväilyt ja pelkästään nauttia. Mulla on tänä syksynä tulossa viä pari Kaunialan keikkaa. Muuten niitä vois olla kyä enemmänki, mutta keskiviikkoviarailut ei oikeen sovi yhteen iskän puukerhoharrastuksen kanssa. Mää sitten sovinki Oulunkylän kuntoutussairaalan kanssa, että mää rupeen jatkossa käymään siä kerran kuussa. Määhän olin siä nääs jo kesäkuun alkupualella Helsinki-päivän juhlissa ja kovasti tuntu väki musta tykkäävän.

Vetomestari kurkkii aisan takaa

Iskä, tiätysti mun tarkassa ohjauksessa ja valvonnassa, teki pääkaupunkiseurun pernien vetokärryille kymmenen vuaren määräaikaishuallon. Aikoinaanhan mun ereltäjäni Dolli sillosen pääjohtajan ominaisuuressa vahti ja ohjeisti niitten kärryjen valmistuksen. Parit kuluneimmat puuosat uusittiin, muut putsattiin ja pintakäsiteltiin, pyärien laakerit öljyttiin ja säärettiin viä renkaitten ilmanpaineet. Sääli vaan että niissä alkuperäsissä vetokärryissä toi mittaristopuali oj jääny pikkasen hunninkolle. Ei nääs tänä päivänä tiäretä kuinka monta kilometriä niillä ov veretty, saati montako lasta on kyyrissä ollu. Molemmat lukemat ov varmaan aika isoja. Ja eikun vetohommiin. Espoon tuamiokirkolla mää ja kaverit verettiin aurinkoisessa ja melkosen lämpimässäki syyskelissä semmoset pualitoistasataa tenavaa. Seuraavana sunnuntaina Viikissä oli onneks pikkasen viileempi keli, ku parisataa lasta nautti pernien kyyristä. Mulla alko toi oikeen etutassun ontuma vaivaan sillai, että mää en kyä millään pysty ottaan kovin suurta kunniaa tän Viikin keikan onnistumisesta. Jouruin nääs luavuttaan vetovastuun kavereille, jokka kyä hoiti homman kunniakkaasti loppuun asti. No, siä Espoossa mää kyä juaksin kärryjen eressä varmaan enemmän ku oman osuuteni, että eiköhän tää pitkässä juaksussa me kuitenki loppujen lopuks aika tasan.

Siä Viikissä oli taas tää ”Päivä maalla”-tapahtuma, missä joka vuasi kilpaillaan Suamen suurimman kurpitsan tittelistä. Paikalla oli myäs Pernajasta tullu äijä, joka suvereenisti voitti koko kisan. äijällä oli kilpailutilanteen virallisessa punnituksessa painoo tommoset 361 kiloo. Sanosin, että aika jötkäle. Kyä siitä pikkelsiä, hilloo ja salaattia hetkeks aikaa irtoo. Hopeelle jääny Risto Reipas paino nääs ”vaan” 287 kiloo. Että tämmösistä urheilukilpailuista mää pääsin Viikissä sunnuntaina nauttiin. Maanantaina sitten palattiin taas yleisempiin urheilulajeihin. Tappara nääs pesi NHL-liikassa pelaavan Vloritan Pantterit tylysti 3-2. Siinä sinänsä mitään uutta ollu, ohan ne nääs joutunu iänkaiken kilpaileen sen paikallisen kissaperon kanssa. Eikä siinä viä kaikki Tapparan uroteoista. Iskä on nääs aikoinaan ollu Hakamettän halllissa kattomassa ku Tappara nöyryytti Neuvostoliiton armeijan punakoneeksi nimiteltyä Moskovan Z-tiimiä, meinaan sitä Tseteskooaata peräti 5-4.

äijä ja mää

Kyä se Tapparan virallinen orkanisaatioki kehu mun upeeta pantaa. Viästitti nääs, että jos ny kumminkin pirettäis nää tuatemerkkioikeuret ihav vaan heirän kenttäpääryssään. Iskällä tommonen juritinen juttu ollu tullu miäleenkään, se ku on saanu vaan teknisen koulutuksen. Ei ne Tapparan paparaiset kuitenkaan mun pantaa hävitettäväks vaatinu, sano vaan, että ohan se ihan hauska.

Ronna, syyskuu 2009

Suarittelin alkukuusta taas vuatusen erestakasen Helsinki-Vantaa-kävelyn. Tota meirän autoo pitää kuulemma hualtaa ainaski kerran vuaressa ja lähin hualtopiste sattuu sijaitteen statin pualella. Ihan siinä Keravanjoen eteläpualella. Siältä me sitten iskän kanssa köpötellään kotio ja käyrään myähemmin hakemassa reesattu menopeli takasin. Kyähän se reitti om mulle vuasien varrella tullu jo tutuks ja tiäränhän mää kaikki kulmat mistä pitää kääntyillä. Eikä se lenkin pituuskaan mikään kohtuuton o, semmoset viis kuus kilsaa. Mutta kussen saman lenkin koluaa vaan kerran vuaressa, ni ohan sinne reitiv varrelle kertyny melkonen määrä lukematonta postia. Iskä meinas jo ruveta vähän hitsaileen, ku mun piti haistella joka ikinen ruahonkorsi, pensaanjuuri saati sitten isommat puut ja muut pylvääntapaset. Matkavauhti oli nääs aika lähellä nollaa, reilut kaks tuntia saatiin yhrensuuntasella reissulla viärähtään.

Toi osa-aikaontuminen viäkään o kokonaan helpottanu. Ku oikeen vauhrikas paikka tulee, ni seuraavan vuarokauren aikana onnutaanki sitten aika voimakkaasti. Mää sitten hain vaivaan apua osteopaatilta. Tiärä sitten onko se perinteinen lääketiäre vai tämmönen pehmeempi hoitomuato parempi, mutta ainakin tää osteopatiahoito om mua tässä tilanteessa jonkiv verran auttanu.

Käväsin mää Mansessaki. Nääs Lapinniämessä esittelemässä Tappara-pantaani Ullalle ja Rixille. Ulla ei suuremmin kaulakoristeeseen reakoinu. Rixi pualestaan oli niin paljon tohkeissaan, että rupes illam mittaan tarjoileen mulle hevosmakkaraa ja iskälle perulaista pontikkaa. Vaikka saatto se olla seurapelien kannalta ihav vaan pelkkä stratekinen vetoki, meinaan toi perulainen pontikka. Aamulla mää kuitenki iskän kanssa könysin siistiä Lapinniämen rantaa aina Rauhaniämeen asti ennenku löysin semmosen paikan pikkasen normaalia mettämaastoo muituttavan paikan, mihin pystyin isomman tarpeeni tekeen. Paluumatkalla sain pikkasen riehuakkin. Törmäsin nääs semmoseen nuarehkoon Länsi-Teiskon noutajaan.

äiskä teki semmosen parin päivän tyämatkan Tukholmaan. Totta mooses sen piti mulle tuliaisikin tuara. Suhteellisen tiukka tyätahti siä länsinaapurissa tuntu olleen, kusse mun tuliainen oli noukittu talteen äiskän hotellihuaneen tyynyn päältä. Siinä oli nääs semmonen pitkäkorvanen valkonen pehmolelu rusetti kaulassa. Mikäli mää tosta eläintiäteestä mitään tiärän, ni pehmeetä jänistä se kovasti muistuttaa. Mää sille sitten nimee aloin miättiin. Vaikkei sen otuksen sukupaulesta o kyä mitään varmaa havaintoo, ni ekaks tuli miäleen toi Svedu-Petteri. Siinä nimessä ov vaan onkelmana toi mulle hiukan hankala nimen neljäs kirjain. Niimpä ristiäisissä tää jänis kastettiinki sitten pelkästään Hurriks. Sitä paitti sehän toimii riippumatta siitä, onko Hurri hun vai han. Hurri on tiätysti saanu tarvittavan ynnä riittävän purevan koulutuksen Dollituotteen pääjohtajan avustajajoukkoihin.

Tästä mää oikeesti tykkään

Tua Maunulan koirapuistossa mää paitti juaksen ja riehun syrämmeni kyllyyrestä kavereitteini kanssa, ni leikin myäs itte pehmolelua. Ramu jaksaa nykysin enää aika harvoin innostua repiin mun kaulakarvojani. Lili on onneks ymmärtäny mistä mää saan kunnon kiksit. Mää nääs heittäyryn seljälleni ja Lili alkaa repiin mun kaulakarvojani. Valitettavasti kaikki nelijalkaset ei aina ymmärrä, että se meirän juttu ov vaan leikkiä. Ne nääs tulee häiritteen meirän leikkiä, kunne luulee, että mää muka tarvittisin apua.

neiti D, lokakuu 2009

Hirveesti kerinny alkusyksystä noille pernien puuhislenkeille. Jotain aikatauluonkelmia tuntu löytyvän joka lähtöön. Mutta ekalle omalle ohjastamalleni pernilenkille mun täyty tiätysti mennä näyttään muilleki latua. Oli nääs just satanu pikkasen lunta. Eihän siä Ruattinkylän mettissä mitään kinoksia ollu, poluilla semmonen viiren viiva kymmenen sentin valkonen peite kuitenki. Mulla taitaa ny olla semmonen uus vakituinen nuari poikaystavä näillä puuhislenkeillä, nimeltään Väinö eli tuttavallisesti Väiski. Ekan kerranhan mää tapasin sen viime keväänä Paratiisissa. Se kum mut taas ponkas siitä perniporukasta, ni ehäm mää siltä saanu hetken rauhaa. Täytyy kyä myäntää, että määkin sitä Väiskiä pikkasen rovosoin. Läppäilin sitä tassuillani pitkin näköö, että tässä mää ny oon: olisikko mun kaa? Väiski ymmärsi viästin varmaan pikkasen väärin, mää ny sentään ihan sitä tarkottanu. Loppumatkasta mää sitten kerroinki ihan kaikkien kuullen ja hiukan suurempaan ääneen mitä mää ajattelen semmosista puuhista. Se mitään uskonu, mutta mää oon erelleenki neiti Ree. Hillaki oli mukana samalla lenkillä. Tiärä sitten kävikö sillä parempi vlaksi kum mulla. Hillalla oli nääs jopa kaks kosijaa. Aapeli ja Milo juoksenteli molemmin pualin sev vierässä niin tiiviisti ja lähellä, että hyvä ku Hilppiksen tartti eres itte omia jalkojaan etenemiseen käyttää. Sitten sekim meno ylty sev verran Hillan intimiteettisuajaa loukkaavaks, että Aapeli ja Milo piti kytkee remmeihin. Mää kyä sain pirettyä Väiskin aisoissa, kurissa ja herran nuhteessa ilman kytkentöjäki.

Ohjelmassa oli alkukuusta taas pari halipernikeikkaakin. Kaunialan sotavammasairaalaan ja Oulunkylän kuntoutussairaalaan. Siä Oulunkylässä on kyä asiantuntevaa porukkaa. Nääs tää yks papparainen, jonka nimee mää en viä eres o saanu selville, mutta jolla on ittellään on ollu aikoinaan useitakin mettästyskoiria, sano heti jo erellisellä viarailulla mut nähressään: ”No mistäs meille oikeen on tämmönen muatovalio tullu?” Mää olin jo sillon täysin myyty. Tän kertasella viarailulla mää parkkeerasin itteni suaraan sen jalkojen päälle ja nautin syrämmeni kyllyyrestä ku se jutteli ja rapsutteli mua. Iskän miälestä se osaa puhua koiraa ainakin yhtä hyvin ku se kuuluisa tamperelainen Puhelias Miäs. Me nääs hiarottiin jopa poskiamme toisiamme vasten. Pusuja mää en sentään siinä tilanteessa ruvennu jakeleen, niitä mää oon toristettavasti antanu vaan ja ainoostaan iskälle.

Kävin pitkästä aikaa lenkillä tossa Ilolan mettässä. Siä on nääs reitiv varrella semmonen pari metriä levee ja varmaan metrin syvynen puro, jonka ylittäminen pitkospuita myären on hiukan vaativampi suaritus. Että sen takia iskä ei o tätä reittivalintaa juurikaan suasinu. Alkukuussa sataneet lumet oli jo aikaa sitten kerinny sulaa, kumme piänessä sateessa melkein kymmenessä plusasteessa köpöteltiin siä mettässä. Tuntuu mulla toi muistiki pelaavan paremmin ku iskällä. Eihän se nääs taas muistanu mun muistavan, missä se kauriitten talvikauren voileipäpöytä sijaittee. Ku mää sitten yhtäkkiä lährinki juakseen täysiä menosuunnasta kohtisuaraan vasemmalle, ni se tajus mistä oikeen oli kymysys. Ja eiku iskä perään. Kialto- ja voimasanaa tuli sev verran voimakkaasti, että mää kattoin parhaimmaks jättää sen noutopöyrän antimet kuitenki väliin. Tarjoilu oli kyä taas melkeimpä ylenpalttista. Suariaruttiin me kunniakkaasti siitä puron ylityksestäki, vaikka ne pitkospuut oliki vesisateen takia tosi liukkaat. Iskä ei kyä luattanu kuluneitten nokialaisten saappaittensa pitoon kovinkaan paljon. Sun ois pitäny nährä ku se likimain konttas niiren liukkaitten pyäreittein rankojen ylitte. Vastarannalla se polku seurailee hetkem matkaa tätä puroo. Ja arvaas mitä? Jotkut reipashenkiset koiranulkoiluttajat ov varmaan törmänny tohon samaan puronylitysonkelmaan. Sinne oli nääs tehty kunnon lankuista ja niitten päälle laitetuista lauroista oikeen kunnon silta. Iskä alko jupiseen, että miksei sille o taaskaan kerrottu yhtääm mitään. Vantaan Sanomissakaan tästä uuresta vesistönylitysmahrollisuuresta ollu ensimmäistäkään juttua.

Ihan siinä lenkin alkuvaiheessa mää kirmailin enempi mettän pualella ku polulla. Iskä siinä alkumatkasta hiukan säpsähti ku yhtäkkiä sen erestä vaaleenruskee otus juaksi risukasasta polun poikki puuhun. Tajushan se melko nopeesti, että oravahan se siinä. Mää en siinä vaiheessa ollu paikalla havainnoimassa. Loppumatkasta me palailtiin sitä samaa polkua pitkin. Siinä saman risukasan kohralla muhun iski vainu. Että kyä tua ny jotain erinomasta tapahtuu. Mää aloinki sitten nuuhkiin ja haisteleen niitä risuja suhteellisen intensiivisesti. Iskä kerto mulle, että siä kasan alla oli alkumatkasta ollu orava elikäs kurre. Mää olin niin innoissani siitä tuaksusta, ettem millään malttanu jättää nuuhkimistani. Pyärin sen risukon ympärillä ja yritin tyäntää nokkaani joka kolosta sisään haistaakseni paremmin. Iskä siinä kymmenen minuutin nuuskuttelun jälkeen totes, että eiköhäm me ny jätetä toi risukasa rauhaan ja jatketa matkaa. Siinä vaiheessa se sama orava kipas sen risukasan alta polun poikki samaan mäntyyn ku alkulenkilläki. Ei kai sillä kurrella tähän vuarenaikaan mitään pesää siä risukasassa voi olla? Ehkä joku säännöllisesti käytetty lepopaikka taikka mahrollisesti ruakavarasto. Mutta varsinki ton uuren sillan takia me viaraillaan tässä mettässä jatkossa torennäkösesti entistä useemmin.

Yks lauantaiaamu mää äiskän ja iskän kauppareissun aikana kävin tarkastamassa mun tulevan joulun henkilökunnan ja muut ympäristötekijät. Vaikka ohan ne kaikki mulle jo entuurestaan tuttuja. Saskahan on nääs mun vanha lenkki- ja vetokaverini ja Sanna, Juha, Pinja ja Ronjaki on tuttuja niistä ympyröistä. Mitähän ne äiskä ja iskä siinä vajaan tunnin verran teki niitä ostoksiaan. Sinä aikana mää jouruin useemman eli jopa kahren siivousoperaation kohteeks. Ensteks Saska nuali mun korvat. Mää siitä mitenkään pahastunu. Heittäyryin viä seljälleni, että kyä sää saat tehrä mulle melkein mitä vaan, ymmärtäisit ny eres vähär repiä mua kaulasta. Ei se sitä viä ymmärtäny, mutta kyä mää sev viä opetan. Siinä Saskan tosi isossa puutarhassa oli yhren puskaj juurella semmonen urospernin kokonen kuappa. Mää aittelin, että tossa Saska varmaan tykkää makoilla. Mää ny sentään samaan monttuun sen kanssa rupee änkeen. Kaivoin nääs siihev viäreen valmiiks joulua varten ittelleni pikkasen piänemmän narttupernin mentävän kolon. Että ollaan sitten niinku kuitenki lähietäisyyrellä keskusteluyhteyressä, vaikkei ihan poski poskee vasten oltaiskaan. Se jälkimmäinen siivousoperaatio kohristukin tän kaivuritoiminnan seurauksena Sannan toimesta mun tassuihini.

Eikä ne paljukeikat sinä viikolloppuna tähän päättyny. Sunnuntaina oli pernien puuhislenkki Sipoon koiramettässä nykysessä Helsinkissä. Mää ny tässä ota kantaa Helsinkin ja Sipoon välisiin vuaren alussa tapahtuneisiin rajamuutoksiin, mutta toteen vaan, että Helsinkin kaupunki sen koiramettän maa-alueen omisti jo aikasemminki. Noissa puuhislenkkien esittelyissä tää kyseinen tepastelu esitellään aina maininnalla: maasto voi olla kurainen. Kaikkien mukana olleiren yhteinen miälipire oli se, että sanan ”voi” voi tässä yhteyressä poistaa tekstistä ja korjata olla-verpin muotoon: on. Käväsin nääs lenkij jälkeen ihan kotiolosuhteissaki kunnon pesussa ja volvossa vaihrettiin mun oman kapiinini matto puhtaampaan versioon. Mää vahvasti veikkaan, että kaikki muutkin lenkille osallistuneet nelijalkaset koki kotiinsa päästyään jonkinasteisia itteensä kohristuneita puhristusoperaatioita.

Pernilenkillä Sipoon koiramettässä

Viikolla lährin iskän kanssa lenkille tonne muuntamomettään. Rähjäämistähän siitä synty. Löysin siältä nääs vattallaan makaamassa melkosen joukon ukkoja, taikka nuaria kloppejahan ne oli, jokka sojotteli rynkyillään kohren meirän menosuuntaa. Mää niiltä suureen ääneen tiarustelin, että mitä ihmettä te tollai maastopukujanne tämmösessä tihkusateessa märässä maassa likaatte ja kastelette. Ne mitään vastannu, makas vaan tiukasti kiinni siinä tantereessa. Siinähän alkoki sitten rähiseen muutki ku mää. Erestäpäin meitä alettiin nääs ampuun. Räkäpäitähän ne tiätysti oli. Suaritin kuitenki iskän kanssa sitten semmosen rauhallisen takaoikeelle peräytymisen, ku tajuttiin, että taas siä on sota tai paremminki sen harjottelu käynnissä. Minkäällaista varotusta ei kyseisestä toiminnasta oltu kyä huamattu. Vaihrettiin maisemaa Tuusulan moottoritien toiselle puolelle, mentiin nääs puamimettään. Niin oli tehny aika moni muuki koiran ulkoiluttaja. Semmosen reilun tunnin lenkin aikana nää taistelun osapualet ei näköjään saanu selvää toisistaan. Ku mää lenkin päätteeks hyppäsin autoon, ni ainakin sillon viä räiskintä jatku entistä kiivaampana. Parin päivän päästä käytiin tarkastamassa oliko tilanne jo rauhottunu. Muuten kaikki oli ihan niinku ennenki, mutta aika runsaasti semmosia metallisia rynkyn hylsyjä loju pitkin mättäitä. Niistä ei kyä pystyny päätteleen kumpi puali sen taistelun oli voittanu.

Lumi kiittää kyyristä

Tän vuaren viimenen vetokeikka oli Porttipuiston liikekeskuksen joulunavaus-tapahtumassa. Vettä tuli taivaalta koko vetokeikan ajan, jos ny ei ihan kaatamalla, ni runsaasti kuitenki. Ilmeisesti sillä ja vetopernien kanssa kilpailevalla joulupukin poroajelulla oli oma vaikutuksensa tän kertasen keikan asiakasmääriin. Lumi onny muuttanu vanhempiensa kanssa siältä Pohjois-Ameriikan mantereelta pysyvästi Suameen. Se sai ekaa kertaa nauttia mun vetokyyristäni. Kiitteli kyä kovasti vauhrikasta menoo, muttei kuitenkaan suastunu enää toista kertaa kärryjen kyytiin. Ei silti, ei Lumi halunnu joulupukin poron kyytiinkään. Mulla ja muilla vetoperneillä rupes aika verettävien tenavien puutteessa käymään sev verran pitkäks, että Oodi keksi ruveta veteleen kärryissä rotukavereitaan. Viivi istu kärryissä tosi ylpeenä, ku ei itte tarvinnu tehrä vetohommia. Hilma ja Seitaki kokeili, miltä tuntuu olla matkustajana. Niinku sanottu, vettä ropisi koko vetokeikan ajan. Sitten ku keikan päätteeks laitettiin pillit pussiin eli pakattiin vetokamat autoihin, ni johan kirkastu. Tiätysti se pilviverho repes totaalisesti ja kirkas aurinkonpaiste valas koko tianoon. Illemmalla Lumi kävi viä rapsuttelemassa mua ja keinumassa oman keinuperninsä selässä.

Lumin keinuberni

Seuraavana päivänä vesisare jatku koko pääkaupunkiseurun sveitsinpaimenkoirien pikkujoulujen ajan. Se tiätysti meitä nelijalkasia hirveesti haitannu, mutta kaikki kaksjalkasten aktiviteetit jouruttiin Tuamarinkylässä suarittaan sisätiloissa. Niinku esimerkiks Suamen markkaan littyny tiatokilpailu, jolla iskän utelun perusteella ei ollu torellakaan mitään yhteyttä päivän teemaan eli pikkujouluun, perneihin saati muihinkaan sennenkoiriin. Iskän ja äiskän erustama joukkue anto kyseisessä tiatokilpailussa kuitenki niin sanotun täyrellisen kirjallisen vastauksen. Nimittäin kaikki vastaukset oli täyrellisesti väärin. Ulkotiloissa mää tapasin ekaa kertaa oman kaimani. Mun vanhan vetokaverini Bellan, nykysin 9 v, perheessä ov vuaren asustellu pernilikka, jonka nimi on siis myäs Donna. Muutamien namipalojen avustuksella meirät saatiin jopa asettuun rauhallisesti istuun samaan kuvaan. Myähemmin sisätiloissa mulle jaettiin taas mainetta, kunniaa ja riploomi. Kuluvav vuaren aikana mää oon nääs ansiokkaasti, suurella kiitoksella ja valtavien aploorien kera hoitanu vetopernin hommia vuoren 2009 vetäjän arvosesti. Ja kyähän se totta onki. Multa jäi nääs koko vuanna ainoostaan yks varsinainen bernien vetokeikka toukokuussa väliin. Sillekin mää olin kyä jo ilmottautunu, mutta sillon toretun ontumisen vuaks lääkärim määräyksestä mää jouruin peruun osallistumiseni. Oonhan mää senkin vetokeikan kyä käyny paikkaamassa HPH:n lastenveroissa. HPH:n vuasikokouksessaki mulle suitsutettiin kiitoksia, mainetta ja kunniaa ansiokkaasta toiminnasta senkin lastenvetojoukkueen tukipylväänä.

Donna 1 v ja Donna 5 v

Ronna, marraskuu 2009

Mää oon taas harrastanu pikkasen noita risain- eli suameks sanottuna muatoiluhommia. Tossa viime vuaren eli kaksnollanollakasi loppupualella äiskä rupes ja alkokin iskälle huamautteleen, että pitäsköhän sun hommata oikeen lasit. Vaikkei iskä o pullon suusta juurikaan juanu, ni sehän riamastu, että jos nääs elämäl laatu siitä paranee, ni antaa palaa vaan. Seuraavana päivänä me oltiinki iskän kanssa jo siinä lasikaupan kulmilla. äiskä ei kyä sitten oikeen ymmärtäny, että miten nää lasikupit iskän näköö parantaa. Niissä ei nääs ollu eres mitään hajataittoo poistavia hiontoja saati lähinäköö parantavia ominaisuuksia. Iskä totes, ettei niistä mitään muitakaan optiikan hianouksia löyry. Mutta eiks nää ny kuiteski o lasit, semmosiahan sää kaipailit? Iskä viä lisäs, että sitä paitti näitä on aika runsaasti, useempi ku tusina. äiskä yritti jonkiv verran urputella, että mitä ihmettä me noilla sun lasikupeillas oikeen tehrään, kaikki kaapit oj jo entuurestaan täynnä roinaa. Noista ei kyä maitoo kannata alkaa litkiin, tuskim muitakaan nesteitä. Ei ne sovi eres sun napsilaseiks. Liiam matalat ne taitaa olla siihen hommaan.

Iskäki oli sitte hetken aikaa ihmeissään, katteli mua silmiin ja uteli: ”Mitä me näillä laseilla ny oikeesti tehrään, näitähän onny ainaski kymmeniä ellei jopa enempiki?”. Mää sitä rauhottelin, että älä ny hyvä miäs panikoiru. Poraat nääs ensten pikkasen paksumpaan puuhun sel lasin kokosen nelkytäyhreksän millisen reiän. No sehän totteli, teki tyätä käskettyä ja tiarusteli, että mitä mää nyssitten teen. Mää sanoin sille, että kattelet ny tarkasti tota mun kaunista rohviiliani elikäs kuuppaa ja leikkelet ser reiän ympärille pernin pään muatosen kuvion. Sitten upotat sen lasivärkin siihen koloon ja pujotat siihen lasiin viä lämpökynttilän. Iskä viäkään ollu oikeen kartalla, että mitähän tästäki rojektista oikeen syntyy. Mää sille ehrottelin, että voishan noita puupaloja viä värjätäkki. Niinku esimerkiks yks mustaks, toinen valkoseks ja kolmannes semmosella pernien tan-värillä. Tosta lopustahan se meni tiätysti taas aivan sekasin. Mutta kum mää esitttelin sille oman turkkini trikolorin, ni tajushan se vihroin ja viimein mistä oikeen on kymysys.

Mää sitten oikeen tiärä oisko toi iskä voinu olla alun perin niin kaukaa viisas, että se tiäsi koko ajan mitä se oli tekemässä. Nimittäin lähietäisyyreltä ainakaan mää en oo sitä viisautta juurikaan havainnu. Mutta saatiinhan me mun tiukassa ohjauksessani kuiteski aikaan uus Dollituate, tämmöset pernituikut. Kyä se iskä kävi sitte oikeen silmälääkärin tarkastuksessaki. Nykysin se tihrustaa piäntä pränttiä tiimarin plus ykkösen lukulaseilla. Ja hämärissä olosuhteissa se ajaa autoo lääkärim määräämillä pitkälle näkevillä okulaareilla.

bernituikut

Alkukuusta oli viä pikkasen virallisia aktiviteetteja ennen ku mää pääsin hyvin ansaitulle joululomalle. Pari halipernikeikkaa oli tuttuihin kohteisiin. Ensin Kaunialaan Lempi-tärin vatkattavaks ja Reino-serän hyrinän säestyksellä rapsuteltavaks. Oulunkylän viarailulla päästiin iskän kanssa seuraan tiarnapoika-esityksen harjotustaki. Ohan se nääs niin, että pojat on aina poikia. Vaikka näiren tiarna”poikien” keski-ikä oli kyä huamattavasti kahrensankympin paremmalla pualella ja murjaanien kuninkas lähesty Herooresta rollaattorin kanssa.

Mää toimin kartallukijana vuaren viimesellä puuhislenkillä Mätäkivennummella. Siä oli pitkästä aikaa Pimukin mukana. Se on mun ikänen isosveittinpaimenkoira, saman kokonen ja värinen ku perni, mutta turkki on lyhytkarvasta sorttia. Pimu oli aikoinaan mun kanssa mukana jo pentulenkeillä. Siä pernien pikkujouluissa iskä havaitti yhren tutunnäkösen pariskunnan ja meni uteleen, että oottekos tekin hommannu pernin? Ne vastas että ei, mutta kerto olevansa seuraavat puali vuatta Pimun sijaisvanhempina. Pimun vakituinen hoitohenkilökunta oli nääs lähteny pualen vuaren tyäkeikalle Sinkaporeen. Iskä siinä jatko tuttavallisesti juttua, mutta huamas hetken päästä tän pariskunnan ilmeistä ja eleistä, että ne oli vähän niinku HooMoilasina, että mikähän ukkeli se toikin oikeen on. Iskä kysäski sitte, että ettekkös te tiärä kuka mää oikeen oon? Ne katteli kysyvästi iskää, sitten toisiaan, pyäritteli päätään ja totes, ettei ny oikeen iske kipinää eikä kilkuttele juuri kellojakaan. Mun täytyy tähän sanoo, että kyä toi kaksjalkasten muisti paikka paikoin om melkosen lyhyt. Oivaltamisen ilo paisto sitten niitten silmistä, ku iskä paljasti, että justhan ne vähär reilut kakskytäviis vuatta sitten asu useemman vuaren seinänaapureina Hiirikalliossa. Pimun muisti toimii huamattavasti paremmin. Mää nääs sen siä pikkujouluissa kutsuin mukaan sille puuhislenkille, eikä se unohtanu tulla. Lupas tulla jatkossaki.

Mää valvoin viä, että iskä tekee hualellista tyätä, ku se ruuvaili Viivin pernikärryjen kapulat, levyt ja muut puuosat paikoilleen ja masensi siihen akselit, pyärät ja vetoremmit. Sitten äiskä paketoi pukinkonttiin menevät pernituikut. Ku oli viä nualtu joulukorttien tarrapostimerkit kiinni, ni mää alotin jouluvapaan ja saatoin ruveta rentoutuun. Käytännössä se tarkottaa sitä, että mää kirmailen pitkim mettiä vailla hualen häivää ja käyn sillon tällön koirapuistossa esittelemässä seljälläni maaten Lilille kaulakarvotustani repimisen toivossa.

Henkilökunta haki vintiltä matka-askit. Ne viä niitä pakannu, mutta kyä mää silti arvasin, ettei tätä joulua tultultas kotiolosuhteissa viättään. Ne sitten vahvistiki, että irän suuntaan ois tarkotus suunnistaa muutama tuhat kilometriä. Mää kuulemma matkailen joulun ajaks samaan suuntaan vaan pari kolme kilometriä sinne Saskan luakse Koivukylään.

Joo, niinhän siinä kävi, että joulua ereltävänä lauantaina mää sitten pakkasin oman reppuni ja lährin levittään joulun ilosanomaa Saskan perheeseen. Iskä ja äiskä ollu viä kerinny eres Shanghain koneeseen, ku mää jo auttelin reippaasti varaperhettäni jouluherkkujen leivonnassa. Kuanollani tarkistin, että taikinoihin tuli oikeet ainesosat ja silmämääräsesti arvioimalla hyväksyin viä tarkat mittasuhteekki. Ennen leipomista mää olin tiätysti vetäny Saskan kanssa pihassa jo kovat intervalliharjotukset. Puhtaassa ja kuivassa pakkaslumessa niin, ettei tällä kertaa tarvinnu suarittaa sisääntulon yhteyressä erelliskerralta tuttua pesuoperaatiota. Tosin Saska siinä kirmailun ohessa ystävällisesti muisti nualla taas mun korvat ja posket. Sev verran se reipas ulkoliikunta alko väsyttään, että leipomusten paistoajaks päätin heittäytyä oikoseks keskelle keittiön lattiaa. Ne leipurit hyppiki sitten koko ajan niitten kuumien peltiensä kanssa mun ylitteni, mutten mää sen antanu itteeni häiritä. Leipomusten tuaksut oli melkosen mahtavat ja niin oli kuulemma mautkin. Määhän en pullaa ja pipareita valvotuissa olosuhteissa syä, ku mulla on toi vehnäallerkiasta johtuva korvatulehrusonkelma. Illemmalla tehtiin Saskan kanssa ulkona viä uuret juaksuharjotukset, täysiä mentiin. Kivaa oli, mutta nukkumaan mennessä mulle tuli pikkanen koti-ikävä. Siihev vaivaan mää lurautin pari vikisevää unilaulua ja matkailin höyhensaarille.

Hyvinhän se yä sitten meni. Mua ja koko porukkaa nukuttikin kyä oikeen tosissaan erellispäivän telmimisen jäljiltä. Ronja heräs ekana ja mää kävin välittömästi lipasemassa sen poskee, josko se jaksais jo nousta mun kanssa riahuun. Sanna kuitenkin päästi mut Saskan kanssa pihalle temmeltään ja varaperheen kaksjalkaset keräs viä jonkin aikaa vaakatasossa enerkiaa päivän toimintoja varten. Sitten ku me tultiin takasin sisään, ne makas viäkin kaikki peittojensa alla silmäluamet suljettuina. Mää annoin niitten nukkua aika pitkään, mutta sitten riitti ja ku mää vihroin hyppäsin Juhan ja Sannan sänkyyn, ni ymmärsihän ne viimeinki herätä.

Juha sano sitten, että ny me kuulkaa lähretäänki hakeen havuja Sipoosta. Lisäs viä, että siä voi olla hevosiaki, ku siinä tontin rajalla kulkee ratsastusreitti. Ja hirviä on niissä mettissä runsaasti. Vau, mää niistä hirvistä sillai perusta, mutta pakkasen puremat hevosen kikkareet on lähes parasta karkkia mitä mää tiärän. Ja eikun sopusasti Saskan kanssa Monreon kyytiin ja menoks. Eihän me niitä hevosia taikka hirviä loppujel lopuks nähty, mutta eläinaiheissa pysyttiin, ku lunta sato ihan sikana. Sitä lunta oli niim maan perusteellisen paljon, etten mää löytäny eres niitä himoittemiani karkkeja siältä sanken korkeitten niatosten keskeltä. Mutta sen niin väliä ollu, meillä oli vauhrikkaat lumileikit ja -ryäminnät Pinjan ja Ronjan kanssa. Juha tais olla jopa tyytyväinen, ettei niitä heppoja tai hirviä tullu häiritteen meirän peuhailuja.

Ku sitten palattiin havujen kanssa takasin Koivukylään, mää puhristin sen aikasemmin tekemäni kuapan lumesta. Ku Saska on semmonen pikkasen suurpiirteinen hilpee hulivili, joka ei juuri siivoushommista välitä, ni eihän se omaa monttuaankaan osaa hoitaa. Mun sekin piti putsata. Siinä me sitten köllöteltiin riti rinnan, ku Juha alko klapintekoon eli halkoon polttopuita. Tottakai se varo mua ja laitto viä klapikorin varmuuren vuaks selkänsä taakse vähän niinku jemmaan. Mää sen paremmin ku Saskakaan niissä kuapissa jaksettu iänkaiken maata, eikä eres kovin pitkään. En sitten tiärä ihmettelikö Juha, ku me kuljeskeltiin siinä sen ympärillä mennen tullen eres takas. Aika pitkään sillä joka tapauksessa kesti, ennen ku se hokas, että me oltiin päätetty auttaa sitä klapihommissa. Ainakin reilu puali kopallista kuivaa halottua takkaan sopivaa polttopuuta kerittiin Saskan kanssa kantaa pitkin pihamaata, ennen ku Juha kerto, ettei se juurikaan arvostanut meirän apua. Väitti, että nyhän ne klapit on ihav väärässä paikassa. Mistä me se ois tiäretty, olis ny hyvä miäs kertonu mihin niitä piti raijata. Parhaamme yritettiin sitä auttaa ja palkinnoks saatiin pelkkiä moitteita. Pikkasen verin tapahtumasta hernettä kirsuuni enkä suastunukkaan välittömästi pyyrettäessä tuleen sisätiloihin. Mää nääs arvasin, että piänen maanittelun jälkeen saattaisi houkuttimena olla jonkinasteinen vastustamaton namipala. Niin ku olikin. Mää yritin samaa kikkaa iltalenkille lähtiessä. Olin pihassa, mutta en antanut portilla kytkee itteeni naruun. Ajattelin, että taas mut houkutellaan yhteistyäkykyseks maittavilla makupaloilla. Sitten ku Juha lähtiki lenkille pelkästään Saskan kanssa, mää tajusin tehneeni mokan ja tosi pahan sellasen. Onneks Juha palas kulman takaa takasin ja kysy ystävällisesti lähtisinkö mää kuitenki mukaan. Myänsin virheeni, mää mikään ossi oo ja lupasin jatkossa käyttäytyä paremmin. Hyvin nukutti taas.

Mää sitten kotiuruin jo niin paljon, että suaritin äiskän ja iskän poissaolessa aamuherätykset Sannan ja Juhan sänkyssä. Päivisin sato reilusti, etten sanois tosi paljon lunta. Mikäs siinä, Saskan kanssa ku pernejä ollaan, ni siitähän me tykätään. Pyöriä, hyppiä, juosta, kiäriä, ryämiä ja telmiä vitivalkoisessa puuterilumessa pitkillä mettälenkeillä. Mutta em mää silti niitä polttopuitakaan unohtanu. Juha jätti kopallisen klapeja kuistille. Oli laittanu mielestään oikeen kunnon esteetkin kopan eteen, etten mää pääsis niihin käsiks. Vaan vähänpä se näköjään tiätää pernilikkojen kekseliäisyyrestä. Ymmärtäähän sen, ku Saska ja niiren erellinen perni Don on tiätysti poikia. Tänkin klapikopallisen mää onnistuin sirotteleen pitkin pihaa, missä ne oliki sitten hyvin piilotettuina lumihankessa. Jotenkin mää arvasin, että Juha ei hirveesti ilahtunu tästä toimenpiteestä ja ku Sanna pyysi mut sisään, mää kipitin ennätysvauhtia pesuhuaneeseen lumenpoistoon. Saska ei kyä osallistunu tähän klapioperaatioon, mutta mää ajattelin, josko se vois vaikka toimia mun pualustusasianajajana ja lepytellä pikkasen Juhaa. Hyvin Saska homman hoitiki, mulle mitään rikosrekisterimerkintöjä tullu.

Joulu rupes hiipiin lähemmäs ja lähemmäs. Ja koko porukka paitti tiätysti Saska ja mää vaan siivos ja siivos. Ei meirän auttanu Saskan kanssa auttanu muuta ku temmeltää pitkin pihaa. No oli siinä siivouksessa semmonen kohokohtaki. Sanna ja Juha toi matot ulos ja alko pyäritellä niitä puhtaassa lumihankessa. Sillon me päätettiin taas auttaa. Hypittiin, pyärittiin ja kiäriskeltiin niitten mattojen päällä. Ja arvaas mitä, kyä ne siitä puhristuki. Paras leikki oli kuiteski se mun vanha pravuurini, nimittäin mattopiiskan varastaminen. Mää onnistuin tekeen sen useita kertoja. Tosin mää vähän epäilen, että Juha halus ittekin vähän leikkiä mun kanssa mattopiiska-hippasta. Sitten mää onnistuin piilottaan sen mattopiiskan kinokseen niin, että vaan itte tiäsin missä se oli. Oli se vaan hilpeetä kattoo ku Sanna, Juha, Pinja ja Ronja möyri naureskellen pitkin niatoksia ettimässä matontamppausvälinettä. Saskakaan ei antanu omalle perheelleen yhtään siimaa, mutta kyä se värkki lopulta löyty.

Aatonaattona keittiössä oli mahtavat tuoksut, ku jouluruoat valmistu uunissa, padoissa ja pannuissa. Ei varmaan loppuis jouluna eväät kesken. Pitkän lenkin jälkeen Juha sytytteli ulkotulia ja määhän olin tiätysti tapani mukaan auttelemassa. Juhan hetkellisen herpaantumisen seurauksena nestekaasusytkäri jäi lojuun valtoimenaan kuistille. Kuinka ollakaan mää pöllin sen ja juaksentelin Juhaa karkuun pitkin pihaa. Juha jahtas, maanitteli ja suastutteli ja ylipäänsä kaikki mahrolliset temput, jotta mää palauttasin sen tulentekovälineen takasin, ennenku sattuu mitään vahinkoja. Mää huamasin, että se kävi aika kuumana ja hualestu ihan tosissaan. niinpä mun oliki sitten pakko palauttaa se sytkäri. Juha viä selitti mulle, että se tavara oli vaarallinen. Onneks mitään vaaratilannetta ei sattunu.

Jouluaattona oliki sitte talo täynnä Saskan perheen sukulaisia. Saatiin Saskan kanssa herkulliset ja mainiot jouluruoat. Mää niistä vieraista ihmisistä juurikaan välittäny. Parkkeerasin kuitenkin itteni keskelle eteistä sellaseen kohtaan mistä pystyin havainnoimaan tapahtumat likimain koko kämpästä tai ainakin ruokatarjoilupuolelta. Joulupukin saapuessa mut ja Saska teljettiin julmasti takkahuoneeeseen. Saska nääs murisi sille, niinku kaikille muillekin taruhahmoille, ihan tosissaan. Me ny sitä ois kuitenkaan oikeesti pahoinpirelty. Sitten ku se julkuppe oli lähteny, mekin saatiin repiä muutama paketti auki. Keskellä Jouluyätä käytiin viä lenkillä. Saatiin kulkee ihan omalla porukalla, ketään muita ei ollu liikkeellä.

Seuraavat päivät me otettiinki sitten ihan puhtaasti levon kannalta. Ulkoilu ja lenkit kuulu tiätysti ohjelmaan, mutta muuten vaan nautiskeltiin rauhallisesta joulunajasta ja hyvistä ruoista. Sunnuntai-iltana iskä sitten soitti ja kerto, että Shanghain kone oli palannu Helsinki-Vantaalle. Ku meirän oma volvo oli jääkalikkana pualen metrin lumikinoksen peitossa, ni Juha lupas heittää mut Monreolla kotio. Pihassa mää pyärin melkosen innoissani äiskän ja iskän jaloissa, mutta livahrin melko nopeesti sisätiloihin. Päätin nääs, että ny mää kyä pysyn taas ainakin vähän aikaa tiiviisti kotiolosuhteissa Ruskeesannan maastoissa. Vuarokauren verran mää vahrin varsinkin iskää, että se pysyy tarkasti mun vaikutuspiirissäni eikä ala taas pakkaileen tavaroita laukkuihin. Sitten mää huamasin, että tilanne oli normalisoitunu ja aloin rauhottua uutta vuatta varten.

Oltiin nääs hommattu eläinkaupasta sellasta rauhotusainetta uuren vuaren paukuttelun varalle. Sitä piti alkaa käyttään muutama päivä ennen varsinaista stressitilannetta. Määhän niitä sitten nappailin annostusohjeiren mukaan. Emmää kyä oikeen osaa sanoo, vaikuttiko ne pillerit juuri mitään. Kaikemmaailman koltiaisethan paukutteli taas niitä pommejaan ja rakettejaan jo muutama päivä ennen ja myäs jälkeen varsinaisen h-hetken. Uurenvuaren yänä paukuttelu pysy melko hyvin annetuissa aikataulurajoissa, mutta syy siihen oli varmaan melko kirpee pakkaskeli. Mää missään paniikissa ollu, mutta nopeesti yritin suariutua lenkeiltä takasin kotio. Taitaa olla viisainta pyytää ens vuanna oikeen lääkäriltä kunnon rauhotustropit.

Kun nyt vuosi ja vuosikymmenkin vaihtuu ynnä siitä syystä, että tämäkin lyhyen historian osa on paisunut melko tuhdiksi, tarinan jatko löytyy sivulta LYHYEN HISTORIAN II OSAN IV jatko-osa .

Donna, joulukuu 2009