II OSAN 6. JATKO-OSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

UUSI SIVUSTO  –  ENTINEN VAUHTI JA VANHAT KUJEET

Niinku mää viimeks totesin, ni ny tavataan uuressa ympäristössä. Tän uuren ulkoasun takana on iskän lapset Jenni ja Eero. Jenni teki aikoinaan myäs ne alkuperäset Dollituotteen nettisivut. Sivuston uuristuksen perimmäisenä tarkotuksena on paitti nykyaikastaa sivujen ulkoasua, helpottaa navikointia ja niim myäs sivuston päivitysten eli weppimasterin hommia. Kommentit uuren sivuston ulkoasusta ja toiminnasta voi lähettää suaraan mulle eli Dollituatteen kaikista asioista päättävälle pääjohtajalle.

Heti siinä vuaren 2014 alkupualella iskä sonnustautu Tapparan kollekepuseroon ja takkiin, mää hyppäsin takahutlariin, äiskä majottu pelkääjän paikalle ja otettiin suunta pohjoseen kohti Lahtee. Parkkeerattiin sitten ihan Isku-areenan kylkeen, vaikka mää kyä olin vahvasti sitä miältä, ettei mua olis tarvinnu Tapparan ja Pelikaansien matsia varten puleerata. Ja sitä paitti mää kyä tiäsin, ettei korkeemman sarjatason kiakkoo yleensä pelata sunnuntaisin. Siä mitään peliä ollukkaan, kisat kyllä. Siinä jäähallin kupeessa on nääs messukeskus, jossa tällä kertaa esitettiin taas koiranäytelmiä. Tais se nuarempi isoäitiki epäillä jotain lätkään viittaavaa, se oli nääs varustautunu Ipan kaulahuivilla. No näyttelyt meni vanhan kaavan mukaan, mää olin perniveteraanien roppi, paras perninarttu-kehässä neljäs, mutta isommassa veteraanikehässä menestys jäi saavuttamatta. Siitä kiakosta viä sev verran, että pari kuukautta myähemmin Tappara piäksi varsin nihkeen pualivälieräsarjan päätteeks ne pelikaanit 4-2.

Seuraavana päivänä elikäs maanantaina aurinko helotti pitkästä, pitkästä aikaa täyreltä terältä. Iskän kanssa nautiskeltiin upeesta kelistä mettälenkillä. Iltasella koko päivä kuiteski pimeni. Saatiin nääs suru-uutinen Tervakoskelta. Mun rakkaan siskoni Hillan elämäntaival oli päättyny. Seppo oli joutunu tekeen vaikeen, mutta kuitenki oikeen päätöksen ja päästään Hillan sateenkaarisillalle. Hillan toinen takajalka ei koskaan kuntoutunu ristisireleikkauksesta ja ja toisen takajalan nivelrikko teki Hillan liikkumisesta torella hankalaa. Seppo joutu viime aikoina kantaan Hillan ulko-oven eressä olevissa rappusissa. Mää oon ny sitten meirän pentueesta ainoona jäljellä. Siitä mua vuatta nuaremmasta sisaruspentueesta ov viä Reiman poismenon jälkeen jäljellä kolme mun sisarusta, mutta niitä mää en oo koskaan Sennaa lukuunottamatta eres tavannu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

HILLA IN MEMORIAM  

Jos käy niin, että minusta tulee hauras ja heikko, niin sinun on tehtävä. mitä n tehtävä, sillä viimeistä matkaa ei ole kukaan estävä. Sinä tulet surulliseksi – minä ymmärrän. Älä anna surusi estää sinua, sillä tänä päivänä enemmän kuin koskaan ennen, rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan. Meillä on ollut niin monta hyvää vuotta, tulevaa ei kannata surra, et haluaisi minun kärsivän. Kun aika koittaa, niin anna anna minun mennä… Vie minut sinne, missä he auttavat minua, mutta pysy luonani loppuun asti, pidä minua lujasti ja puhu minulle, kunnes silmäni ovat sulkeutuneet. Tiedän, että aikanaan sinäkin huomaat sen olevan ystävyyttä, jota minulle osoitat. Vaikka häntäni on viimeisen kerran heilahtanut, niin kivulta ja kärsimyksiltä olen säästynyt. Älä sure sitä, että sen täytyy olla sinä, jonka täytyy tehdä päätös. Olemme olleet niin läheisiä – me kaksi näinä vuosina. Älä turhaan anna sydämesi itkeä. 

Seppo

Sitten meillä alko pernien hoitoviikot. Ekana viarailulle tuli Pipsa (1v 8 kk), neiti Näpsä eli jokapaikan höylä. Pipsa nääs oli meillä kotiolosuhteissa kirsuineen mukana ihan täysin joka hommassa. Iskää se ei koko pikkasen vajaan viikon viarailun aikana päästäny metriä kauemmaks. Päivvastoin yleensä läheisyyren mittarina ei ollu ku muutama sentti eikä syliin pyrkimisten ja pusujen aikana eres sitäkään. Mettässä mää kipittelin Pipsan kanssa tasatahtiin ja välillä otettiin vauhrikkaita spurttejaki, kuten kuvasta näkyy. Eikä noissa vauhreissa meirän ikäeroo kyä huamannu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Seuraavana hoitovuaroon tuli, tosin vaan yhreks vuarokaureks, Emma iältään 4 kuukautta. Mun täytyy vilpittömästi sanoo, että vaikka mää oonkin säilyttäny leikkisyyteni, ni ihan tollanen hyvinki varhaiseen nuarisoon kuuluva pernilikka ei välttämättä osaa riittävästi kunnioittaa tällästa myähäisteini-iässä olevaa vanhempaa saman rorun erustajaa. Kaikki meni meirän välillä loistavasti niin kauan ku tää nuarison erustaja oli tolkuissaan ja usko mun murahruksia ja komentoja. Mutta sitten, niinku  näille ton ikäsille useemman kerran päivässä käy, Emma alko väsyyn, ni siltä hävis kuule kaikki estot aivan täysin. Sillon se nääs hyppi, pomppi, pyöri mun ympärillä ja päällä ynnä meinas jopa yrittää käyttää naskaleitaan. No onneks äiskä ja iskä rauhotti tän riiviön poistamalla sen mun kimpusta omaan syliinsä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Seuraava viikolloppuviaras oli mun vanha tuttu matkakumppani näyttelyreissuilta. Leo, Lennart, Leksa ja Lennu samassa persoonassa on tunnetusti torellinen herrasmies, joten meillä meni yhressä tosi hianosti. Mettälenkillä törmättiin sitten yllättäen viä yhteen pernipoikaan, jonka mää oon tuntenu ihan pennusta saakka, nimittäin Chiliin. Ku mää sitten juaksutin molempia poikia pitkin kankasta, ni Juha totes, että kyä mää tairan olla ikiteini. Chilinki piti tulla meille hiihtolomalla hoitoon, mutta Juhan tyät esti sen loman. Chili lupas kuitenki tulla meille heinäkuussa oikeen pariks viikoks, ku Helesuot lähtee taas lomalle Kataloonian aurinkoon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Huhtikuun pualella Jenni, siis Pipsan äiskä, lähti tällä kertaa Keski-Euroopan rinteiren sijasta Lappiin lasketteleen ja Pipsa viihty meillä taas viikov verran. Pipsan läheisriippuvuus oli ennallaan ja mettälenkeilläki kirmailtiin entiseen malliin.

Ruskeesannalla saati noissa mun mettissä ollu kunnon talvee ollukkaan. Tasan maaliskuun pualivälissä se sitten tuli. Yällä  sato nääs 15 senttiä lunta. Mua se just siinä vaiheessa kuitenkaan hirveesti innostanu. Aamulenkin jälkeen mää jäin nääs kotio päivystää ku iskä lähti sveittiläisten vetäjien keikalle ja äiskä suuntas Hyvinkäälle. Siä äiskä osallistu perniyhteisön kokoukseen, jossa äänestettiin pernien PEVISA-säännöistä. Se PEVISA tarkottaa kunkin koirarorun perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelmaa. Suurempi syy äiskällä siihen kokoukseen menemisessä oli kuiteski pernien erellisvuaren palkintopokaalien jako. Mää nääs vastaanotin äiskän välityksellä sen parhaan perniveteraanin Axan-maljan. Kiakossa Suamen mestaruuren voittaja saa kiartopalkintona kulkevan Kanara-maljan, josta niissä piireissä käytetään sanken yleisesti nimee ”Poika”. No ihan sukupualisen tasa-arvon nimissä mää nimeen ny tän mun voittaman Axan-maljan sitten maininnalla ”LIKKA”.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Seuraavana päivänä tän vuaren talvi viä jatku mettässä. Joku, ilmeisestiki mettän asukkaat, oli ahkeroinu ja rakentanu sinne mettän siimekseen ukon lumesta. Tiärä sitten oliko ne tehny sen lumiukon ihan äiskää ja iskää varten, ku sen rinnuksissa oli kirjaimet S ja J. Se tän vuaren talvi kesti sitten loppujen lopuks vajaan viikon.

Maaliskuun Metsonkorin viarailulla paikallista virikeohjaajaa Lailaa tuuras Titta, joka otti kuvia mun käynnistä. Ebballa oli taas kampa valmiina, ku me mentiin sen huaneeseen. Ja niinku aina Ebban salonkissa mää sain paitsi silityksiä ja rapsutuksia myäs tukkani kammatuks ojennukseen. Mää nimittäin tykkään erityisen paljon, ku mua joko harjataan tai kammataan kevyesti pään päältä. Hellinin luana mun piti iskän välityksellä kertoo, etten mää viäläkään osaa pyärittää häntää, heilutan kyllä. Hellinillä oli nääs itellään ollu aikoinaan collie eli lassie nimeltään Lasse, joka oli oppinut käskystä pyörittään häntäänsä. Silloin ku Hellin jo aiemmin kerto tän jutun, niin hän vielä huoneestansa poistuessamme huusi käytävälle: ”Donna, pyöritä häntää!”

201403 ebban salonki

Toisenlaisen komennon koiralle iskä luki jo jonkin aikaa Hesarista. Kyseessä oli vanhemman pualeisen Karjalasta syntysin olevan naispualeisen henkilön haastattelu, jossa kerrottiin myäs mummelin ja hänen koiransa suhteesta. Perin yksselitteisen ja tiukan maahan-komennon sijasta tämä henkilö oli vaihtanut käskyn karjalaiseen muatoon: ”käyhä sie siihe maaha leppäämään”. Mää oon ehrottomasti sitä miältä, että tommosia miällyttävämmän pualeisia  kehotuksia ois syytä käyttää myäs mun ja henkilökunnan välisessä kommunikoinnissa.

Ronna, tammi-maaliskuu 2014

 

Huhtikuussa varmoja kevään merkkejä oli, ku volvoon vaihrettiin suvikumit ja mun kaulaan masennettiin punkkipanta. Pääsiäisen tianoilla lämpötila alko huiteleeen jo melko kesäsissä lukemissa. Patiolla oli nääs aurinkonpaisteessa sellaset plus kakskytäastetta selsiusta ja mun mun jokaviikkonen luupaari siirty talven jälkeen terassikauteen.

Pääsiäislauantaina järjestettiin Tuamarinkylän ratsastustalleilla koko perheen tempaus, jolla kerättiin varoja Uusi Lastensairaala 2017-keräykseen. Siä oli mukana sveittiläiset vetäjät kyyrittemässä perheen piänimpiä, isommille oli tarjolla poni-ja hevosratsastusta, keinuhevosesteratsastuskilpailuja ja mää olin Iidan kanssa haliperneilemässä. Kaikki tapahtuman tuatot ohjattiin lyhentämättöminä Uusi Lastensairaala 2017-keräykseen. Sveittiläisten vetäjien vetoalue oli Tuamrinkylän kartanon puistossa kiviairan takana poissa hevosten reviiriltä. Vetäjien keräämä potti keräykseen oli 158 euroo, mutta koko tapahtuman yhren päivän tuatto oli yhteensä huikeet yli 6000 euroo!!!

Se pääsiäislauantai oli varmaan siihen mennessä kevään aurinkoisin ja lämpimin päivä. Ainaskin iskällä pää pehmeni siinä aurinkonpaahteessa. Lähtiessä se nääs alko uteleen vetokoirakoilta, että keneltäkähän oli mahtanu unohtua sellanen vaaleen lilan värinen pyyhe siihen puiston kiviairalle. Kukaan ei tunnustanu ja iskä ottiki sen pyyhkeen mukaan, josko se olis jääny joltain jo aikasemmin poistuneelta vetokoirakolta. Iskä ja äiskä kerkes jo Tikkurilaan ruakakauppaan, ku Hilkka pirautteli perään, että iskä oli siinä pyyhe-episorin aikana itte unohtanu ja jättäny siihen Tuamarinkylän puiston kiviairalle sveittiläisten vetäjien rahastajallaukun. Siinä laukussa oli tiätysti osa päivän vetotuatoista (tapahtuman järjestäjät myi myäs lipukkeita, joilla saatto lunastaa kyyrin) ja vetäjien vaihtokassa. No, ne rahat olis kyä ollu korvattavissa, mutta äiskän aikonaan kirppikseltä löytämää vanhaa rahastajallaukkua ei nykyään saa enää mistään. Oli se vaan siis luajan lykky ja kaikinpualinen onni, että Hilkka ja Dumbo pelasti vetäjien tuiki tarpeellisen aputyävälineen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mulla ei persoonakohtasesti torellakaan oo mitään poliittista kantaa sen paremmin pualeen taikka toiseen eikä eres niiren välillä. Mutta kyä mää niin miäleni pahotin ja erittäin suuresti närkästyin persujen eurovaalien telkkarimainoksesta. Ne nääs paheksu kaiken kaikkiaan miten tätä Suamee ja sen talourellista tilannetta ov viime aikoina hoirettu. Siinä mitään, mutta ne nääs jumankauta paheksu voimakkaasti hyväntekeväisyystyätä. Niitten miälestä on nääs ala-arvosta, että Uusi Lastensairaala 2017-rojektia yritetään tukee kansalaiskeräyksellä ja hyväntekeväisyystapahtumilla. Kyä mää torella tässä nimenosasessa asiassa ihmettelen T.Soinin ja kumppanien ajatusmaailmaa. Ei kai se ny perskutarallaa oo keneltäkään pois, jos kansalaiset ihan vapaaehtosesti ja hyvää hyvyyttään osallistuu talkoisiin hyvän asian pualesta. Tässä yhteyressä mää en saata millään olla siteeraamatta pakinoitsijanimerkkiä Piskit, joka nimenä ei suinkaan tarkota laajempaa koirapopulaatioo vaan yllätys yllätys konjakkimerkkiä. ”Soini on reaalihahmoltaan aika vekkuli, tulee fyysisesti lähelle Pasilan Rauno Repomiestä, mutta pystyy puhumaan lippalakkipäisistä meloneista vaikka olisi muistanut ottaa lääkkensäkin”.

Tais se Timon poppooki viimein ymmärtää mokanneensa ja menneensä torella pahasti mettään, koska niiren eurovaalimainoksista hävis yhtäkkiä kokonään tää lastensairaala aspekti.

Mainittakoon tässä ny viä, että elokuun lopulla kansalaiskeräyksen tavote saavutettiin ja Uusi Lastensairaala 2017-keräyksellä kokoonsaadut varat ylittivät 30 miljoonan euron rajan juuri ennen Lastensairaalan peruskiven muurausta.

Pääsiäisen aikoihin me kuultiin taas suru-uutinen, ku tuli tiato, että mun vuatta nuarempi siskoni Senna oli menehtyny. Sennan ja sen lähipiirin muistona mulla on erelleenki juhlava Tappara-panta.

Kevään eretessä kiakon vinaalipelitki oli jo käynnistyny. Semivinaaleissa Tappara oli voittanu Lukon ja vinaalissa tuli vastaan Kärpät. Seittemännen elikäs vihoviimeisen ja ratkaisevan vinaalipelin, joka pelattiinn Oulussa, aamuna aikasin mekin lährettiin volvolla kohti pohjosta. Me kuitenkaan mihkään Ouluun asti körötelty, pysähryttiin taas nääs parkkiin Lahteen siihen Pelikaanien Isku-areenan kylkeen. Tiätysti mää olin jo erellisillan puhristautumisoperaatioista tajunnu, ettei siitä mitään pelireissua tulis vaan näyttelykehä mua taas kutsu. Siinä mitään, tepsuttelin ja juaksutin nuarempaa isoäitiä siihem malliin, että perniveteraanien ROPpi-tulos tuli plakkariin. Ja hyvin kerittiin viä kotio kattoon kiakon vinaalipeliä. Vaikka mää omalla suarituksellani yritin parhaan kykyni mukaan tsempata porkkanapöksyjä voittoon, kunniaan ja Suamen mestaruuteen, ni Kärpät sen ratkasevan ja koko eeppisen vinaalisarjan loppujen lopuks jatkoajalla voitti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Seuraavana viikolloppuna oliki sitte suuntana Tampere. Iskä oli jo Lahressa sonnustautunu Tapparan kolleke-puseroon, eikä se hyväks havaittemaansa lookkia nykkään vaihtanu. Iskän toiveista hualimatta äiskä ei antanu mun kumpanakaan viikolloppuna pukeutua mun omaan upeeseen Tapparakaulaimeeni. Siitä hualimatta pernien erikoisnäyttelyä vastaavassa mittelössä mää voitin perninarttujen veteraaniluakan, mutta perniveteraanien ROPpi-kehässä jäin kirvesrintojen tapaan hopeelle. ROP VSP-tittelistä sain joka tapauksessa palkinnoks hianon ruusukkeen ja mahtavan pokaalin.

Chiliki oli omien kotijoukkojensa kanssa mukana sekä Lahressa että Mansesterissa, vaikkakin kehässä se esiinty ainoostaan ensimmainitussa näyttelyssä. Ennen Tampereen kisaa Chililtä nääs loppu turkinpesusampoo. No, Juha oli saanu kasvattajalta ohjeet saippuamerkistä ja lähti siltä seisomalta Mustiin ja Mirriin pesuainetta noutaan. Kaupassa Juha esitti tarpeensa ja kerto minkä merkkisestä saippuasta oli pula ja puute. Ystävällinen ja avulias myyjä nouti hyllystä ja rahasti myymänsä tuatteen ja Juha lähti kotio suarittaan Chilin pesutoimenpiteitä. Hiaman kummastusta herätti, ettei juuri hankittu sampoo vaahronnu lainkaa. Vasta ku koko koira oli pesty kokonaan juuri ostetulla tuatteella, havaitti Juha ja muut Chilin lähiomaiset, että avuliaan ystävällinen Mustin ja Mirrin myyjä oli kyä myyny oikeen merkkistä tuatetta mutta sampoon sijasta turkinhoitoöljyä. Niinpä Tampereella Chilin turkki kiilteli kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta jottei tuamarin käret suattan päiten olis tahriintunu öljyyn, Chili jätti oman kehävuaronsa käyttämättä.

Parina seuraavana viikolloppuna näyttelyt jatku mun osalta tossa kotikentällä Tuamarinkylän vinttikoirararalla. Jälkimmäiseen näyttelyyn mää menin pelkästään äiskän kanssa, ku iskä oli samanaikasesti sveittiläisten vetäjien kanssa yleismies jantusena Laasalo-päivän vetokeikalla. Kotio tuamisina mulla oli niistä Tuamarinkylän koitoksista kyä taas mainioita laatuarvosteluja ynnä hyvät sijotukset perninarttujen veteraanikehässä, mutta semmonen sukupolvenvaihros just niillä huitteilla tapahtu, että mua pari vuatta nuaremmat veteraanit valtas ykkössijat vetreemmillä askelluksillaan ja liikkumisillaan.

Toukokuun lopulla järjestettiin taas joka vuatiset Metsonkorin olympialaiset, joissa mää olin tiätysti itse oikeutettuna kisamaskottina kannustamassa mummoja ja papoja upeisiin suarituksiin pallojen tarkkuusheitossa, pyärätuali- taikka omin jaloin köpöteltävässä pujottelutehtävässä ja muavikeihäänheitossa. Ilma oli aurinkoinen ja lämmin, melkein jopa helteinen, ja mää jaoinki kannustusta ja keräsin rapsutuksia pääosin varjon pualella. Kaikki osallistujat luannollisesti palkittiin ja lähtiessä mää iskän kehotuksesta päästin viä ilmoille oikeen kunnon hurraa-haukut.

Samoihin aikoihin oli taas mun ohjastama pääkaupunkiseurun sennenkoirien puuhislenkki Mätäkivennummen maastoissa. Lämpötila oli kohonnu jo hellelukemiin ja lenkille osallistuki vaan muutama perni. Tällä pelkästään likkojen lenkillä oli mun lisäks mukana Iida, Muusa ja Svea. Me kipastiin ekana suaraan Viran montulle vilvotteleen ja varsinkin Iida näytti muille mallia uimatairoistaan. Pikkasen alle vuaren ikästä Muusaa yritettiin opettaa ja kaikin keinoin saara ottaan tuntumaa vesielementtiin ja uimaharrastukseen, kuiteski huanolla menestyksellä. Ku säätila oli helteinen ja aurinko paisto täyreltä terältä, ni me päätettiin tehrä hiukan normaali lyhyempi puuhislenkki Kirkkosuan lairoille ja palata viä takasin uimarannalle. Vesistön ääreen paluun jälkeen jatkettiin viä jonkin aikaa Muusan maanittelua uimatouhuihin. Sitte ku me muut alettiin suunnata takas autoille, ni Muusa ja sen kotijoukot jäi viä lammen rannalle jatkaan uimakokeiluja. En ny sitte osaa, pysty enkä kykene sanoon, oisko Muusasta jo tähän mennessä kehittyny varsinainen vesipeto.

Kesäkuun alussa mää pikkasen jo toivoin josko saisin kunnon kesälomaa, Metsonkorin seuraavan käynninki mää olin sopinu vasta heinäkuuks. Mutta mitä viälä, kesäkuuta oli kulunu vasta viikko, ku äiskä alko ja rupeski taas kuuraan mua esitelmäkuntoon. Lahren Jokimaan raviraralla mää sitten taas tepsuttelin siihem malliin, että ensteks mut arvosteltiin parhaaks perniveteraaniks ja loppuiltapäivästä viä koko näyttelyn toiseks kauneimmaks veteraanikoiraks. Hiukan sain välillä lomailla ja nauttia kesäkuun kosteista ja raikkaista säistä ennenku kesäkuun toiseks viimesenä päivänä suunnattiin sateessa kohti Vorssaa ja Mustialan maatalousoppilaitoksen iryllistä puistoaluetta. Täytyy sanoo, että niin mahtavassa ympäristössä en oo ennen näyttelykehissä pyörährelly. Ainoo huano puali siä Vorssan näyttelyssä oli suhteellisen rankka ja jatkuva vesisare, joka sai näyttelykehät muistuttaan kynnöspeltoo. Jonkiv verran sateelta mua suajas näyttelyhäkkien alle ja päälle viritetyt muavisuajat ja suuret jalavat, joiren alle meirän häkit oli saatu sijotettua. Siltä Vorssan reissulta mulle jäi käteen erinomaisluakitus SA:lla varustettuna ynnä meirän kennelin kasvattajaluakan BIS-2 titteli.

Pari päivää kesäkuun pualenvälin jälkeen ja muutama päivä ennen keskikesän juhlaa juhannusta tallusteltiin iskän taas mettälenkillä. Sillon me molemmat toristettiin oikeeks tää vanhan kansan lausuma Suamen suven lyhyyrestä ja vähälumisuuresta. Nimittäin. Melkosen raikas tuuli riapotteli vauhrikkaasti puitten latvoja ja pilvet sai taivaalla melkosta kyytiä. Semmoset mustanpuhuvat pilvet liuku vauhrilla meirän päälle ja taivaalta alko tulla tavaraa. Se vähälumisuus tarkotti tässä yhteyressä noin viiren minuutin räntäkuuroo ja ne putoilevat märät valkoset rätit oli suhteellisen kookkaita. Sen räntäkuuron jälkeen putoileva tavara muutti olomuatoonsa ekaks rakeiks ja sej jälkeen silkaks vereks. Pikkasen aikaa oli välillä jopa aurinkonpaistetta ennenku sama rumpa alko uurestaan. Ja koko ajan selsiusasteet pyäri siinä plus neljän yksikön kohralla. Että siinä me sitten iskän kanssa nautittiin Suamen sulosesta suvesta. Eikä se keli sitte koko kesäkuussa paljon sen parempi ollu. Vaikka mää kyä nautin enempi viileistä ku helteisistä ilmanaloista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Heinäkuun pualivälissä Chili tuli meille pariks viikoks täyshoitoon, ku sen kotiväki lähti taas lomalle Katalooniaan. Hyvinhän mulla Chilin kanssa synkkas, se ku nääs nuarena pojankloppina usko kiitettävästi tällasen hiukka varttuneeemman perninartun kehotuksia ja määräyksiä. Juha kyä etukäteen pelkäs miten me oikeen tullaan keskenämme toimeen tai ehkä se pelkäs enemmänki miten äiskä ja iskä selviytyy nuaren kollikoiran kanssa, jolla Juhan mukaan on suunnilleen herneenkokoset aivot ja nekin kehon takaosassa jalkojen välissä. No, Chilihän käyttäyty koko täyshoitojakson torella mallikkaasta, herrasmiäsmäisesti ja kiltisti, ei mun juurikaan tarvinnu sitä komennella. Niissä aivotoiminnoissa oli kyä ehkä viä pikkasen petrattavaa. Aikoinaan ku mää läppäsin Saskaa kevyesti tassulla poskelle sillon ku mää halusin sen huamioo yhteisen hauskanpiron merkiks, ni Saska reakoi siihen aina välittömästi nualemalla ekaks mun korvat. Entäs tää Chili, ku mää samalla lailla hellästi läppäsin sitä poskelle, ni eikö tää menny ja nuali ja pesi iskän korvat?! Mettälenkeillä me heinäkuun helteistä hualimatta käytiin joka päivä. Yritin saara Chiliäki vilvotteleen Viran montun vilvottaviin vesiin, mutta ei se suastunu. Ehtoolla käytiin viä lähiympäristössö narulenkeillä. Niiren aikana Chilin aivotoiminta esitteli taas yhren pravuurinsa, pari kertaa se nääs käveli suaraan päin eressä olevaa postilaatikkoo, niin että kumahrus vaan kuulu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pipsa sai omalla aiemmalla täyshoitojaksollaan nimityksen Neiti Näpsä, ku se oli niin täysillä mukana kaikissa askareissa. Ei silti, kyä Chiliki seuras joka ikistä liikettä ja tapahtumaa mitä meillä kotiolosuhteissa tapahtu. Iskä ja äiskä anto Chilille noitten erellä mainittujen hieman koomistenkin kommellusten vuaks lempinimeks Maksvel, Maksvel Smartin eli akentti 86:n mukaan. Viä semmonenki tapaus sattu, että oltiin taas iltalenkillä, Chili ja iskä kulki mua ja äiskää muutaman metrin erellä. Mää sitten äiskän oikasin tosta meirä lähikallion mettän poikki ja niin me tultiinki sitten takasin tiälle Chilin ja iskän erelle. Äiskä kutsu Chiliä, joka käänty välittömästi tulosuuntaan ja alko suuresti ihmetteleen mistä se ääni kuulu, koska just äskenhän molemmat naispualiset lenkkikaverit oli ollu takajoukoissa. Hämmennystä kesti tovin, ennenku selvis mistä oikeen oli kymysys. Mutta kaiken kaikkiaan, niinku sanottu, Chili on torellinen kiltti herrasmies, jolta kesti vaan hiukan vajaa viiko, ennenku sille selvisi mistä kohrasta Tunturikujaa käännytään meirän pihaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Heinäkuun 23. päivänä mää täytin kymmenen vuatta. Se päivä sattu keskelle viikkoo ja niinpä varsinaiset kekkerit juhlittiin vasta saman viikon lauantaina avoimien ovien merkeissä. Kaikkia aikasempia synttäreitäni mää olin juhlinu yhressä Hillan kanssa. Ny ku meirän sisarusparvesta ainoostaan mää olin jäljellä, ni synttäriseurana ja kavaljeerina mulla oli tää nuaremman pernipolven yksvuatias herraseura. Juhliin, jokka oli samalla mun pääjohtamani Dollituotteen neljä vuatta etukäteen viätetyt kakskytä vuatis-juhlat, oli kutsuttu isompiki joukko entisiä ja nykysiä perninomistajia. Ihan kaikki ei päässy tuleen, molemmille isoäireilleki sattu este, mutta oli paikalla kuitenki erustava joukko juhlaviaraita. Kutsussa oli selvästi mainittu, etten mää suinkaan lahjoja tarvi vaan enemmänki toivoin ylistäviä juhlapuheita ynnä rapsutuksia. Eihän ne kaikki viaraat sitä uskonu. Kaikennäköstä piäntä purtavaa ja jopa yks huavutettu pernitaulu oli mun saamisten joukossa. Sillon ku Lennartti oli ollu meillä hoirossa, ni sillä oli mukana yks Nasu-niminen vinkulelu, josta mää hirveesti tykkäsin. Tää Lennun omistaja eli Koillis-Vantaalainen munaruikkarin kehittäjä toiki mulle sitten ihan ikioman vinkuvan Nasun. Mää olin siitä niin otettu ja innoissani, että ennenku ilta pimeni, ni mää olin soittanu ja vinkuttanu sen Nasun hiljaseks ja muutenki suhteellisen huanoon vyysiseen kuntoon. Mää olin tästä mulle mialuisan Nasun lyhyestä eliniästä sekä päivän ja illan mittaan varsin vaiteliaask ja rispaantuneeks muuttuneesta olemuksesta sanken pahoillani sekä harmistunut. Iskä kävi sitten seuraavalla viikolla hommaamassa mulle uuren Nasu Kakkosen, muttei sekään järin montaa päivää vinkunu, ku mää opetin sitä talon tavoille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Elokuun enstemmäisenä keskiviikkona mää löysin taas itteni turkki vaahrossa pesutuvasta. Äiskä lohrutteli, että tää olis ny mun viimenen näyttelypesu. Mää olin kyä ittekin ollu jonkin aikaa sitä miältä, että eiköhän ne kisailut vois jo jättää nuaremman polven temmellyskentäks. Torstaina oli sitten sennenkoirien erikoisnäyttely Hyvinkäällä. Mää sain kyä erinomasen laatuarvostelun, mutta varsinaista sijotusta ei veteraanikehissä herunu saati siunaantunu. Siä erkkarissa jaettiin myäs kaikellaisia kiartopalkintoja, joista määkin pokkasin yhren eli Kallen kellon. Se annetaan nääs vuasittain erkkarissa parhaiten sijottuneelle yli kymmenvuatiaalle veteraanisennenkoiralle. Sen erinomasen laatuarvostelun lisäks mää olin näyttelyn ainoo yli kymmenvuatias osanottaja, joten tässä me ny voiraan vuarev verran tiirailla ja tarkastella kunkin hetkistä kellonaikaa ja ajankohtaa Kallen kellosta.

Sennenkoirien erikoisnäyttely järjestettiin poikkeuksellisesti torstaina eikä viikolloppuna niinku yleensä. Syynä oli Kennelliiton Messukeskuksessa järjestämä perjantaista sunnuntaihin kestävä Maailman Voittaja-näyttely, johon osallistu yli 21000 koiraa. Useet muutki rotujärjestöt järjesti omat erikoisnäyttelynsä torstaina, jotta ulkomaiset viaraat vois helposti osallistua sekä oman rotunsa erkkariin että Maailman Voittaja-näyttelyyn. Ku pernien kehä oli Messarissa heti perjantaina, ni mää selvisin samoilla pesuilla ja vöönauksilla molemmista koitoksista. Maailman Voittaja näyttelyssä mun saalis oli sama ku erkkarissa, luakittelu veteraaniluaokassa erinomaseks pernirorun erustajaks ilman sijotusta neljän parhaan joukkoon. Mutta kyä mun erinomaset laatuarvostelut näissä näyttelyurani päätöskinkereissä selvästi lämmitti äiskän ja iskän miältä. Niistä nuaremmista perniveteraaneista näyttelykehissä o viime aikoina upeimmin esiintyny Hymy ja mää luulenki vahvasti, että se mulle vuaren 2013 veteraaniansioista luavutettu Axan malja-kiartopalkinto ojennetaan seuraavaks Hymylle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Donna, huhtikuu – elokuun alku 2014

 

Erkkarin ja Maailman Voittaja-näyttelyn jälkeen äiskä huamas mulla pissataurin eli virtsatietulehruksen oireita. Samalla lääkärikäynnillä Paavo otti multa ohutneulanäytteet useemmastaki imusolmukkeesta, ku äiskä oli havainnu niitten suurentuneen mun kaulassa. Sillon erkkaripesun aikaan mitään ylimäärästä paisuntaa mun kaulanseurulla ei viä ollu havaittavissa, joten kyse oli täysin tuareesta uurismuarostumasta. Se lääkärikäynti oli lauantaina. Sillon mää sain jo ropit siihen pissatautiin, mutta niiren ohutneulanäytteiren patolookin analysoima tulos selvis vasta seuraavana keskiviikkona. Ja tulos oli murheellinen. Mulla torettiin imusolmukesyäpä. Paavo tarjos vaihtoehtosiks hoitomuaroiks joko kortisoonia tai raskaampaa sytostaattihoitoo, jolla mun elinkaarta olis voinu pirentää pikkasen enempi ku kortisoonilla. Iskällä, äiskällä ja isoäirillä oli kuiteski selkee miälipire kortisoonihoiron pualesta. Niinpä mää sitten rupesin napsiin kortisoonipillereitä antipioottien lisäks.

 

Aika nopeesti se kortisooni pienensi ne kaulan imusolmukkeet taas normaalikokosiks, mutta sen pissataurin vuaks mun kunto oli aika matalalla ja niin mettä- ku narulenkitki oli sen mukasesti melkosen hirasvauhtisia ja lyhyitäki. Vähitellen antipiootitki puri ja mun kunto parani, lenkkivauhti lisäänty ja mun henkilökohtaset avustajatki alko taas kiinnostaa. Varsinki se mun synttärilahjaks saamani Nasu, josta oli menossa viälä soiva Nasu kolmonen. Mää en o viä raaskinu sitä Nasu kolmosta kokonaan rikkoo, vaikka mää soitanki sitä ahkerasti pitkin päivää aamusta iltaan.

 

Paavo oli selittäny, että se kortisooni antaa mulle reipasta ja täysin kivutonta lisäaikaa muutamia viikkoja, mutta itte tautia eli sitä syäpäähän se ei lääke paranna. Ku ne ropit oli alkanu pureen, ni mun ruakahalu kasvo vallan erinomasiin mittasuhteisiin. Paavo oli veikannu, että lääkitys lisäis voimakkaasti mun juamista, mutta kyä ne halut liitty enempi ruakapualeen. Eikä iskä ja äiskä tässä tilanteessa enää hirveesti ollu hualissaan mun mahrollisesta lihomisestani, mitä ei kyä sitten loppujen eres ilmenny.

 

Mun kunto palas suht koht normaaliks ja aamurutiineihin kuuluva iskän kanssa heräämisen jälkeinen sänkyssä köllöttely ja mun rapsuttelu palas normiolosuhteisiin. Sillon pissataurin pahimmissa vaiheissa mää en nääs jaksanu eres vääntäytyä niihin petihommiin.

 

Mää kävin Metsonkorissa tekemässä jäähyväisviarailun ja kerroin kaikille tutuille mummoille ja papoille mikä on homman nimi ja ettem mää enää sej jälkeen varmaankaan pääse niiitä tervehtiin. Mää sain sillä käynnillä reilusti rapsutuksia ja mua kiiteltiin vualaasti monen vuaren aikana suaritetuista haliperniviarailuista. Iskän ne asukit toivo viä joskus näkevänsä uurestaan samoissa merkeissä.

 

Elo-syyskuun vaihteessa mää kävin viä halipernikeikalla. Hvitträskissä viätettiin nääs Kirkkonummi-päivää ja sveittiläiset vetäjät oli kutsuttu ilahruttaan lapsia kärryajelulla. Määhän en itte o enää pariin vuateen ollu aktiivivetäjä, mutta oli se upeeta kattella miten nuaremmat vetokaverit oli ilosia jokaisesta kyyritetystä lapsesta ja vetokiarroksesta. Mää olinki paikalla vaan rapsutusten kohteena, ku Ben, Halla ja Suvi viihrytti lapsia kyyreillään. Torella upeissa Hvitträskin maisemissa ja ympäristössä meillä oliki aurinkoisessa loppukesän säässä erittäin miällyttävä tapahtuma, jossa me kaikki nelijalkaset läsnäolijat taas erustettiin kunniakkaasti mahtavia sennenkoiria.

 

Kaikki iskän lapset ja lapsenlapset kävi meillä hyvästelykäynnillä. Tervakoskellaki me käytiin mun viimesellä viarailulla Sepon ja Sarin luona, eli mun rakkaan eresmenneen siskoni Hillan kotona. Ruskeesannalla mun aktiivisimpia ja rakkaimpia rapsuttelijoita on ollu Marjut ja Jouni, joilla itelläänkin on ollu pernejä. Tossa meirän lähikalliolla Marjut halaili mua ja otti sitten iskän kameralla muistoks useempia otoksia musta, äiskästä ja iskästä.

 

Joka tapauksessa, oli mun päivän kunto mikä tahansa, ni mettälenkille piti päästä. Oli sitten lenkki lyhyempi tai pirempi, normaalivauhtinen taikka pikkasen hitaampi. Siä mettässä mää tapasin tiätysti myäs vanhat lenkkikaverini Taiskan ja Marin. Vaikkei ne viä mitään vanhoja kyä o, Taiska kolmen ja Mari vuaren ikänen. Niitten emännät hyvästeli mut ja Taiskan äiskä Riitta viä lopuks halas mua oikeen kunnolla.

 

Syyskuun pualessa välissä ne imusolmukkeet alko taas kasvaan ja mun kunto rupes heikkeneen sen mukana. Ruakahalu säily erelleen valtavana, mutta sekä mettä- että narulenkit lyheni ja lyheni koko ajan. Vaikkei mulla mitään kipuja ollukkaan, mun elämänhalu selvästi väheni, iskä ja äiskä näki sen mun katseestani.

 

Syyskuun 17. päivän aamuna mää kävin iskän kanssa lyhyellä aamulenkillä tossa lähikallioilla, söin tuhrin mustamakkara-aamiaisen, hotkasin viä jälkiruuaks viimesen varastossa olleen possunkorvan pualikkaan ja sitten me lährettiin koko perhe volvolla aamu-usvassa kohti Pitäjänmäkee ja Mevetin eläinsairaalaa. Viimenen muisto mulla siltä reissulta o, ku mun molemmat rakkaimmat ihmiset, äiskä ja iskä, oli mun lähelläni ja hyväili mua ennenku mää nukahrin.

 

Donna, elokuun alku – 17.9.2014

Perhekuva

DONNA IN MEMORIAM

 

Aurinko nousee, on kastetta maassa,

Aika on herätä, nousta ja lähteä,

kohdata ystävä kallehin.

 

Päivä on kirkas, vain metsässä tuulee,

aika on naurun ja leikin ja riemun.

Mukana ystävä kallehin.

 

Aurinko laskee, jo pitenee varjot,

aika on eron ja jäähyväisten.

Poissa on ystävä kallehin.

Niin kaunis on maa, niin korkea taivas,

soi lintujen laulusta kukkiva kunnas

ja varjoisat veet,

niin varjoisat veet.

 

Kari Rydman